Orhan Pamukin Viattomuuden museo on erikoinen teos. Seitsensataasivuista teosta lukiessa tuli useamman kerran mieleen, miksi luen tätä. Kirjan rakkaustarinaa, 30-vuotiaan Kemalin ja 18-vuotiaan Füsun, seurataan saippuasarjamaisen melodramaattisesti. Käänteitä riittää. Kemalin, kirjan kertojan, ihastuminen ja rakkaus on luonteeltaan patologista, mutta patologian perusta on syvällä länsimaisen ja turkkilaisen yhteiskunnan perustassa. Rakkaustarinan upottaminen tähän kontekstiin on Pamukin teoksessa oivallinen. Jos vain jaksaa lukea tekstin loppuun asti, niin konteksti ja mestarillinen intertekstuaalinen leikittely toden ja tarinan välillä avaa hienon ja ainoalaatuisen maailman.
Viattomuuden museo on todella olemassa, Istanbulissa Çukurcuma kadulla. Sen esineistö koostuu kirjassa esillä olevista tavaroista, joita Kemal keräilee saadakseen muistoja ylivertaisen rakkautensa hetkistä ja Füsuta. Jekku on siinä, että romaanin teksti ja esineistö ovat syntyneet rinta rinnan. Kun esineiden, suolasirottimien, hiusneulojen, tupakantumppien, posliinikoirien jne., viitoittama tarina on saatu kootuksi, fyysiset esineet on koottu ja asetettu museoon pystäyttämään aika. Aika on muuttunut tilaksi, aivan kuten romaanissa tapahtumat ovat saaneet tarinan ja tekstin muodon. Kirjailija Pamuk on perustanut museon, jotta lukija voi käydä halutessaan katsomassa kirjassa olevia esineitä siinä järjestyksessä, mutta myös kokonaisuutena, joka kirjassa on tarinamuodossa. Rakkaustarinan ohella näin tallentuu kuva 1900-luvun lopun turkkilaisesta arjen kultuurista. Samalla avautuu näkymä keräilyyn ja museoihin. Ajan filosofia, suoraan Aristoteleen klassisiin pohdintoihin yhdistettynä, on yksi kirjan kantava teema.
Kirjan ansioihin kuuluu myös Istanbulin kaupungin tarkka ja monipuolinen esittäminen tapahtumien näyttämönä, ei vain kulissina. Kirjan henkilöt ovat oivallisesti yhteiskunnallisen ensamblen runollisia tiivistymiä, vaikka perspektiivi onkin Kemalissa pitäytyessään tarkoituksellisen vino.
Turkkilaisen yhteiskunnan kulttuurinen perusristiriita 1900-luvun loppupuolelta alkaen on perinteen ja länsimaisen kulttuurin murtautuminen tämän perinteen sisään. Erityisesti seksuaalista vapautumista ja naisen aseman muutosta on samalla sekä ihailtu, tavoiteltu että paheksuttu. Kemalin rakkauden patologia kumpuaa suoraan tästä ristiriidasta: hän haluaa sekä perinteisen, oman sosiaaliluokkansa sisällä olevan avioliiton, mutta ei halua luopua alemmassa luokassa olevasta kaupan myyjättärestä, rakastajattarestaan. Alku näyttää Kemalin mielessä lupaavalta, mutta johtaa vähitellen ikävöintiin ja kaipuuseen, jossa onnen voi saavuttaa vain glorifioimalla tarinan elämää suuremmaksi tragediaksi.
Tarinan ikkuna-aukoista näkyy ja kuuluu Turkin poliittisen historian konfliktit, oikeiston ja vasemmiston väkivaltaiset yhteenotot, sotilasvallankaappaus, ulkonaliikkumiskiellot ja vaikeudet saada länsimaisia luksustuotteita suvun juhliin. Ristiriita on ylisukupolvinen. Myös Kemalin isällä oli vaimon lisäksi sivusuhde, joka tunteiden ekonomiassa oli ylivertaisen arvokas.
En ole Pamukilta muita kirjoja (vielä) lukenut. Idean kirjaan sain tanskalaisesta sarjasta Maailmannnaiset. Siinä maailmaa ja elämää nähneet vanhemmat ladyt poikkeavat Viattomuuden museoon ja ylistävät sen ja kirjan aistillisuutta ja eroottista voimaa. Nyt kirjaa lukiessa huomasin, että Netflixissä on nähtävissä kirjan perustalta tehty sarja. Pelonsekaisesti odotan sen näkemistä. Mahdollisuudet epäonnistua ovat ilmeiset - saippuasarjan tekstin perusteella voi kyllä tehdä, mutta taito ja maku pysyä sillä köydellä, jonka Pamuk on jännittänyt Bosborinsalmen ylle, vaatii mestaruutta.
Pamuk, Hrhan, Viattomuuden museo. Ap. 2008. Suom. Tuula Kojo, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-4272-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti