Mykkäkoulusta moniäänisyyteen

Kun kirjan nimi on Mykkäkoulu voisi olla oikein vaieta siitä. Mutta Rachel Cuskin kirja on niin hyvä ja suositeltava kaikille lukemisesta, kirjoittamisesta, tarinallisuudesta ja maailman menosta kiinnostuneelle, että jotakin siitä on sanottava. 

Cuskin kuljettaa tarinaa, vaikkapa kirjan aloitustekstiä Ajaminen metaforana, soljuvasti läpi hitaasti ajavien autojen, ruuhkien, onnettomuuksien ja elämänmenon arvioinnin siten, että lukija pysyy kiitettävästi teemassa, luottaa ratin takana olevaan, vaikka sanat ja  lauseet sinkoilevatkin paikoin reippaanlaisesti. 

Mykkäkoulussa, kirjan nimikkotekstissä,  pohditaan puheen ulkopuolelle jättämistä ja kaiken sen kuulemista, joka jää puheen ulkopuolelle. Tätä lukiessa mieli askartelee myös niiden ihmisten osaa, jotka eivät lue, joko eivät osaa lukea, eivät kykene lukemaan tai kieltäytyvät lukemasta. He jäävät tietyn maailman ulkopuolelle. He ovat kuurojen asemassa puhuvien maailmassa. Vaikka visuaalinen ja kuvallinen viestintä lisääntyy, on vaikea ajatella maailmaa, jossa kirjoitettu teksti joko häviäisi tai marginalisoituisi vain pienen joukon erityistaidoksi. Uusien medioiden tulo ei aina ole pois vanhasta. Runsauden periaatteen ilosanoma on siinä, että maailmaan tulee paljon lisää, kaikki vanha ei kuole uuden tieltä, mutta taito valita tässä runsaudessa vaatii niin kognitiivisesti kuin emotionaalisesti entistä enemmän.

Olen aiemmin lukenut Cuskin kaunokirjallisia tekstejä. Ne ovat osin hämmentäviä ja uuttaluoviakin kerronnalliselta tekniikaltaan. Kirjojen kertoja on pääosin kuulija ja havainnoitsija. Mykkäkoulussa Rachel Cusk on lähinnä esseisti ja journalisti. Hän avaa omaa tapaansa ajatella tarinallisuudesta, tosiasisioista, omaelämänkerrallisuudesta ja maailmanmenon lomittumisesta, ei vain jokapäiväisessä elämässämme, vaan myös tekstissä. Mykkäkoulussa on myös kirja- ja kirjailijaesittelyjä (arvosteluja, pohdintoja?) muun muassa Edith Whartonin, D.H. Lawrencen, Françoise Saganin, Ishiguron ja Ginzburgin teoksista. Niiden lukeminen on virkistävää ja avaa aiemmin luettuihin teksteihin uusia näkökulmia ja innostaa lukemaan aiemmin itselle tuntemattomia ja myös jo aiemmin luettuja tekstejä uusin ajatuksin.

Vaivan arvoista - kyllä!

Ennakkoluuloisena tartuin Ville-Juhani Sutisen kirjaan Vaivan arvoista - Esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Lehtiarvioista olin saanut kuvan - ja täydelleen väärän - kirjan tyylilajista ja tavoitteesta. Taas kerran osoittautui oikeaksi ajatus, että pitää lukea itse ja tehdä oma arvio, ei luottaa toisen käden lähteisiin.

Sutinen käsittelee kirjassaan poikkeuskirjallisuutta, joka pääasiassa tarkoittaa laajoja, usein rakenteeltaan ja/tai kieleltään monimutkaisia teoksia. Sutisen käsittelemiä teoksia on kolmetoista ja niiden lukeminen vaatii erityistä ponnistelua ja usein edellyttää myös kirjan synnyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kontekstin ymmärrystä sekä sitä, että kykenee asettamaan tekstin kirjallisuushistorialliseen yhteyteensä. Viittauksia muihin, usein tunnetumpiin teoksiin on myös runsaasti.

Osa teksteistä on joko maineeltaan itsellenikin tuttuja, osaan olen tutustunut, ainakin osittain, mutta suurin osa Sutisen käsittelemistä teoksista on itselleni täysin tuntemattomia ja myös osasta niiden kirjoittajista en ole kuullut. Osaa niistä ei ole suomennettu ja kirjojen alkukielinen lukeminen vaatisikin hyvää tai erinomaista kyseisen kielen hallintaa.

Paras innoituksen lähde Sutisen kirjassa on se tapa, jolla hän käsittelee teoksia ja niiden tekijöitä. Riittävästi, mutta ei liikaa ja hän myös kertoo omasta suhteestaan teoksiin. Kirjallisuutta opiskelleena, kirjoja kirjoittaneena ja kirjoja kääntäneenä hänellä vaikuttaa olevan hyvä perehtyneisyys aiheeseen. Ville-Juhani Sutinen kehittelee teoksesta vaikuttavan sivistyksen puolustuspuheen ja arvostelee "perstuntuma paradigmaksi" kutsumaansa, ajallemme tyypillistä, perustelematonta ja asiantuntijuutta, tietämistä ja tiedettä väheksyvää "keskustelua" ja "kirjallisuutta".

Vaivan arvoista on vaivan arvoinen.

 

Lystillinen surumielisyys, Italo Calvino

Italo Calvinon kirjallisen testamentin teemoina on keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus. Näissä Amerikan luennoiksi kutsutuissa esseissä hän pohtii ja kertoo kirjoittamisen periaatteista. Kirjan otsikkona on Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, mutta tekstejä on viisi. Calvino ei ennättänyt saada viimeistä luentoa valmiiksi ennen kuolemaansa.

Luennot ovat kiinostavia ja opettavaisia. Lukijana saan kurkistaa kirjailijan lukeneisuuteen perustuvaa oppineisuutta, käytännön kokemusta kirjailijana, kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Etenkin nykykirjallisuuden suhde antiikin teksteihin on kiinnostava. Ensimmäinen luento Keveys on erityisen antoisa. Huomiot kaunokirjallisuuden, ajan tieteen ja muun kulttuurin suhteesta tulee kirkkaiden välähdyksien tavoin esille Calvinon pohtiessa keveyden ja raskauden suhdetta elämässä ja teksteissä.

Calvinoon itseensäkin sopii hyvin hänen Shakespearelta lainaamansa tekstikatkelma Miten haluatte näytelmän Jaquesilta:

... raskasmielisyyteni on minun omaani, monenmoisista aineksista valmisteltua, monenmoisista sekoituksista kiehitettyä, ja itse asiassa kokonaistutkistelemus matkoistani, joiden tuhkatiheä jauheleminen sotkee minut sangen lystilliseen surunvoittoisuuteen.

Taistelu jatkuu

Raskas on painava kantaa ja kauas on pitkä matka...

Romaanin VI osassa moniäänisyys hukkuu osin saarnaavaan monologiin ja yksioikoiseen yhteiskunta-analyysiin. Parhaimmillaan kirja on arjen ja päähenkilön sielunmaiseman konkreettisessa kuvauksessa.

Karl Ove Knausgårdin kirjasarja on oikeastaan yksi opus magna.  Taisteluni osat I-VI on ainutlaatuinen kirja läsnäolevuudessaan, laveudessaan ja polveilevuudessaan. Viimeisen osan alussa kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa on juuri ilmestymässä. Knausgård kuvaa tuntemaansa ristiriitaa itsensä, pienen ihmisen ja suuren kirjailijan välillä: Olin pieni ihminen. Minulla ei ollut suuria luuloja niinkään itsestäni kuin siitä mitä tein tai mitä kykenin tekemään. (122)

Kirja on kiehtova ja vie mukanaan. Silti, jos saisin päättää, tekisin kirjan olemattomaksi. Siinä ei ole mitään sellaista, mitä ilman en voisi elää, mutta paljon sellaista minkä kanssa monen ihmisen on vaikea elää. Kirja on kuitenkin olemassa, olen sen lukenut. Se on vaikuttava. Tuon kokemuksen kanssa minunkin on elettävä. Ihmettelen miksi Karl Ove K. jatkoi kirjan kirjoittamasta, vaikka näki ja koki sen tuhoisuuden? Ehkä samasta syystä, kuin tässä kirjoitan ja levitän "ilosanomaa" hänen kirjastaan: ajatus siitä, että totuudella on jokin ensiarvoinen asema maailmassamme, olkoonkin, että se on "minun" totuuteni tai tässä tapauksessa Karl Ove Knausgårdin totuus. Vaikka Knausgård on hyvin lukenut ja oppinut kirjailija hänen käsityksensä totuudesta sekoittuu "rehellisyyden" tai "aitouden" sekä "suorapuheisuuden" kanssa. Ihmisen on sosiaalinen olento ja sosiaalisuus on myös Knausgårdin keskeisiä käsitteitä. Totuuden ongelma on monisyisempi käsite eikä oikeastaan liity yksilöön vaan yhteiskunnan rakenteellista tapaa tuottaa tietoa - asia jota muun muassa Knausgårdinkin hyvin tuntema Michel Foucault niin mestarillisesti on analysoinut ja historiallisestikin kuvannut. Perusjako sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen on kyllä hyvä käyttövoima itseanalyysille, mutta käsitys persoonallisuudesta, esimerkiksi vaikka ajatus persoonallisuuden lapsi-aikuinen-vanhempi tasoista, olisi ollut vivahteikkaampi monissa kohdin. Ja Knausgårdin yhteiskunta-analyysi on samalla tavalla osin psykologisoiva, osin kotikutoisesti koottu. Mutta kyseessähän onkin romaani, joten se ei alistu teoreettiselle kritiikille. Kirjailija on valinnut (?) teoreettisen viitekehyksen ja soveltanut sitä oman elämänsä analysoimiseen ja kuvaamiseen.

Kirjoittaessaan itsestään, suhteestaan isäänsä, sukuunsa ja ystäviinsä hän samalla kartoittaa suhdettaan romaaniin ja oman identiteettinsä rakentamiseen. Identiteettityön prosessia on tuskin koskaan kuvattu niin läheltä ja aidon tuntuisesti kuin tässä teoksessa. Niin Knausgård kuin osa hänen kriitikoistakin on kyseenalaistanut tämän kaltaisen egotrippailevan kirjallisuudenlajin itsesäälissä vellovien narsistis-egoististen ihmisten julkiseksi terapiaksi, julkisuushakuisuudeksi tai rahanhankintakeinoksi. Onko Knausgård itsensä vapauttava orja vai narri, jonka itsensäpaljastelu antaa meille voyeristisen nautinnon tarjoamalla avaimenreiän tai peräti avoimen oven Karl Oven salaisen mielen huoneeseen? Vai onnistuuko hän avaamaan lukijan mielen, kauneuden ja kauhun kammion, joka usein pysyy suljettuna myös itsellemme?

Hienosti Knausgård asettaa itsensä kirjallisuuden historiaan Shakespearesta Goetheen ja Hamsunin kautta itseensä. Ainakaan tässä teoksessa hän ei mainitse Montaignea, vaikka kiistatta tämä Hamletin hahmon pohdiskeluihin vaikuttanut esseisti voisi olla yksi Knausgårdin esikuvista. Samoin tulee mieleen Augustinuksen ja Rousseaun tunnustukset. Hän asettaa itsensä myös nykykirjailijoiden joukkoon: Thomas Bernard ja John Fosse ovat ylittämättömiä, mutta Franzenin ja Coetzeen tasoon hän mielestään kyllä yltää. (122)

Hyvin kiinnostavasti Knausgård analysoi Joycen Odysseusta, Shakespearen Hamletia, Kafkaa. Erityisen tarttuva oli myös teksti Faulknerin Ääni ja vimma -teoksesta. Se oli aikoinaan, 1970-luvun alussa, lukiovuosina Harjavallassa, teos, joka avasi ajatukseni, silmäni, korvani ja katseeni kirjallisuuteen. Pyrkimys katsoa maailmaa monesta näkökulmasta (moninäkökulmatekniikka) merkitsi oman näkemyksen monipuolistumista ja sen ymmärtämistä, että eri näkemykset voivat olla keskenään ristiriidassa ja samalla kuitenkin totta tietystä näkökulmasta katsottuna. Kaikki on suhteellista, mutta vain jossakin suhdejärjestelmässä. Knausgårdin sisäisessä maailmassa hänen kirjoituksensa on totta, sen ulkopuolisessa maailmassa on toisin. Se on vain Knausgårdsin minän näkemys tapahtumista. Ainutlaatuiseksi sen tekee juuri tuo kuvauksen viiltävä tarkuus, jossa yksityinen muuttuukin kirjoituksen kautta, kielen välityksellä yleiseksi. Kieli, katse, teot: maailma avautuu meille käsitteellisenä ja toiminnallisena. Sanamme ovat tekoja, tekomme kuvautuvat sanoina, tekomme saavat meistä riippumattomia merkityksiä ja merkitsevät meille maailmaa.

Yllättävästi kirjan sivuilla on lähes puhtaasti kirjallisuustieteellistä analyysia kielestä, sen rajoista ja ylittämisestä. Analyysin kohteena ovat Celanin runot  ja niistä Knausgård siirtyy fasismin ja narsismin analyysiiin ja kertoo myös käsityksensä Hitleristä Taisteluni teoksen ja siitä tehtyjen kirjoitusten perusteella. En tiedä, mitä Knausgårdin kustannustoimittaja hänelle on sanonut ja onko hän ottanut tai joutunut ottamaan sanomista huomioon, mutta reippaasti olisin karsinut ja jäsentänyt tätä viimeistä osaa. Kirjallisuusteoreettinen osa on toki kiinnostava, mutta Hitlerin ja fasismin arvioinnissa ja arvottamisessa Knausgårdin analyysi ei ole vakuuttava. Oikeastaan en ymmärrä mihin hän pyrkii. Yhdestä keskeisestä asiasta olen samalla kannalla. Hitleriä ja hänen persoonaansa ei tule demonisoida - hän oli ihminen, jonka toimintaa tulee arvioida hänen tekojensa perusteella. Knausgård osoittaa VI osassa lukeneisuutta ja kirjan lopussa on jopa lähdeluettelo. Monet teokset ovat tuttuja itsellenikin. Knausgård mainitsee Michel Foucaultin tekstissä, mutta lähdeluettelosta häntä ei löydy ja enemmän rakenteellista analyysia fasismin käsittelyssä olisinkin kaivannut, jos hän sen välttämättä halusi kirjaansa sisällyttää. Yhden lempiajatelmani (Claude Lévi-Strauss) mukaisesti kysyn kuitenkin, kuka Karl Ove Knausgårdin kirjassa puhuu, kenen hän antaa puhua kirjassaan? Miksi hän antaa Hitlerille paljon puhetilaa, vaikka suhtautuukin Adolfin tekoihin kriittisesti? Sananvapauden nimissä meillä toki tulee olla oikeus lukea ja kommentoida mitä haluamme ja romaanin puitteissa tuon sananvapauden on oltava vielä laveampi kuin asiateksteissä. Mutta siitä huolimatta en pidä mielekkäänä esittää ja levittää näin laveasti Taisteluni, siis Hitlerin tekstin, sanomaa, vaikka siihen lyhyet kriittiset kommentit liittyvätkin. Knusgårdin tapa on kyllä hyvä esimerkki siitä, että on hyvä koetella omia ajatuksia "helvetin tulessa" ja kaivaa itsestään nuo fasismin kurjimukseen johtaneet ajatukset. Mutta kovin moniääniseksi teksti ei avaudu ja varsinainen poleeminen vuoropuhelukin jää kaikesta laveudesta huolimatta aika yksipuoliseksi.

Ristiriitainen kokemus siis kaiken kaikkiaan. 

Politiikkaa, kirjallisuutta, ystävyyttä

Saul Bellow´n myöhäisteos Ravelstein (ap. 2000, suom 2001) herättää ristiriitaisia tunteita. Epäilemättä se ei ole Bellow´n parahaita tai että en pidä sitä hänen parhaimpiinsa kuuluvana. Välillä en pitänyt teoksesta lainkaan ja kirjana takakannen luonnehdinnat, kuka nyt niihin muutenkaan luottaisi, eivät osuneet mielestäni lainkaan siihen, mitä lukijana koin.

Kirjan tarina on kerroksellinen. Chick on kirjan kertoja. Hän on lupautunut kirjoittamaan elämäkerran kirjan keskushenkilöstä, poliittisten vaikuttajien kouluttamiseen erikoistuneesta professori Abe Ravelsteinista. Kansitekstin mukaan kysymys on sydämeenkäyvästä ja oivaltavasta kaksoismuotokuvasta, ylistyslaulusta ystävyydelle. Ehkä näinkin, mutta sen rinnalla on kysymys amerikkalaisuuden suhteesta eurooppalaisuuteen, juutalaisuuden suhteesta muuhun ihmiskuntaan, politiikan ja kirjallisuuden suhteesta, miehen ja naisen ja miesten välisistä homoeroottisista suhteista. Kysymys lojaalisuudesta ihmisyyttä, juutalaisuutta, opiskelijaa, opettajaa, puolisoa, isänmaata ja ystävää kohtaan.

Kirja on on tragikoomisella tavalla hauska. Bellow on tarkka kuvaaja. Kirjassa on, isojen kysymysten joukossa, herkullupaloja. Chick muun muassa kuvaa matkustamiseen kylläntymistään näin: Olin ennen hyväntuulinen matkamies, mutta nykyään nuuhkin liinavaatteita ennen kuin menen maata.

Hienoimmat kohdat koskettavat kuitenkin kirjallisuutta. Ravelstein ja Chick pohtivat juutalaisuuden ja kirjallisuuden suhdetta. Erityisen kiinnostava suhde on kirjailijoilla, joita arvostetaan huolimatta heidän antisemitismistään. Esimerkkeinä on Kipling, suurenmoinen kirjailija,  ja Céline. Ravelteinin suuhun Chick (ja Bellow) on laittanut tärkeän huomion:  Intellektuelleja nihilistejä minä en voi sietää. Sellaiset jotka elävät pahuutensa kanssa ovat enemmän minun mieleeni. Luontaiset nihilistit.
"Céline suositteli että juutalaiset hävitettäsiin kuin bakteerit. Siinä puhuu hänen lääkäripuolensa. Hänen romaaneissaan taiteen vaikutus tekee hänet maltilliseksi, mutta propagandassaan hän on pesunkestävä tappaja." (s. 229)

Politiikan ja taiteen yhteys on aina ollut kiinteä. Siinä, missä politiikka usein yhdistyy raakaan voimaan, sotaan ja yksinkertaistettun, pelkistettyyn ja mustavalkoiseen maailmankuvaan, taide, kirjallisuus yhtenä vaikutusvaltaisimmista, monipuolistaa kuvaa, katsoo asioita toisin, asettaa lukijalle kysymyksiä niin intellektuaalisesti kuin tunteidenkin tasolla, miten itse toimin tai ajatelen vastaavissa tilanteissa. Tähän Bellow antaa oivia sytykkeitä. Politiikan ja provosoivan taiteenkin kentällä tarvitaan terävyyden ja voiman rinnalla pehmeitä sävyjä, loiventajia. Bellow tekee tämän iän suomalla varmuudella ja taidolla.

4321 - Auster

Mitä yhteistä on salamaniskulla, vasemmanpuoleisella liikenteellä, palavalla savukkeella ja kirjan kirjoittamisella? Yhteys selviää lukemalla Paul Austerin opus magnan, 1141 sivuisen järkäleen. Ensimmäiseksi kiinnittää huomion tarinan laajuuteen.  Laajuus ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, kirjan rakenne on kerronnallisesti perusteltu. Päähenkilön Archie Fergusonin henkilöhistoriallisen tarinan polveilu ja niveltyminen kerronnan kerrostumiin ja Yhdysvaltojen historiaan 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin edellyttää sitä.

Paul Austerin tuotanto on laaja ja kirjojen tasokin vaihteleva. 4321 on joiltain osin rohkeampaa tekstiä kuin monet aiemmat ja ehkä myös kiinnittyy enemmän amerikanjuutalaiseen kirjallisuusperinteeseen. Ferguson tarina kietotuu monin sitein juutalaisten, afro-amerikkalaisten ja valkoisen amerikan rodulliseen moninaisuuteen; niin rotu- kuin luokkataisteluunkin. Mukana on myös sodat II maailmansodasta Vietnamiin. Teemat ovat monin osin samoja kuin toisen mestarikertojan John Irvingin teoksissa. Irvingin tarinat ovat monin osin kuitenkin draamallisesti leikkaavampia ja terävämpiä. En oikein osaa sanoa miksi, mutta tuntuu, että Irvingin teokset, esimerkiksi Ystäväni Owen Meany tai erityisesti Viimeinen yö Twisted Riverissä viiltävät syvemmältä.
Uskoakseni Auster on upottanut kirjaansa paljon omia kokemuksiaa kirjoittamisesta ja siitä, mitä hän on vuosien varrella kokenut ja oppinut., asioita joita hän on kuvannut myös selkeästi omaelämänkerrallisissa teoksissaan kuten Yksinäisyyden äärellä  tai Talvipäiväkirja.

Austerin kirja on kirjoittamisen oppikirja - Fergusonin oppivuosissa eritellään niin lehtitekstin erilaisia alalajeja (urheiluselostus, elokuvakritiikki, tapahtumaraportointi) kuin kaunokirjallisen esityksen kirjoittamisprosessin eri vaiheita aina kustantamisen kiemuroihin saakka. Yhdysvaltojen yliopistojen opiskelijoiden ongelmat tulevat myös hyvin kuvatuiksi aika monelta kannalta, etenkin opiskelun rahoituksen ja opinahjojen kytkennät, mutta myös akateemisen koulutuksen monipuolisuuden näkökulmasta.

Kirja on helppolukuinen vaikkakin pitkä. Osan baseball, koripallo ja amerikkalaisen jalkapallon pelikuvauksista voi toki lukea kjursorisesti, mutta osaan niistä on köteketty tarinan kannalta olennaisia sattumkisa tai vertauksia. Kyllä Auster tällä(kin) teoksellaan ansaitsee nimityksen kirjalilijoiden mestaruusluokkaan. Jokin sävy, syvyys tai tyyli siitä kuitenkin jää uupumaan. Vaikka kirjallisuus ei ole urheilua, niin sanon kuitenkin: Auster on hyvä, mutta ei kuitenkaan paini samassa sarjassa klassikkojen (esimerkiksi F.M.Dostojevski, Thomas Mann, Robert Musil tai W.G. Sebald) eikä astu palkintosijoille edes nykyklassikkojen Milan Kunderan, Mihail Šiškinin tai John Williamsin rinnalle, puhumattakaan J.M. Coetzeesta, John Irvingistä tai Philp Rothista. Listaa voisi jatkaa, mutta olennaista on: 4321 on hyvin kirjoitettu, tarttuu merkittäviin,vaikkakin melko paljon käsiteltyihin, teemoihin ihmisen identiteetin rakentamisessa ja tuo päähenkilönsä uskottavasti viime vuosisadan historian näyttämölle. Aina voi tietysti kysyä onko kirjailijan itsensä näköinen päähenkilö se kaikkein onnistunein valinta - ainakin hän on jollain tavalla tuttu ja ansainnut kirjailijan (itse)ihailun.

Spenglerin ihminen ja tekniikka

Oswald Spengler tunnetaan parhaiten kirjastaan, tai ainakin kirjan nimestä, Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1918,1922). Nyt Matti Simolan suomentamana ilmestynyt Ihminen ja Tekniikka (Kiuas, EU 2016)  perustuu vuodelta 1931 olevaan tekstiin Der Mensch und die Technik. Teoksessa on käännöstekstin lisäksi sitä pidempi Juhani Sarsilan essee (ss.67-151), ei niinkään “laaja tutkielma” kuten takakansi väittää, otsikolla Eläytymisen metodi: Spenglerin historianfilosofiaa. Ilolla on tervehdittävä, että kyseinen teksti täydentää suomenkielistä filosofista ja yhteiskunta- ja historianfilosofista kirjallisuutta.  Ajatuksia teksti herättää varmasti, kun siihen hiukankin paneutuu. Kriittisen ajattelun synnyttäjänä Spengler on mitä parhainta polttoainetta. Aluksi muutama sana tyylistä.

Omaa lukemistani haittaa eniten ehkä kaksi syvälle juurtunutta ennakkoluuloa sekä Spengleristä että myös hänen apologeettansa Juhani Sarsilan tuotoksista. Se minkä Sarsila kokee Spenglerin vahvuudeksi, retoriinen aito, sydämestä lähtevä ja sydämeen käyvä paatos, on itselleni häiritsevä tekijä, siitä huolimatta, että en katso olevani filosofiassa missään mielessä analyyttisen suunnan edustaja.  Sarsilan ote filosofiaan on paljolti retoriikasta kumpuava – tosi filosofia on retoriikkaa eli runoutta, kuten hän toteaa (s.79).

Runouden Sarsila kuitenkin ymmärtää mielestäni kovin suppeasti. Kohdallisempi ilmaus ja vastine Aristoteleen ajan runous-termille, nykykielessä lienee kirjallisuus tai kaunokirjallisuus. Kirjallisuudessa (=runoudessa) on monenlaisia tyylejä, Spenglerin pateettinen retoriikka on niistä yksi, vaikkakaan ei mielestäni kaikkein onnistunein siihen tarkoitukseen johon hän pyrkii. Sarsila erottelee proosan ja runouden tavalla, joka ei tee oikeutta hyvin kirjoitetulle proosalle. Sarsila mainitsee kyllä Richard Rortyn, mutta ei kuitenkaan pura riittävästi páthoksen, éthoksen ja lógoksen välisiä suhteita tai niiden dialektiikkaa, vaan tyytyy toteamaan niiden yhteismitattomuuden (s.80).

 
Mutta mitä Spengler haluaa meille kertoa ihmisestä ja tekniikasta? Ihminen ei ole alkuperäisesti laumaeläin, vaan yksinäinen peto. Luovat nerot ovat tämän perimän jatkajia, johtajia ja poliitikkoja. Suuri osa ihmisistä alistuu johtajien luovan vallan alle. Työläisillä ei olisi työtä ilman omistajia ja yrittäjiä. Demokratian ajatus perustuu illuusioon ihmisten tasa-arvosta. Optimistinen usko ikuiseen kehitykseen, maailmanhistoriaan, on pelkuruutta. Selkeästi sanottu ja voimallisesti, ilman ylitsepursuavaa retoriikkaakin (kysymys on retoriikan laadusta).

Sarsila kirjoittaa kovin hyväksyvästi Spenglerin filosofisesta metodista (eläytymisen metodi), mutta ei käsittele juurikaan, ei ainakaan kriittisesti, Spenglerin demokratianvastaista ja ihmistä eriarvoistavaa tulosta, ehkä syystäkin. Voi tietysti olla niin, että demokratia on huono järjestelmä, mutta venäläistä rulettia on uskoa hyvään johtajaan, joka johdattaisi meidät parempaan lopputulokseen. Mitkään järjestelmät eivät ole hyviä, mutta silti ihmisen on järjestettävä elämänsä ja eläimellisyytensä tavalla tai toisella mahdollisimman humaaniin muotoon. Sivilisaatiokritiikki on paikallaan ja kulttuurin puolustaminen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Spengleriläisittäin voisi myös ajatella, että vaikka kulttuurit syntyvät, kukoistavat, lakastuvat ja kuolevat, jotain niistä aina on säilynyt myös tuleville kulttuureille. Näitä tulevaisuuden siemeniä ja ituja on syytä vaalia, ei tuhota. Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.

Kertoo Tabucchi

Antonio Tabucchin Kertoo Pereira -kirja on pieni mestariteos. Kerronallisesti vähäeleinen ja ehkä perinteinenkin, lukuunottamatta toistuvaa fraasia kertoo Pereira.

Pereiran harteilla on "Lissabonilainen" -lehden kulttuurisivun kokoaminen 1930-luvun Portugalissa ja sotaa enteilevässä Euroopassa. Kokenut ja vanheneva lehtimies, lihava, hikoileva omaan maailmaansa sulkeutunut, ei ole tyypillinen kirjan sankari. Hän tapaa nuoren miehen, kertoo Pereira, joka muuttaa myös hänen elämänsä kulun. Pahaenteisesti jo sivulla yksitoista Tabucchio kirjoittaa Pereiran ajatuksena: tämä kaupunki löyhkää kuolemalta, koko Eurooppa löyhkää kuolemalta.

Tabucchion kirja on sitotunut tiivisti viime vuosisadan alun yhteiskunta- ja valtiohistoriaan, mutta kulttuuritoimituksen lehitimiehen kautta se on katsaus myös aikakauden kirjallisuuteen. Päähenkilö Pereira muistelee setänsä, epäonnistuneen kirjailijan ajatusta: filosofia käsittelee näennäisesti pelkästään todellisuutta, mutta kertoo ehkä vain fantasioita, ja kirjallisuus käsittelee näennäisesti pelkkiä fantasioita mutta kertookin ehkä totuuden. ( Eikö näin filosofinen kirjallisuus tulekin kertoneeksi, ehkä, fantastisen totuuden.)

Pereiran vaikuttimia perustellaan yhteiskunnallisten muutosten lisäksi psykologisilla, synkretistisillä teorioilla, vetoamalla Pereiran paradoksaaliseen kokemukseen, joka sumentaa tai mullistaa henkilömme elämän. Théodule Ribotin ja Pierre Janetin käsitys sielujen yhteenliittymästä selittää, että meillä onkin jakamattoman yhden "sielun" sijaan omia minuuksia, jotka kamppailevat valta-asemasta. Yksi hallitseva minä ("sielu"  tai persoona) asettuu valta-asemaan ja sen mukaisesti toimimme. Tämän hallitsevan minän myötä, syntyy normi, joka määrittää toimintatapaamme eri tilanteissa. Normaaliutemme on tulos, ei edellytys toiminnallemme. Pereiran käytös muuttuu, kun pitkän eroosien aikana vanha valtiasminä joutuu luopumaan uuden edessä. Ja tästä kirja saa hienon loppunousun pitkän kehittelyn päätteeksi.

Muisti ja kirjallisuus

Marja Saarenheimo on kirjoittanut kiinnostavan, luettavan ja jatkolukemiseen innostavan kirjan Muistamisen vimma  (Vastapaino 2012). Saarenheimo on psykologi ja muistitutkija. Hän tutkii tässä kaunokirjallisuuden kautta muistamista, unohtamista sekä yksilön että historian näkökulmasta. Kirjoina on Milan Kunderan, Marcel Proustin, Siri Hustvedtin, W.G. Sebaldin ja Lisa Genovan teokset sekä musititutkimuksen valittuja tekstejä viiteaineistona.

Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.

Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?

En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.

Kutsu tanssiin ja tarinaan

 

Paul Austerin Talvipäiväkirja on häkellyttävän hienoa luettavaa – yksinkertaista, selkeää, lempeää ja kovaakin, miten vain haluan.  Intohimoista, loppuun asti intensiivistä, mutta samalla hidasta askellusta, koreografialtaan tilaa hienosti käyttävää, vain harvoihin nopeisiin pyörähdyksiin intotuvaa, aina liikkeet hallitusti perille vievää sulavuutta. Nilkka ei ojennu täyteen mittaan, horjahdus nostaa esiin elämän epätahdit, korostaa askelten vaikeuden ja epäonnen mahdollisuuden. Näinhän se on, tätähän minäkin.

Auster kirjoittaa kuin päiväkirjaa ja lukijana uskon kaiken kirjoitetun, en oikeastaan edes kysy onko kirjoittaja Auster vai Austerin luoma hahmo Paul Auster. Kirja on omaa identiteettiään pohtivan kirjoittajan narratiivinen retki omaan itseen. Se sopii hyväksi esikuvaksi omasta elämästään kirjoittavalle, antaa esimerkin ja keinovalikoiman jolla kirjoittaa, mutta samalla haastaa esiin kysymyksen, miksi en kirjoita yhtä hyvin kuin Auster tai ehkä myös: miten voisinkin kirjoittaa niin hyvin, kuin minä itse.

Edellä olevat kappaleet kirjoitin ennen kuin olin lukenut Austerin kirjan saamasta murskakritiikistä. The Guardian  lehden mukaan kirja on terrible book - the kind of self-induldigent, ill-conceived and poorly editer disaster   eli perin kehno tekele kuten Juhani Branderin kirja-arvioinnista (SK 17.11.2012) sen kääntää.

Olisiko Guardianin arvioijalle käynyt juuri niin, kuin edellä pelkäsin: hän on ottanut Austerin tekstin tosissaan, ei kaunokirjallisena tarinana kirjailija Paul Austerista. En myöskään ymmärrä, ehkä olen niin totinen, Branderin väitettä kirjan huumorintajuttomuudesta ja väitetystä Austerin jatkuvasta itsekorostuksesta. 

Austerin kirjan ohjelmana on hengityksen fenomenologia. Uljaimpia kohtia on kirjoittamisen asettaminen tanssin, kävelyn ja ruumiin liikkeiden yhteyteen. Puhuttu sana jää jälkeen ruumiin liikkeestä, ruumiin liike, tanssi, herättää kirjailijan henkiin. Ylösnousemus ei ole sanassa vaan ruumiissa. Kuitenkin kirjoittettu sana on jotain, jossa kirjoittaja elää. Vain siksikö, ettei tanssi suju? Enää, tässä iässä, ei voi kysyä tanssijaksi vai kirjailijaksi, jopa kysymisen aika on ohi.

Kuoleman ajatuksellinen kokeminen, kiertämättömän tulevaisuuden muistelu ja kuolemanläheisyyden kohtaaminen ovat kaksi eri asiaa, ne eivät kohtaa. Voin vain toivoa itseltäni viisautta kohdata oma elämäni katkeroitumatta, yrittää hyväksyä sitä, mikä olen ollut ja kertoa oma tarinani itselleni siedettävästi. Auster lainaa Joubertilta pari lausetta: Elämän loppu on katkera (vuodelta 1814) ja vuotta myöhemmin (1815) On oltava rakastettava (jos pystyy).  Auster kirjoittaa tässä tekstin kodassa itsestään kolmannesa persoonassa, meneenä minänään. Voi olla että nyt ja tulevaisuudessa Joubertin pohdinta tuntuu mairealta ja jonninjoutavalta, mutta jossain elämän vaiheessa se on sinua liikuttanut. Minkäs teet, voit unohtaa itsesi tai kertoa (harha)polkusi osaksi tarinaasi.

Minulle oli yllätys, että Austerin kirja Yksinäisyyden äärellä onkin hänen varhaistuotantoaan, vuodelta 1982. Luin sen jokin aika sitten suomennoksena, enkä pannut merkille kirjan varhaista alkuperäisvuotta. Siinä Auster kirjoitta suhteestaan isäänsä ja isän kuolemaan. Talvipäiväkirjassa on enemmän äidin kuolemasta ja äidistä, mutta myös isästä, isäpuolesta ja suhteesta vaimon sukuun.

Kouluvuosien kuvauksessa on myös hieno kuva ”integratiivisuuden” puolesta eksklusiivista kasvatusta vastaan. Sopisi todistukseksi mihin tahansa erityispedagogiikan kirjaan. Meidän omasta kasvustamme, siis meidän, jotka katsomme kuuluvamme ei-erityisryhmään, vaikka globaalisti sitä olemmekin, yhdessä  kasvamisesta on kysymys, vaikka myös tasa-arvosta ja oikeudesta ihmisarvoiseen elämään yleisemminkin.

En usko, että Auster henkilönä on kovin ”mukava”, mutta kunnioietttavan hienosti hän osaa kertoa oman ”amerikkalaisen unelmansa” toteutumisen, ilman ylpeyttä tai nousukasmaisuutta. New Yorkin kasvatti kertoo ytimekkäästi myös surunsa 11.9. tornien tuhoiskuun, koruttomasti.

Näin siis koin Austerin tekstin, kovasti toisin kuin muutama muu lukija ja kirjallisuuskriitikko. Ymmärrän kyllä, ettei Talvipäiväkirja ole Austerin merkittävin kirja, se ei yllä Yksinäisyyden äärellä -kirjan tunnustuksellisuuden tasolle, ei vertaudu Austerin varsinaisiin  kaunokirjallisiin teoksiin, mutta juuri siinä on sen viehätys: kuin tavanomainen elämäntarina, mutta hyvän kirjoittajan kirjoittamana. Ilman tuota taitoa ei Austerin kirjaa jaksaisi lukea, hänen elämäntarinansa ei sinällään ole kovin kiinnostava, huikea, ei edes poikkeuksellinen. Melko sivulliseksi itsensä kokevan miehen tarina, tarina lahjakkaasta kirjoittajasta, josta tuli myös tunnettu ja varakaskin. Hän olisi voinut kuitenkin valita toisin, mutta valitsi kirjallisuuden. Hyvä niin.

Propagandaa ja kirjallisuutta

 

Hän oli kiistänyt syyllisyytensä ja antaessaan sanojensa valua huuliltaan hän oli tuntenut pulssinsa kiivaan marssin, kohinan korvissaan, mutta hänen kainalonsa olivat pysyneet kuivina ja hänen hengityksensä kulkenut sävyisästi kuin jumalanpalveluksessa vaikka epäusko oli painanut lyijyn lailla vatsanpohjaa, tämä ei voi mitenkään mennä läpi, ei mitenkään, opettaja olisi seinähullu, jos uskoisi, mutta uskoihan tuo, uskoi kuin uskoikin, ja usko oli vahvistunutsitä mukaa kun hän oli jatkanut varmalla äänellä, josta murrosikäisen kiekuminen oli hiipunut, hän oli jatkanut miehen äänellä, totta puhuvan miehen vakaalla äänellä, että sen on täytynyt olla Ants, Ants tarvitsi rahaa koska ei ehtinyt tehdä koulutehtäviään, vaan maksoi niiden teosta muille, Ants tuli luokkaan, kun hän oli taululla.

Pikä virke on kuin kirjoittajapiirin tehtävästä ”kirjoita pitkä virke”. Sen voi kuitenkin nostaa yhdeksi keskeiseksi Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat – kirjan teemasta. Päähenkilö aloittaa nuorena valehtelun ja jatkaa sitä elämänsä läpi, eräässä mielessä onnistuneesti.

Sofi Oksanen on kiinnostava kirjoittaja ja mielenkiintoinen ilmiö. Uusimman kirjan lukeminen on nautinto. Linnut taisivat olla puluja, hienommin sanottuna kesykyyhkyjä, mutta juuri sanavalinnoistahan kirjallisuudessa on kysymys.

Oksanen pohtii kirjassaan sanavalintojaan – kirja päähenkilö on propagandakirjailija, moninkertainen petturi, joka pohtii minkälaisia ilmaisuja hänen tulisi käyttää virolaisista hitleristeistä, jotta hänen propagandansa olisi mahdollisimman tehokasta. Oksanen puolestaan on joutunut pohtimaan, miten hänen kaunokirjallinen tekstinsä olisi mahdollisimman tehokasta, jotta se samalla olisi kirjallisuutena uskottavaa, yhteiskunnallis-historialliselta sanomaltaan vaikuttavaa ja lukijaa vakuuttavaa. Viron lähihistorian tuominen suomalaiselle ja kansainväliselle lukijakunnalle on Oksasen kiistaton saavutus. Virolaiselle lukijakunnalle Oksasen teemat ovat kyllä jo aiemmin tuttuja.

Oksasen kieli elää. Sanavarasto ja –valinta on monipuolista, rikasta, lauseet usein pitkiä, polveilevia ja jo itsessään nautittavia. Tyylivalikoima ulottuu melko raa´asta sotakuvauksesta lähes herttasarjamaiseen siirappiin. Kirjallisia viitteitä on suoraan tarkastelun alla olevaan propagandakirjallisuuteen, mutta myös maailmankirjallisuuteen. Itse en pitänyt kovin onnistuneena viittausta Madame Bovary –romaaniin, vaikka avioliittokuvauksesta tässäkin on kyse, ainakin jos uskoo takakannen myyntipuhetta.

Aikatasoja on kaksi, 1940-luvun alkupuolisko ja 1960-luvun alku, maantieteellistä ulottuvuutta Virosta Saksaan, Venäjälle, Suomeen ja Ruotsiin. Henkilöitä on paljon ja osittain monen nimen alla – lukijalta vaaditaan tarkuutta mukanapysymisessä ja sen huomaamisessa kuka tarinaa kulloinkin kertoo.

Oksasen henkilöille kysymys ”kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat”  on kysymys, johon useimmat vastaavat kaksijakoisesti: seisovat toisessa joukossa (sydämellään) ja kantavat toisen joukon lippua, vaihtavat harvemmin joukkoa, mutta sitä useammin lippua. Sankareita ei ole, on vain (pääosissa) erilaisia virolaisia pettureita, saksalaisia julmureita ja taustalla venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kommunistikätyreitään.

Mutta onko Oksasen kirjallinen moderni sankaritar? Kirjan sisäaukeamalla on kuva kuvasta, jossa kirjailija poseeraa katsojalle kirjoituskoneen takaa. Sen vierellä on sakset. Kirja on eräässä mielessä leikkaa ja liimaa menetelmällä koottu palapeli historiallisista dokumenteista, fiktiivisistä hahmoista ja nykyisen aikaperspektiivin mahdollistamasta kaukoviisaudesta (taaksepäin). Mutta millätavalla Oksanen leikkaa kuvaa historiasta, miten kuva on retusoitu ja minkälaisiin leikkauksiin hän on itse valmis. Totuuden torvet ovat useinen marssittaneet kuulijansa suoraan helvettiin. Lukijan on siis oltava valppaana tämän seireenin ääntä kuunnellessaan.

Layla ja Jumalan Sana

Jos vertaa Jari Tervon Laylaa ja Kari Hotkaisen  Jumalan sana teoksia, niin Tervo vetää pidemmän korren. Molempien vahvuutena ja hienona asiana on tarttuminen aikalaiskeskusteluun, kapitalismin nurjien puolien esittelyyn ja katseluun yksilön näkövinkkelistä. Tervon päähenkilö Layla  on nuori kurdinainen, Hotakaisen Jukka Hopeaniemi teollisuusjohtaja.

Molemmissa teoksissa Jumalan sanalla on merkittävä asema. Siinä missä Jumalan sana Tervon kirjassa on osalle kirjan henkilöistä transsendentti tosioleva, Hotakaisen kirjassa Jumalan sana on tullut lihaksi kapitalismin näkymättöm'nä kätenä, vaikkakin kuuluvana puheena, joka määrittää henkilöiden elämää monin tavoin.

Vaikka asenteeni Tervoon on yhteiskunnallisesti kriittisempi kuin Hotakaiseen, niin Tervon tässä kirjassa esittämä raadollistakin radollisempi kuva ihmisen tilanteesta modernissa maailmassa ja modernin murroksessa on vaikuttavampi. Vaikka joissain kohdin tekstissä kuulee ja näkee Tervon vääntävän vitsiä kuin Uutisvuodossa, niin hän maltaa pitää pääasiassa naamansa peruslukemilla.

Hotakaisen kirjan vitsit ovat usein uuvuttavan kulahtaneita. Tarinakaan ei, kumma kyllä, oikein jaksa innoittaa lukemisen aikana eikä sen jälkeenkään. Kummastuttaa Hotakaisen kirjan liepeen haltioituneet kehut, joiden mukaan se olisi tekijänsä ehdotonta huippua. Kirjoittajana alkuaikojen Hotakainen, esimerkiksi Bronx -teoksessa, oli yllättävämpi ja kokeilevampi. Toivottavasti Hotakainen toipuu auto-onnettomuudesta hyvin ja taipuu kirjoittamaan uusia parempia teoksia.

Tervo on tehnyt huolellista pohjatyötä ja kielelliset kiepsahdukset ja uudismuodosteet virkistät tekstiä hienosti. Pääpaino on tarinassa joka alkaa hienosti kehdossa kihlatusta tytöstä. Lopussa on kiire tarinan henkilöiden tarinan saattamisessa sopivaan päätökseen ja tuntuisi, että kerrottavaa on jäänyt vielä varastoon. Ehkäpä Tervo jatkaa aihepiiristä vielä muistakin näkökulmista?

Luen parasta aikaa Rosa Liksomin kirjaa Hytti no 6. Kun saan sen päätökseen, on  kolmen suomalaisen nykykirjailijan suora tarkasteltavana. Joka tapauksessa omassa lukulistassani suomalaisella kirjallisuudella menee hyvin - vanhoja kirjailijoita on voimissaan ja uusia on tulossa.