Nimeni on Punainen

 

Kirjat tuovat ihmisen epäonneen vain syvyyttä, jota kutsumme lohduksi. 

(Kara, Orhan Pamukin kirjan henkilö)

Orhan Pamukin Nimeni on punainen ei ole helppolukuinen tai erityisen vetävä kirja luettavaksi, vaikka juonessa murhamysteeristä onkin kysymys. Perusasetelma rakentuu miniatyyrimaalauksen maailmaan 1500-luvun lopun osmanien valtakunnassa. Keskeinen kysymys on, saako ja pitääkö maailmaa kuvata siten, kuin silmä sen näkee perspektiivisesti vai siten kuin Jumala sen näkee ideaalisena.  Argumentaatio jälkimmäisen mukaan etenee jotenkin näin. Kun kuvataan vaikkapa esimerkiksi hevosta, piirtäjä havaitsee hevosen omalla tavallaan ja piirtää kuvan muististaan. Piirtämällä hevosta hän etsii kuitenkin  ideaalista hevosta, "täydellistä hevosta", sellaisena kuin Jumala hevosen näkee. Tähän päästäkseen hänen on karsittava esityksestä kaikki persoonallinen. Lopulta saavuttaessaan mestaruuden, piirtäjä (tai maalari) piirtää vain muististaan, ilman näköaistin tukea. Siksi osa mestareista joko sokeutui tai sokeutti itsensä, jotta näköaisti ei veisi harhaan ja irti Jumalan näystä. Vastaavalla tavalla perspektiivinen ja yksilöllinen kuvantaminen on irrottautumista Jumalan näkemästä ja siksi se on väärin, syntinen ja itsekeskeinen tapa nähdä maailma.

Romaanin tapahtuu yhdeksänä lumisena talvipäivänä vuonna 1591 osmanivaltakunnan pääkaupungissa Istanbulissa. Tarinaa kertoo vuorotellen eri henkilöt, joukossa myös murhaaja ja murhattu sekä kuvat, joita kiertelevä tarinankertoja ripustaa vuoroiltoina kahvilan seinälle. Varsinkin alkuksi kerronnan tapa tuntuu kömpelöltä. Eri kertojat kertovat samasta asiasta kiinnostavasti eri näkökulmista, mutta lukijalta vaaditaan aina näkökulman vaihtoa. Kerrontatapa tuo toisteisuutta joka korostaa paradigmaattista eroa eri kuvantekemisen traditioiden välillä. Ja paradigmaattisiin eroihin kuuluu juuri se, että niitä ei voi sovittaa - on tehtävä valinta, jos on riittävästi voimaa ja kykyä nähdä maailma vaihtaen paradigmasta toiseen. Kysymys ei siis ole perspektiivin muutoksesta, vaan radikaalista erosta nähdä maailma.

Lukiessa voi pohtia miniatyyrimaalareiden, kultaajien ja kalligrafien suhdetta vaikkapa nykymaailman individualistiseen selfie- ja maniopulaatiokuvien maailmaan. Tai voipa näitä pohdintoja verrata myös Faaraoiden ja pyramidien ei-naturalistisiin kuviin ja sitä kautta edetä vaikkapa Picasson kubismiin. Mutta se on toinen tarina.

Ehkä tärkeintä on huomata kuvauksien, niin kuvallisten kuin kirjallistenkin, sitotuminen niiden tekemistä ohjaavaan maailmankuvaan, maailmankatsomukseen ja itse tarinallisuuteen. Siinä Pamuk onnistuu ja siksi kirja on toki lukemisen arvoinen. Pamuk on armoton tarinankertoja.  Tarina päättyykin siihen, että Orhan, yksi tarinan henkilöistä, ei näet suinkaan kaihda valheita, jos on päättänyt kirjoittaa hyvän ja uskottavan tarinan.

Raskas dekkari, painava kaunokirjallinen teos.

Pamuk, Orhan, Nimeni on Punainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi, Helsinki 2026. ISBN 978-952-04-8187-2

Mykkien pöytä

 

Kirjailijan yksi tehtävä on antaa ääni ihmiselle, jolla sitä ei ole. Anna-Leena Härkösen Mykkien pöytä antaa äänen Lennille, työttömälle, alkoholisoitumassa olevalle, eronneelle naiselle. Hänellä on paljon sanottavaa, mutta useimpia asioita on vaikea sanoa. Siksi alkoholi ja musta huumori. Kaksi keinoa, jolla peittää vaikeiden asioiden käsittely. Puhetta kyllä riittää, jopa kirjoitettuna.

Mykkien pöydässä ei ääntä puutu. Monet asiat koetaan sanomattakin selviksi ja usein puhe muuttuu monologiksi, jota kukaan ei kuuntele, kuule tai ei halua kuulla. Sattumalta pöytään istahtaa mies, Lasse, mutta vain hetkeksi, "ideaalikuuntelija". Lenni alistuu kuulijaksi ja alistuu myös Lassen seksileikkeihin ja nauttii siitä. Mutta Lasse kruisailee lopulta vain omissa jumalten keinussaan, jonka vauhtiin Lennillä ei ole asiaa.

Kaiken tämän ja paljon muuta Anna-Leena Härkönen onnistuu kertomaan siten, että aluksi se huvittaa ja lopuksi saattaa kyynelrajalle. Totisena tätä tarinaa ei jaksaisi tai haluaisi kuunnella tai lukea, tragikoomisena kertomuksena siitä kumpuaa outo olo. Kierolla tavalla tarina ja Härkönen onnistuu viihdyttämään näinkin syvissä vesissä.

Härkönen, Anna-Leena, Mykkien pöytä. Otava, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-50776-5

Humiseva harju

Charlotte Brontë, Emily Bronten sisar, napauttaa saatesanoissa, että suurta osaa Humisevasta  harjusta  peittää syvä pimeyden kauhu. Ja näin totisesti on. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla kirjoitettu teos huokuu edelleen junttimaista elämää, jossa karkeudet ja vääryydet seuraavat toisiaan, ihmisten tunteet syöksyvät melodramaattisesti äärestä toiseen, hyvyyttä on höyhenen kevyesti, mutta pahaa tahtoa huokuu nummista loputtomassa aamun kasteessa ja illan viileydessä. 

Kirjan hahmot ja tarinakin on moneen kertaan kerrottu ja myös eläviin kuviin muokattu. Virikkeen kirjan lukemiseen sain katsottuani oivan kuvauksen sen tekijästä, Emily Brontësta. Frances O´Connorin ohjaamassa Emily´ssä (2022) kuvataan perhepiiriä, kulttuurista kontekstia ja maalaiselämän puitteita.

 Edelleenkään ei voi kuin ihmetellä, miten näissä oloissa saattoi syntyä tämän kaltaista kirjallisuutta. On myös ymmärrettävää, että näiden sivujen julkaisu oli silloin hyvin radikaalia, vaikka se omana aikanamme esiteään usein pukudraamalksi vajonneena romantiikkana.

Brontë taitaa tarinan kertomisen ja päihittää käännöksenäkin kielellisesti monet samaa yrittävää nykyskribenttiä. Eila Pennanen onnistuu välittämään kielelliset erot sävykkäästi ja saa toivomaan, että kykenisi lukemaan tunnetusti monisävyistä englantia alkukielisenä. Mutta hyvä näin. 

Brontë, Emily, Humiseva harju. Suom. Eila Pennanen, WSOY, Helsinki 2013. ISBN 978-951-0-40310-5