Marklundin hieno trilogia

 

Liza Marklundin tuore rikos- ja sukutrilogia on hyvin kirjoitettua, sujuvaa, yhteiskunnallisesti valveutunutta aikalaiskirjallisuutta. Se kertoo rikoksista, sukujen vaietuista tarinoista ja ihmisistä, jotka joutuvat telkemään vaikeita valintoja. Keskushenkilönä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg. Hän saa tutkittavakseen aluksi nuoren naisen katoamisen. Se varmistuu myöhemmin murhaksi. Wiking joutuu eri rikoksia tutkiessaan saelvittämään oman sukunsa tarinaa ja osoittautuu, että mikään mitä hän oli ajatellut kuuluvan hänen omaan taustaansa ei pidäkään paikkansa. Ihmisten identiteetti on häilyvä ja sitä peittää valheiden, puolitotuuksien ja petosten verkko. Oman identiteetin luominen ja ylläpito muuttuvassa ympäristössä on haasteellista. Ja kun Wikingin omakin terveys alkaa heikentyä, monet kysymykset kriisiyttävät minäkuvaa.

Ruotsin pohjoisen pikkukaupungin elämää leimaa kansainvälinen aseteollisuuden ja valtioiden harjoittama joukkotuhoaseiden testausasema. Sen ympärillä tapahtuu salassapidettäviä asioita, vakoillaan ja paikan työntekijöiden yksityiset teot kietotuvat monin tavoin testausaseman toimiin. Marklund tuo näin kirjaansa kansainvälisen- ja Ruotsin politiikan tapahtumia. Toisaalta lukiolaistyttöjen Napapiiri-nimisen kirjallisuupiirin kautta Marklun kertoo myös kirjallisuudesta. Kirjan henkilöt myös lukevat kirjoja, joita sujuvasti näin voidaan esitellä lukijalle. Muun muassa Kjäll Wästön Tritonus saa kiittävää palautetta ja Marklun asettaa omaa tuotantoaan suhteessa aiempaan ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen, Sjöwallin & Wahlöön kirjoja tarkastelemalla.  Taitavasti rakennettua tarinaa on kiinnostavaa lukea. Jotkut juonen käänteet eivät ole aivan uskottavia ja varsinkin kolmannessa osassa, Myrskyvuoressa, tarinaa kiinni vedettäessä olisi jopa kaivannut laveampaa asiayhteyksien purkamista. Kaiken kaikkiaan ajatukset viereänä pitävää ja nautittavaa luettavaa. Aikalaiskirjallisuutta parhaimmillaan.

Liza Marklund, 

Napapiiri,  Otava, Helsinki 2021

Suonsilmä, Otava, Helsinki 2022

Myrskyvuori, Otava, Helsinki 2023

JK.

Kirjoilla on myös tyylikkäät kannet.

Verikuu ja Kroktiiliyö

Chastity Riley jatkaa elämäänsä ja tutkimuksiaan Simone Bucholzin oivissa rikosromaaneissa Verikuu ja Krokotiiliyö.

Kirjailija Simone Buchholzilla on toimittajan koulutus ja se myös näkyy kirjoissa. Pohjatyö on tehty hyvin, mietityttämään jää kuinka tosia kirjan kertoma on. Buchholzin ensimmäinen rikosromaani Revolverherz ilmestyi Saksassa vuonna 2008. Se aloitti Hampuriin sijoittuvan, syyttäjä Chastity Rileystä kertovan dekkarisarjan. Revolverherz on suomennettu nimellä Revolverisydän (suom. Anne Kilpi, Kustantamo Huippu 2019). Saksassa Chastity Riley -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi yhdeksän romaania ja 10. on tulossa. Suomennettuja on neljä, tässä edellä mainittujen lisäksi Mexikoring.

Luettavaa ja käännettävää siis riittää. Krokotiiliyö kertoo karua tarinaa eurooppalaisesta huumebisneksestä. Chastity matkaa työtoverinsa kanssa Hampurista itäiseen Saksaan Leipzigiin ja Dresdeniin ja siitä edelleen Tsekkeihin. He pyrkivät selvittämään huumekaupan lähteitä ja reittejä. Verikuussa puolestaan ollaan tekemisissä sisäoppilaitoksen kiusaamisen ja työpaikkojen hierarkisen rakenteen, tehostamisen ja epäihmillistämisen maailmassa. Kilpailu joukkotiedostuksessa, mediassa ja rikollisuudessa kiristyy, koston kierre on ankara. Poliisin ja oikeuslaitoksen tutkimustavat, oikeudenmukaisuus ja laillisuus synnyttävät tässä verkossa liikkuville kovia paineita.

Kirjan henkilöt eivät ole perinteiseen tapaan hyviä ja pahoja. Hyvän ja pahan kamppailu on heidän sisällään. Raja oikean ja väärän välillä on olemassa, mutta sen rajoilla liikkuva ei säästy repiviltä ristiriidoilta omassa itsessään.

Yhteisön säännöt ja käytös määrittävä hyvän ja oikean ajattelun rajoja ja sallittuja ylityksiä niin oikeuden ja lain tällä kuin tuolla puolella olevien.

Chastity Riley määrittää itsensä anarkistiksi, vaikka toimii oikeuslaitoksen ytimessä.

Aave ja järjenkäyttö

Sillä aivot ovat aina valmiit antamaan päätösvallan tunteille. Ne ovat aina valmiit löytämään ne lohduttavat vastaukset, joita sydän tarvitsee. (Jo Nesbø, Aave, s. 442)


Jo Nesbø  on paljon luettu norjalainen kirjailija. Häntä on verrattu Raymond Chandleriin ja James Ellroyhin, jopa siten, että hän olisi aikapäiviä sitten ohittanut nämä amerikkalaiset mestarinsa.


Tämä oli ensimmäinen lukemani Harry Hole -kirja - Nesbøn tuotannossa se on jo yhdeksäs samaan päähenkilöön tukeutuva teos. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, niin kieleltään kuin tarinaltaankin. Kertomusta kuljetetaan useamman kertojan näkökulmasta. Aluksi en edes ymmärtänyt, että Harry Hole on päähenkilö (koska en tuntenut kirjalijan aikaisempaa tuotantoa) ja mieltäni mietitytti se, että tarinassa ei ole yhtään sympaattista henkilöä. Tämä tunnelma säilyi loppuun saakka. Tarinan kerronta piti kaikesta taituruudesta huolimatta tunteet melko etäällä. Tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä ja lukijana oppi pian olemaan luottamatta kaikkeen, mitä päähenkilö päätteli. Samalla jäi aina odottamaan, miten tarinan eri osat jatkuvat ja kuinka ne lopulta solmitaan yhteen. Kiinnostavaa on, että kirjan loppu tuntuu kovin pitkältä. Kuten tarinassakin, lukijalle annetaan monta loppua ja hetken aina ihmettelee, miksi on vielä  näin monta sivua jäljellä. Samalla aavistaa, että lukijalle tarjottu (onnellinen) loppu ei voi tulla kysymykseen.


Jo Nesbø liikkuu synkissä maisemissa, Oslon huumemarkkinoilla, järjestyneen rikollisuuden piireissä. Rikollisten piiri ulottuu poliisiin ja kiinnostavalla tavalla myös sosiaaliviranomaisiin ja kaupungin poliittiseen johtoon. Nesbø on kertonut oman kirjailijanuransa innoituksena olleen kirjailija Aksel Sandemosen ajatus kahdesta kirjoittamisen arvoisesta asiasta: murhasta ja rakkaudesta. Niinpä tämänkin kirjan varsinaisena teemana voi nähdä vanhempien rakkauden lapsiinsa ja erityisesti isä-poika -suhteen. Harry Holella on toki myös rakkaussuhde naiseen, Rakeliin, mutta suhteen eheytymisen mahdollisuuksiin ei ainakaan lukija jaksa uskoa, toivo paluusta menneeseen (kuviteltuun) idylliin on koko ajan vain kuvitteellisella tasolla.


Aaveen juonenkuljetus on taiturimainen, eikä ainakaan yhdellä lukemisella löydä helposti epäjohdonmukaisuuksia - tarina on tarinan tasolla uskottavasti rakennettu. Hahmojen selvitysmiskyky on omaa luokkaansa - Harry Hole selvityy tajuissaan, toimintakykyisena ja hengissä tilanteissa, joissa "tavalliset" olisivat jo teholla. Mutta ihmeteippi on nimensä veroinen, sen avulla voi paikata ainakin fyysiset vammat, vaikka psyyke jauhaisikin jo pahasti tyhjää. Jostain syystä kyseisen yliluonnollisuuden on oppinyt hyväksymään paremmin  toimintaelokuvissa - kirjassa, ainakin tässä, se häiritsee. Kerrotaan, että Chandlerin kirjojen sekavuus oli tarkoituksellistakin - näin lukija kiinnittäisi huomion muuhun kuin juonenkuljetukseen. Nesbøn juonenkuljetus on loogista. Siksi voi olla vaikea nähdä kirjaa myöskään yhteiskuntakriittisenä. Siinä liikutaan maailmassa, joka tuntuu kuitenkin liian kaukaiselta. Esimerkiksi Henning Mankellin Wallander on hyvin tavallinen ihminen, Harry Hole puolestaan on outo yhdistelmä juoppoa, jääräpäisyyttä ja yli-ihmistä.


Kirja on siis varsin pätevää tekoa, luettavuus on erinomainen. Mutta jokin runollinen vire siitä puuttuu, jos sitä vertaa Chandleriin. Runollisuus on mitta, joka liittyy toiminnan kokonaisuuteen. Nesbø on itse todennut, että Oslo ja Norja ei ole entisensä heinäkuun 2011 Utøyan saaren tapahtumien jälkeen ja siinä mielessä Harry Holen toteamus mikään ei ole muuttunut  (s. 21) hänen palatessaan kolmen vuoden jälkeen Osloon on nyt mennyttä. On siis mahdollista, että Harry Holen maailma vielä muuttuu runolliseksi, mutta minkälaisessa maailmassa eläisimme silloin? Sitä on vaikea edes kuvitella: jos Chandlerin 1930-lukun ja Philip Marlowe tuntuvat nyt nostalgisilta ja ajan kultaamilta, niin kauanko kestää saman tapahtuminen 2000-luvun alulle (ja onko se ylipäänsä mahdollista)? Anders Behring Breivik on kuitenkin poikkeus. Eikö niin (vai tarvitseeko sydämeni vain tämän lohduttavan vastauksen)?