Jäähyväisvärit

Bernhard Schlink onnistuu Jäähyväisvärit novellikokoelmassa luomaan viiltäviä ja osin hätkähdyttäviäkin tuokiokuvia hetkistä, jolloin on luovutettava ja sanottava hyvästit kuoleman, välirikon tai saavuttamattomuuden vuoksi. Schlinkin päähenkilö on useimmiten noin 70-vuotias mies, joten samaistumiskohteena itseäni lähellä. 

Kokemukseni ovat kuitenkin toiset. Hautajaiset, suhde vanhempiin, sisariin ja veljeen, vaimoon ja ihastumisetkin ovat kyllä tuttuja, mutta tarinat erilaisia. Yksi kirjan hahmoista pohtii Augustinuksen lausetta rakasta ja tee mitä tahdot. Helppoahan se olisi jos vain tietäisi mitä tahtoo: Se mitä saamme aikaan, on meidän ja ei ole. Joskus saamme teoillamme aikaan onnen hetkiä, hetkiä jotka oikeastaan ovat elämämme. Kestolla ei tässä ole merkitystä. Onni voi olla joskus vain katse ja mahdollisuus, toisinaan kuukausi tai kaksi taikalampun alla, joskus kestävämpi. Voimme myös leikkiä jos olisimme tehneet toisin leikkiä, mutta yhtä kaikki, olemme sitä mitä olemme olleet. Muistamme ja unohdamme, luomme tarinaa ja liitämme sen kertomukseen.

Kirjoitusten kokoelma päättyy, hieman naiivisti, mutta uskoa luoden minä olen onnenpekka. Mutta ehkä tässä on Ernst Blochin hienosti tiivistämä paradoksi: Meille on toivo annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Olemme kaikki toivottomia romantikkoja, onnenpekkoja, jos vain oivallamme kahden virheellisen kuvan stereovaikutelman, oman ja muiden.

Schlink Bernhard, Jäähyväisvärit. Suom. Pirkko Roinila, WSOY, Helsinki 2022.  ISBN 978-951-0-48107-3