Ihmisten teot ja ihmisyys

Han Kangin Ihmisten teot on raskasta luettavaa. Etelä-Koreassa toukokuussa 1980 Gwangjussa alkoi kapina sotilasdiktatuuria vastaan ja se johti Gwangjun verilöylyyn. Lapset, naiset ja nuoret opiskelijat joutuivat sotilaiden teuraaksi. Yli 200 ihmistä kuoli. Ne jotka selvisivät saivat elinikäisiä vammoja, usein fyysisiä matta myös psyykisiä. Ja nekin, jotka eivät itse tai joiden omat läheiset eivät joutuneet suoraan väkivallan uhreiksi, pyrkivät selvittämään tapahtumien kulkua. Muistot piinaavat, historian vaienuksissa olleet kärsimyksen äänet kuuluvat edelleen. Ihmisten teot ovat kauhistuttavia.

Julmuuksien muisteleminenkin on tuskallista:

Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttä ainoastaan kuolemalla. (s. 143)

Kirjan lukijanakaan en voi auttaa, en väkivallan kohteeksi joutunutta, en siitä selvinnyttä, en sitä muistelevaa, en siitä kirjoittavaa. Sanokaapa, (...) miten ratkaisisitte pulmani. Olettehan ihminen kuten minäkin. (s. 143)

Han Kangin kieli on tässäkin kirjassa kaunista, kirkkasta, intensiivistä ja kompleksista. Se luo oudon harmonian, kaikesta huolimatta, kesken ei voi jättää. Kirja myös palauttaa mieleen Jonathan Gloverin tietokirjan ja 1900-moraalihistorian esityksen Ihmisyys (2008).

Gwangjun nimen korean kirjoitusmerkit tarkoittavat ”valon kaupunkia”. Ehkä, kaikesta huolimatta, olemme menossa kohti valoisampia aikoja, mutta hitaasti ja polveillen. Yksi askel eteen, kaksi taakse. Gaza, Ukraina, Sudan. 1900-luku, erityisesti sen ensimmäinen puolisko on synkkä. 2000-luvun alkuvuosikymmenten julmuudet saavat tällä menolla siitä synkkyyden riemuvoiton.

Han Kang antaa vainajien puhua tekstinsä kautta meille, kuulenko, kuuletko?

Brecht kirjoitti vuonna 1939:

Synkkinä aikoina

Synkkinä aikoina
lauletaanko silloinkin
silloinkin lauletaan
synkistä ajoista

Han Kang, Ihmisten teot. Ap. 2014. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, Helsinki 2018. ISBN 978-951-24-0494-0

Glover, Jonathan, Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Like, Helsinki 2008. ISBN 978-952-01-0072-8
 

Venezuela - toivon tuollapuolen?

Venezuelalaisen, sittemmin Madridiin emigroituneen, kirjailija-toimittaja Karina Sainz Borgon Kolmas maa on lohdullinen kuvaus lohduttomuudesta. Vai onko?

Muistinmenetystä aiheuttavan kulkutaudin ja köyhyyden pakottamana kirjan päähenkilö Angustias Salveiron päätyy pakomatkallaan rajaseuduille Mezquite-nimiseen kylään. Hän eroaa hulluuden partaalla häilyvästä miehestään ja hautaa kuolleet kaksosvauvansa laittomalle hautausmaalle.

Kylä kuhisee laittomia siirtolaisia ja naisia, jotka pyrkivät parempaan elämään, mutta joutuvat henkensä pitimiksi myymään hiustensa lisäksi lopulta myös itseään. Väkivalta, korruptio, juoppous, lasten hyväksikäyttö ja petos hallitsevat ihmisiä. Ulospääsyä ei näytä olevan, paitsi kuolema.

Osa pyrkii selviytymään taika- tai uskonnollisen uskon avulla, osa kyynistyy täysin. Hyväntekijät, Angustias yhtenä heistä, auttavat köyhiä hautaamaan vainajansa edes jonkinlaisin säällisin menoin. Pahimmistakin niljakkeista ja tappajista löytyy hädän hetkellä pieni inhimillinen pilkahdus, ainakin joistain heistä.

Aiemmin, vuonna 2019 kirjoitin Borgon kirjasta Caracasissa on vielä yö :

Tilanne Venezuelassa kirjan kuvaamana on yksiselitteisesti kauhea. Kyseessä ei ole dokumentti, mutta silti on helppo uskoa, että kirjoittaja on kuvannut olennaisen tarkasti maan vajoamisen barbariaan. Öljytulojen varassa elävän maan talous ja yhteiskunta ajettiin kaaokseen presidentti Hugo Chávezin aikana (vallassa 1999-2013). Hänen kunnianhimoiset sosiaaliset uudistuksensa saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja syvenevän talouskriisin. Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella tilanne on vain pahentunut. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajamittaisesta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin.

Tästä arviosta ei voi edelleenkään poiketa. Maduro jatkaa maan johdossa eikä ulospääsyä ole näkyvissä. Väkivallan kierre ja väkivallan kulttuuri on murskaava. Epäilys hiipii mieleen: "Toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mitähän se oikastaan tarkoittaakaan?"

Kukkulan kuningas huussin pohjalla

Jo Nesbøn Headhunters - Kukkulan kuningas valikoitui luettavaksi sattumalta. Ei niin, etteikö Nesbø olisi muutoinkin kelvannut. Aiemmin luin muutaman Harry Hole -kirjan (Aave, Lepakkomies). Nesbø tekee tarkkoja havaintoja kirjoissaan nyky-yhteiskunnan toimintatavoista ja tarinaa kerrotaan sujuvasti juonta juoksuttaen. Käänteittä ja koukkuja riittää niin kirjan henkilöille kuin lukijallekin, ehkäpä vähän liiankin ja tarinan uskottavutta syöden.

Niin tässäkin kirjassa. Päähenkilö Roger Brown ei ole tavanomainen kykyjenetsijä, headhunter. Hän etsii ja valikoi uusia johtajia yrityksille, mutta on samalla taidevaras ja itsekeskeinen, hyvin toimeentuleva, mutta yli varojensa elävä aviomies, lopåulta myös henkensä edestä pakeneva saalis ja murhaaja. Kyseessä ei ole dekkari siinä mielessä, että etsittäisiin rikollista tai, että etsivä olisi tarinan pääosassa. Lukija tietää koko ajan, että keskeiset henkilöt ovat vain eri tavoin lain toisella puolella toimivia, kieroja ja pahoja ihmisiä. Ja kun asiat alkavat luisua kohti veristä ja väkivaltaista kaikkien karusellia, jossa kukin pyörittää sirkusta vuorollaan, niin kukkulan kuninkaankin on hukutettava itsensä sananmukaisesti paskaan, jotta voisi pelastua. Hän kokee uuden syntymisen ja tässä Nesbøn kirja paikoin myös yllättää tematiikallaan enemmän kuin lukuisilla (uskomattomilla) juonenkäänteillään.

Hyvää viihdettä ja paikoin terävää ja ilmeisen asiantuntevaa kuvausta kykyjenmetsästäjien raadollisesta, psykologisia keinoja käyttävästä toiminnasta. Rajoitetumpi väkivallan konkreettinen kuvaus olisi varmaan riittänyt ja tiivistänyt tarinaa, mutta kirjan lopussa tätäkin asiaa kyllä analysoidaan ja perustellaan. Sattuma korjasi siis luettavaksi kohtuullista satoa.

Pratt - mies ja seikkailu

Hugo Prattin sarjakuvien viehätys on arvoitus. Yksi viehätys on aikamatkustus omaan nuoruuteen, poikakirjoihin, Tarzanin ja intiaanikirjojen maailmaan ja maailmankuvaankin. Tekstit on kirjoitettu kuitenkin Prattin tarinoissa aikuisille. Pratt kuljettaa tarinaa hienosti kuvien avulla - huikeimpana esimerkkinä on vaikkapa Mies ja seikkailu -sarjan 1 osa SUUREN POHJOLAN MIES jossa ensimmäiset vuorosanat lausutaan vasta tarinan kuljettua jo kaksitoista sivua. Alun sanattomat 69 kuvaa vie meidät 1920-luvun Pohjois-Kanadaan, jossa ratsupoliisin univormuun pukeutunut Jesuit Joe seikkailee - tapaa ja tappaa vihollisiaan arvaamattomasti, oikukkaasti. Pratt ei anna lukijalleen paljonkaan vihjeitä siitä, miksi tai minkä tähden.

Seikkailu ja mies -sarjan  kolme muuta osaa -Somalian mies, Sertãon mies ja Karibian mies - kuljettavat meidät puolestaan Somaliaan, Koillis-Brasiliaan ja Karibianmerelle. Jos 1. osan Jesut Joen toiminan perustoille ei juurikaan anneta vihjeitä, näissä osan toimijoiden yllykkeenä on maagiset vopimat, kuumuuden aiheuttama mielen sekoaminen tai fanaattinen tai kyyninen usko omaan kaikkivoipaisuuteen. Kutkuttavalla tavalla Pratt onnistuu yhdistämään fantasiansa osat erilaisten maailmankolkkiin ja poliittisiin liikehdintöihin. Joskus päähenkilöt, kuten tässä tapauksessa Karibian mies, tanskalainen merimies Svend, ottavat suoraakin kantaa tapahtumiin. Svend toteaa vallankumouksellisten olevan oikeassa, puolustaa Karibian saarten koskemattomuutta turistivirtojen tuhoilta. Työssäänkin hän pyrkii jossainmäärin edistämään "hyviä" asioita, vaikka palkollisena onkin sen palveluksessa joka maksaa.

Seikkailujen mies - sarja on suorasukaisempi kuvallisen kerrontansa ja tekstinsä suhteen verrattuna Corto Maltese -tarinoihin. Luin nyt kokoelman, jossa nimikkotarinan, Herra presidentin voodoo, lisäksi on tarinat Päitä ja sieniä sekä Banaanikongo. Tapahtumapaikat ovat eksoottisia ja kerronta sujuvaa. Varsinkin Päitä ja sieniä  kallonkutistajineen ja huumaavista sienistä kertovine taustoineen teki vaikutuksen. Erikoisen hienoa näissä Jalavan kustantamissa ja Heikki Kaukorannan suomentamissa kirjoissa on niihin liitetyt avausesseet kuvineen.

Arvoituksellisuus, seikkailu, yllättävyys. Visuaalinen kerronta, realistinen yksilöanarkismi - näistä aineksista kostuu tulinen ja maistuva keitos, jonka nauttiminen voi tuoda myös vatsaväänteitä. Vain onnensoturi voi selvitä.