Anna In maailman hautakammioissa

 

Mutta jokaisella heistä on ruumiinsa sisällä, aivojensa labyrintissa kysymys, jota ei voi esittää. Ole rohkea, veljeni, esitä se minulle. Minä vastaan: kyllä. (s. 136)

Olga Tokarczukin Anna In ei avaudu lukijalleen aivan helposti. Jälkisanoissaan Tokarczuk kertoo taustaa omalle tulkinnalleen muinaisesta sumerilaisesta Inanna-myytistä. Ei ole haitaksi vaikka nuo jälkisanat lukisi ensiksikin, esipuheena. Aiemmissa kirjoissaan erinomaiseksi kirjoittajaksi osoittautunut Olga T. ei petä tälläkään kertaa.  Kieli on kirkasta ja selkeää vaikka liikutaankin myyttisissä maailmoissa, laskeudutaan manalaan, esineet saavat elämänkipinän ja erilaisia hahmoja tulee mukaan tarinan edetessä.

Tokarczuk on taustaltaa psykologi, perusviritykseltään feministi ja käyttää jungilaisuuden tulkinta-apparaattia hyväkseen. Ajatuksena on, että on olemassa ihmisestä riippumattomia malleja, rakenteita, narratiivisia algoritmeja, joihin jokainen yksittäinen olemassaolon piirre voidaan sovittaa. Jälkisanoissa hän kirjoittaa "Kaikki on jo joskus tapahtunut" ... Emme me kerro kyseisistä malleista, vaan päinvastoin: ne kertovat meistä. Tällä ajattelutavalla on pitkä filosofianhistoria aina Platonin niin kutsutusta ideaopista aina vaikkapa Karl Popperin kolmeen maailmaan. Pidemmällekin voi mennä. Muistaakseni Claude Lévi-Strauss muotoili asian niin, että me emme puhu, meissä puhutaan, me emme ajattele, meissä ajatellaan. Nyt AI:n (keinoälyn) aikaan mahdollisuudet tuon puhunnan manipulointiin ovat entistä vahvemmat. Kirjailijan työ voidaankin nähdä tuon ikiaikaisen tarinankerronnan uusintamisena, parhaimmillaan luovana uusintamisena.

Anna In on myös sähäkkä naisheeroksen kuvaus ja ylistys. Tasa-arvo miesten ja naisten välille on Tokarczukin mukaan palaamassa myyttien maailmaan. Maailman ensimmäinen tunnettu ja nimeltä mainittu kirjailija on tämän mukaan Enhuduanna, sumerilaisen kuningas Sargonin tytär. Modernin projektin feministisellä haarautumalla onkin työsarkaa, kun maailmankirjallisuus kirjoitetaan uusiksi uudesta näkökulmasta. Tokarczuk on tehnytkin näin  Empusion -teoksellaan varioiden Thomas Mannin Taikavuorta.

Anna In, Inanna elää kyllä omasta voimastaan. Hieno teos.

Tokarczuk, Olga, Anna In maailman hautakammioissa. Ap. 2006, suom. Tapani Kärkkäinen. Särötär, Helsinki 2024. ISBN 978-952-6964-4-8

Empusion, Symposio ja Taikavuori

 

Aiemmin lukemani Olga Tokarczukin kirjat (Rumpujen kaupunki, Vaeltajat, Päivän talo, Yön talo, Aja aurasi vainajain luitten yli, Alku ja muuta ajat) virittivät suuret odotukset uusimpaan suomennokseen Empusion. Kun vielä ilmeni, että on teos viitaa niin Platonin Symposioon ja tarina mukaelee Thomas Mannin Taikavuorta, niin mielessä kävi, että huh huh. Rohkeat esikuvat ja iso urakka. Vain uhkarohkea lähtee kisaamaan näiden klassikoista mainioimpien kanssa. Ajallamme on kuitenkin ominaista, että nykykirjailijat pyrkivät uudelleenkirjoittamaan aiempaa ja oikomaan niiden nykykatsannon kannalta vinoutuneita näkökulmia, olipa kyseessä sitten postkolonialismi tai misogynia.

Tokarczuk selvityy kuitenkin kiitettävästi, vaikka kirja ei kaikilta osin oikein tahdo itselleni avautua. Hän ei etene aivan samoja reittejä, vaan kiipeää hengen vuorelle omia reittejään. Toki hän viittaa samoihin ajan ilmiöihin ja ajan teoreettikoihin eli poikkeaa samoille etappipaikoille Mannin kirjan henkilöiden kanssa.

Tarinassa puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu syyskuussa 1913 vuoristoilmaan Görbersdorfin parantolaan lievittämään tuberkuloosiaan. Hän kuuntelee parantolan miesten keskustelua päivänpolttavista kysymyksistä: sodasta, hallitusmuodosta, demoneista. Usein keskustelu kääntyy lopulta naiseen. Voiko nainen olla aktiivinen toimija? Mieczysławiakin askarruttavat paikalliset tarinat vuoriston oudoista tapahtumista ja naisten selittämättömät kuolemantapaukset. 

Empusiossa eletään samaa eurooppalisuuden aikkaa, kuin  Taikavuoressa. Molemmat tapahtuvat vuoriston parantolassa ja henkilötkin muistuttavat, aina nimiä myöten, tyyliin Augustus vs. Settembrini, toisiaan. Fokus on kuitenkin toinen - naiset tai paremminkin miehinen puhe naisista. Teemat kuolemasta, seksuaalisuudesta, sivistyksestä ja menneitten aikojen pimeistä myyteistä ja maagisista voimista ja seremonioista valottuvat miehisen puheen kautta.

Ymmäärtämättömyyteni selitystä etsin kirjoittajan puolalaisuudesta. Onko niin, että Tokarczukin maailma on tässä jotenkin kansallisesti spesifi? En kykene ymmärtämään sen merkitystä omassa maailmassani. Miesten sovinistinen puhe ei hätkähdytä, se on kuultu jo aiemmin. Asioiden filosofinen pohdiskelu oli Mannin Taikavuoressa aikalaiskuvausta, tässä taas etäännyttää meidän ajastamme yli 100-vuoden taakse. Asia - miesten ja naisten erilaisuus ja tasa-arvo- ovat edelleen ja entistä kuumottavammin esillä niin Puolassa kuin Suomessa, mutta mitä uutta Tokarczukilla asiasta sanoo? Vai onko kysymys sittenkin sukupuolesta? Eikö tämänkaltainen feministisyys aukene vai onko se auennut jo aiemmin? Toki Mannin Taikavuori on aikansa "miespuhetta" ja Tokarczuk puolestaan aikamme "naispuhetta", mutta jotenkin rinnastus kuitenkin ontuu. Turhalta tuntuu vertaus Symposioon, filosofinen kirkkaus Empusionista puuttuu.

Kelpo kirja, mutta enemmän odotin. Ehkä siksi pieni pettymys.

Rumpujen kutsu

 

Näin sen täytyy olla. Olga Tokarczukin tekstissä värähtelee taajuus, joka noituu mukaansa. Teksti on matalaa kumua, jota ei oikeastaan kuule vaan tuntee. Tämän kirjan henkilöt elävät omassa todellisuudessaan, näkyvän, toden sekä koetun ja kuvitellun hypnoottisessa maailmassa. Olga Tokarczugilla on taito muuntua moneksi, kertoa se kauniilla ja yksinkertaisella kielellä kiehtovasti ja kietoa lukija mukaan rumpujen kaupunkiin, Che Guevaran outoihin riitteihin, pavuista ennustamisen erikoiseen maailmaan - mitä teemme ennustuksilla joiden totuuden tiedämme vasta, kun asiat ovat jo toteutuneet?

Ihailtavan hienoa tekstiä. Tästä huolimatta, jotkin uskontoon liittyvät pohdinnat, erityisesti puolalaisuuteen liittyvät, eivät aina onnistuneet viemään mukaansa, mutta suurimmalta osin saattoi "valveksua" kerrotun maailman totuuden. Tokarczukin kieli on pääasiassa oivallisen selkeää ja vain harvoin hän tukeutuu nokkeliin sanailuihin, kuten edellä. Ja saman tien esittää myös kritiikin perään. "Valveksunta", otaksuminen, uneksiminen - sukuahan ne ovat keskenään, mutta onko tuo sittenkään sitä mitä tavoitellaan. Minkälainen on se lisä, jonka jokaisen "minä" tuo minän ulkopuoliseen todellisuuteen? Minkälaisessa unessa tai valveessa elämme?

Kun kirjan kädestään jättää, voi kokea todeksi nyt-hetken. Ei koskaan enää. Ja kuitenkin tämän tekstin, rumpujen syvän kumun, ääreen haluaa palata uudestaan.

Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczukin aiemmin lukemani kirjat ovat erittäin hyviä, loistaviakin. Mutta Aja aurasi vainajain luitten yli on täysosuma, hieno vaikuttava, kirjallinen mestarinäyte. Teos ei ole varsin laaja ja kerrontakin on vain yhdestä näkökulmasta. Juoni on yllättäen murhamysteeri. Lukijana tekstin ääressä viihtyy, se vetää mukanaan, kieli on selkeää, huumori on mustaa. Puolan ja Tšekin rajamailla tapahtuu outoja, astrologiset ennustukset käyvät toteen, paha saa palkkansa, varmaankin?

Samanaikaisesti William Blaken runot kääntyvät ja ovat kalmankalpeina vihjeinä kirjan luvuille. Tokarczukia lukiessa on helppoa ajatella kuten hänen henkilönsä, jolta kysytään, oletko uskonnollinen: Olen, hän vastasi ylpeänä. - Olen ateisti.

Blaken rinnalle kääntyy ja soljahtaa hienosti myös vähemmän korkeakulttuuriset säkeet Riders on the storm ja hieno käännös suomentaja Tapani Kärkkäiseltä Nousevan auringon talosta:

Der iiis ö hauuus in Njuuuu Orliiin

Dei kool dö Raaaaaisin Saaan...

Olga T. havahduttaa huomaamaan hehkuvalla tavalla luonnon ja ihmisluonnon raakuuden ja hellyyden, totuuden, oikeudenmukaisuuden, rikoksen ja rangaistuksen kieppuvan, kosmiseen kehän. Hän opettaa ja havainnollistaa runouden kääntämisen monisyisyyden. Jos ei tiede, uskonto, hallinnollinen komentokieli, ehkäpä ei filosofiakaan tai astrologinen hämäryys, avaa maailmaa ihmiselle, ehkä vielä jää runous, tihentymä, jossa maailma hyvä ja paha kirkastuu ja sokaisee. Astumme ovesta, jonka tuolla puolella näemme, mutta jota muut eivät näe.

Alku, aika ja ihminen

Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat on hänen läpimurtoteoksensa vuodelta 2000 ( suom. Tapani Kärkkäinen, 2007).  Tokarczug ei petä tälläkään kertaa (ks. aiemmat Päivän talo, yön talo, Vaeltajat ). Kirja on kiehtova episodimainen kokonaisuus, jossa on kompleksisuutta, sisäistä koherenssia ja uskomatonta harmoniaa. Jokaisella ihmisella, asialla ja eläimellä on aikansa. Alku puolestaan on paikka jossa aika tapahtuu tai oikeastaan tapahtumat luovat kullekin oman aikansa. Alun ulkopuolellakin on jotain, mutta se esiintyy pääasiassa uhkana - pedot, petomaiset olennot, saksalaiset ja venäläiset sotilaat, puoluekoneisto, tarkastajat, slainen poliisi - kaikki ne ne vaikuttavat siihen, minkälainen aika kuvatuilla asioilla on. Ja moni tulee aikansa päähän samalla kun Alku rapistuu, kutistuu, kurjistuu, raunioituu.

Kirja vastaa perinjuurin stereotypiaa Puolasta: harmaata, hidastempoista, kohtalonomaista, sameaa, mutta samalla juurevaa; elettävä on, kaikesta huolimatta, hienostunutta kauneutta ja ylväyttä välttämättömäksi koetun edessä. Kirja liikkuu pääasiassa arkirealismin ja legendojen välimaastossa, mutta taitavasti Tokarczuk onnistuu punomaan mukaan myös kirjallisia viitteitä ja filosofisia ja teologisia pohdintoja. Kuvaus on tarkkaa sameasta kohteesta.

Kirjan aikakäsitys vastaa hyvin modernia käsitystä ajasta (ks. Rovelli, Ajan luonne). Aika on ihmisen apriorinen käsityskyvyn elementti, pyrkimys järjestää asiat menneseen, nykyiseen ja tulevaan. Aika ei ole vain mekaaninen, objektiivinen, tasalaatuinen ja tasajakoinen, fysikaalinen suure, vaan inhimillinen, joustava ja kokemusessa muokkautuva inhimillinen peruskokemus. Eläimillä tätä viimemainittua  aikaa ei ole, eläimillä ei ole muistia tai sed on ainakin hyvin rajoittunut tai toisenluontoinen kuin ihmisellä, eläimet elävät ikuisessa nykyisyydessä. Ihmisen aika Tokarczukin kuvaamana ei ole edistysuskoista valistuksen aikaa, vaan paljon perustavampaa, arkaaista, ikuista aikaa joka sitoutuu kuhunkin ihmiseen ja paikkaan. Aika kiertää omalla kehällään kohtaamatta sen paremmin historiallista kuin fysikaalistakaan aikaa, joka luodaan yliyksilöllisessä tai teoreettisessa sfäärissä. Pakopaikkoja on vähän, hulluus, kaiken hylkääminen (lähtö pois lapsuudenkodista tai isänmaasta Polasta Brasiliaan) tai uppoutuminen järjestelmän suojatiksi pimeyden syövereihin. Kirjan henkilöt etsivät erilaisia ratkaisuja vähissä olevista vaihtoehdoista tai vaihtoehdottomuudesta. Elämä esittäytyy kohtalona, välttömänä tapahtumien virtana, jossa yksilöt eivät valitse, vaan heidät valitaan - äideiksi, lapsiksi, puolisoiksi, sotilaiksi, puoluevirkailijoiksi, hulluiksi, rikkaiksi ja köyhiksi, petetyiksi ja pettyneiksi.

Päivän ja yön tarinoita

Olga Tokarczuk on kovin kiinnostunut ihmisen sisäisestä maailmasta, niin psykologi kuin koulutukseltaan onkin. Sisäinen maailma ei kuitenkaan rajoitu vain psyykeen, vaan sananmukaisesti ihmisen siällä oleviin elimiin, niin eläviin kuin jo kuolleisiin. Nyt käsillä olevassakin kirjassa, Päivän talo, yön talo, on karmivia kertomuksia siitä, miten tilanteen niin vaatiessa, ihminen on valmis syömään lajitoveriaan. Näin tapahtui myös natsien keskitysleireissä, syöjien joko tietäen tai tietämättä. Fyysiesti sillä ei liene paljon väliä, liha kuin liha, mutta psyykkiset seurakset lienevät, ainakin ei-kannibalistissa kulttuureissa, suuret. Käsitys on jo varsin vanha. Platon kirjoitti Valtion kahdeksannessa kirjassa : Kerrotaan, että jos joku maistaa uhrieläimen sisälmysten sekaan paloiteltuja ihmisen sisälmyksiä, hän muuttuu sudeksi. Platonin kertomassa tarinassa kontekstina on valtio ja se, miten kansanjohtajasta kehittyy tyranni. Edellä olevan lauseen lukeminen (tosin hieman muunneltuna Tokarzukin kirjassa) syöksee tavallisen lukion opettaja, nimeltään (sic!) Ergo Sum, ihmissusi-myytin valtaan entistä pahemmin. Ja siitä kai Tokarczugin kirjassakin juuri on kysymys: diktatuuri ja tyrannius ei rajoita ihmisiä vain ulkoisesti, vaan se tunkeutuu ihmisen sisään, syö ja mädättää psyyken ja sitä kautta myös ruumiin.

Mutta miten on kirjailija Olga Tokarczukin itsensä laita. Hänen tarinansa ovat monessa mielessä psyykkistä kannibalismia. Hän etsii ihmisen psyykestä, internetin, keskustelujen, unien ja unikertomusten avulla sisälmyksiä, joita hän nauttii ja tarjoaa lukijalle nautittavaksi uhrieläimen (tarinoiden ulkoinen puite) osien joukkoon paloiteltuna. Osa tarinoista on kyllä omalla melankolisella tavallaan kauniita. Näin syksyisenä sateisena kautena puolalaiseen maisemaan on helppo päästä sisään - kaikki on hieman hämärää, usvaista - toden ja tarinan, koetun ja kuvitellun rajat ovat liukuvia.

Tästä hämäryydestä huolimatta Tokarczug onnistuu kertomaan kauniisti, omalla tavallaan selkeästi ja nautittavasti karuista ihmiselämän käänteistä.

Kanssavaeltaja, matkalainen maan

Olga Tokarczukin matkassa viihtyy. Vaeltajat -kirjan ensiriveiltä tuntee olevansa ei niinkään kotonaan tai missään paikassa tai ajassa, vain olemassa, matkalla:  minne tahansa olemmekin matkalla, olemme aina matkalla sitä kohti. "Ei ole tärkeää missä olen", ihan sama missä olen. Olen. (s. 415)

Saman asian voisi todeta kyynisemminkin, aina on oltava jossain, aikaa ja paikkaa emme pääse pakoon. Mutta Tokarczug kertoo asiat kauniisti yhdistäen eri tarinoita väljästi matkanteon ja liikkeen mukaisesti. Hän yhdistää pikkutarkkaa kuvausta, pohdiskelevia jaksoja, toistaa tiettyjä teemoja eri yhteyksissä. Tuloksena on värikäs, harmooninen, tiheä kudos, kuin riippumatto jonka varaan on mukava asettua keinuttamaan omia ajatuksiaan.

Lukemisen iloa lisäsi myös se, että sattumalta ja hiljattain liikuin niillä seuduin missä osa kertomuksista tapahtuu. Kroatian Trogirin museosta, näin kirjassa kerrotaan, on löydetty yksi vähäpätöinen, unohdettu antiikin Kreikan aikainen jumala, Kairos, Rhodoksella puolestaan voi matkata antiikin raunioilla ja haaveilla Odysseuksen retkistä, Puolaa voi samalla kammota, paeta ja kummastella. Kairoksen merkityksiä on monia, mutta yksi niistä on kriittinen hetki, sopiva hetki tai oikea hetki, joka menee ohi, jos siihen ei tartu. Elämässä nämä hetket yllättävät ja siksi on syytä olla valppaana.

Kirjan henkilöt pohtivat eri tapoja nähdä maailma ja mailmaa. Maailman voi yrittää nähdä erillisinä esineinä tai sitten asioiden ja tapahtumien virtana, pisteittäisinä stillkuvina tai panoraamana, jota ei enää voi tavoittaa yhdellä katseella tai vilkaisulla. Maailma on liikkeessä, havaitsija liikkuu. "Todellisuus" ei ole, minä olen. Lopulta kairoksen merkitys on myös rauha; kaikki liikkuu vain suhteessa johonkin. Mutta  "kaikki" on paikallaanoloa, suhteettomuutta, liike ja aika pysähtyy, on vain nyt.