Jäähyväisvärit

Bernhard Schlink onnistuu Jäähyväisvärit novellikokoelmassa luomaan viiltäviä ja osin hätkähdyttäviäkin tuokiokuvia hetkistä, jolloin on luovutettava ja sanottava hyvästit kuoleman, välirikon tai saavuttamattomuuden vuoksi. Schlinkin päähenkilö on useimmiten noin 70-vuotias mies, joten samaistumiskohteena itseäni lähellä. 

Kokemukseni ovat kuitenkin toiset. Hautajaiset, suhde vanhempiin, sisariin ja veljeen, vaimoon ja ihastumisetkin ovat kyllä tuttuja, mutta tarinat erilaisia. Yksi kirjan hahmoista pohtii Augustinuksen lausetta rakasta ja tee mitä tahdot. Helppoahan se olisi jos vain tietäisi mitä tahtoo: Se mitä saamme aikaan, on meidän ja ei ole. Joskus saamme teoillamme aikaan onnen hetkiä, hetkiä jotka oikeastaan ovat elämämme. Kestolla ei tässä ole merkitystä. Onni voi olla joskus vain katse ja mahdollisuus, toisinaan kuukausi tai kaksi taikalampun alla, joskus kestävämpi. Voimme myös leikkiä jos olisimme tehneet toisin leikkiä, mutta yhtä kaikki, olemme sitä mitä olemme olleet. Muistamme ja unohdamme, luomme tarinaa ja liitämme sen kertomukseen.

Kirjoitusten kokoelma päättyy, hieman naiivisti, mutta uskoa luoden minä olen onnenpekka. Mutta ehkä tässä on Ernst Blochin hienosti tiivistämä paradoksi: Meille on toivo annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Olemme kaikki toivottomia romantikkoja, onnenpekkoja, jos vain oivallamme kahden virheellisen kuvan stereovaikutelman, oman ja muiden.

Schlink Bernhard, Jäähyväisvärit. Suom. Pirkko Roinila, WSOY, Helsinki 2022.  ISBN 978-951-0-48107-3

Jälkeläinen

Bernard Schlinkin Jälkeläinen synnyttää ristiriitaisen tunteen. Kirja on aihepiiriltään kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu. Siinä on paljon oivaltavaa pohdiskelua siitä, miten länsimaisen liberalismin on vaikea muuttaa kriittinen ajattelu poliittiseksi toiminnaksi, jolla äärioikeistolainen nationalismi ja konservativismi voitaisiin torjua.

Kirjan on hyvin asetelmallinen. Leskeksi jäänyt länsisaksalainen 71-vuotias mies saa tietää, että aikanaan DDR:stä länteen loikanneella vaimolla on tytär, josta hän ei aiemmin tiennyt mitään. Tytär, tämän mies ja lapsi, siis miehen vaimon lapsenlapsi, ovat mukana kansallismielisessä ja maaseutumaista elämää ihannoivassa itäsaksalaisessa kansanliikeessä. Mies itse on kirjakauppias, sivistynyt kirjojen, taiteen ja klassisen musiikin harrastaja. Liberaali ajattelu on hänellä vankkumaton perusta. Hän ei halua siitä luopua, mutta ei myöskään uskalla vetää selkeää rajaa vaimonsa lapsenlapsen äärikonservatiiviseen, nationalistiseen ja nostalgiseen maailmaan. Hän onnistuu (sadunomaisesti) rakentamaan klassisen musiikin ja pianonsoiton kautta yhteyden lapsenlapseensa, mutta menettää myöhemmin otteensa. 

Teos tuntuu asetelmallisuutensa lisäksi myös keskeneräiseltä. Eletyn elämän maku ei suodatu henkilöiden elämään. Vaikuttaa siltä,  että Schlink on sinne tänne lisännyt aihelmia, joita olisi pitänyt avata enemmän, jotta henkilöiden persoona ja ajattelun ristiriidat olisivat saaneet enemmän tilaa hengittää. Nyt kuvaelmaa pyöritetään kuin kaleidoskooppia ja lopulta osa sen sisällöstä tiputetaan raamin ulkopuolelle, Saksasta Australiaan. Eikö Saksalla ja saksalaisilla ole enää toivoa?  Pakoko jää ainoaksi vaihtoehdoksi?

Jälkeläinen on pyrkimys ymmärtää itäistä Saksaa, niin DDR:ää, Länsi-Saksaa kuin nykyistä liittotasavaltaa. Yhtymäkohta Jenny Erpenbeckin kirjoihin on ilmeinen. Ja jos haluaa verrata, Erpenbeck onnistuu kyllä selvästi paremmin. ( ks. Erpenpeck 2025)

Hyvä kirja siis, mutta kutkuttavasti olisi ollut mahdollisuus parempaan.

Bernhard Schlinkin kirjoja olen aiemminkin lukenut: Neuvoton sukupolvi (ap. 2000), Kotiinpaluu (ap.2006), Viikonloppu ( Ap.2008). Kirjat olivat varsin hyviä. Samaan aihepiiriin kuuluvista DDR:n liittyvistä kirjoista olen kirjoittanut aiemmin, ks. https://taikavuori.blogspot.com/search/label/DDR .

Schlink, Bernhard, Jälkeläinen. Suom. Pirkko Roinila. WSOY, Helsinki 2026.  ISBN 978-951-0-51749-9

Muisti ja kirjallisuus

Marja Saarenheimo on kirjoittanut kiinnostavan, luettavan ja jatkolukemiseen innostavan kirjan Muistamisen vimma  (Vastapaino 2012). Saarenheimo on psykologi ja muistitutkija. Hän tutkii tässä kaunokirjallisuuden kautta muistamista, unohtamista sekä yksilön että historian näkökulmasta. Kirjoina on Milan Kunderan, Marcel Proustin, Siri Hustvedtin, W.G. Sebaldin ja Lisa Genovan teokset sekä musititutkimuksen valittuja tekstejä viiteaineistona.

Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.

Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?

En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.

Terroristin viikonloppu

Bernhard Schlinkin Viikonloppu purkaa myöhempää saksalaista kansallistraumaa, 1970-luvun vasemmistoradikaalia terrorismia, kärkenä RAF.

Voiko terroriteot sovittaa vankilassa?  Oliko kysesssä sota vai siviilioikeudellinen toiminta. Miten murha muuttuu ajan myötä tekijöiden, kokijoiden mielessä? Miten nuoremmat polvet tulkitsevat vanhempiensa tekoja.

Asetelmallisesta näyttämöllepanosta huolimatta Schlink onnistuu hyvin kysymään hyviä kysymyksiä.

Eikä menneisyyden kanssa koskaan pääse tasapainoon. Aika muuttaa perspektiiviä ja vähitellen asiat painuvat muistojen syvyyteen. Jää jäljelle vain myöhempien aikojen tulkintaa - vääristynyttä, mutta ainoaa. Alkuperä katoaa, jää vain ajan tulkinta.

Schlink: Kotiinpaluu

Ikuinen kotiinpaluu, mutta mihin? Juurille, omaan kotiin, uuteen vai vanhaan, nyt vai myöhemmin? Kotiinpaluu edellyttää lähtemistä.

Schlink käsittelee kirjassaan totuuden luomisen ongelmaa niin yksilön omassa kuin maailmanhistoriassakin.

Kultainen laki sanoo, että meidän tulisi kohdella toisia siten kuin tahtoisimme itseämme kohdeltavan. Mutta se johtaa rautaiseen lakiin, jossa sallimme itsellemme sen, minkä teemme toiselle.
Näin sotilas tappaa, koska sallii itsensä tulla tapetuksi, alistaja alistaa, ja tulee alistetuksi.

Goethe ja Napolen, suurmiehiä molemmat, kovin eri tavoin. Vai eivätkö olekaan? Sanotaanhan Hegelin sanoneen, että Napoleon on hevosen selkään noussut maailmanhenki.