Charlotte Brontë, Emily Bronten sisar, napauttaa saatesanoissa, että suurta osaa Humisevasta harjusta peittää syvä pimeyden kauhu. Ja näin totisesti on. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla kirjoitettu teos huokuu edelleen junttimaista elämää, jossa karkeudet ja vääryydet seuraavat toisiaan, ihmisten tunteet syöksyvät melodramaattisesti äärestä toiseen, hyvyyttä on höyhenen kevyesti, mutta pahaa tahtoa huokuu nummista loputtomassa aamun kasteessa ja illan viileydessä.
Kirjan hahmot ja tarinakin on moneen kertaan kerrottu ja myös eläviin kuviin muokattu. Virikkeen kirjan lukemiseen sain katsottuani oivan kuvauksen sen tekijästä, Emily Brontësta. Frances O´Connorin ohjaamassa Emily´ssä (2022) kuvataan perhepiiriä, kulttuurista kontekstia ja maalaiselämän puitteita.
Edelleenkään ei voi kuin ihmetellä, miten näissä oloissa saattoi syntyä tämän kaltaista kirjallisuutta. On myös ymmärrettävää, että näiden sivujen julkaisu oli silloin hyvin radikaalia, vaikka se omana aikanamme esiteään usein pukudraamalksi vajonneena romantiikkana.
Brontë taitaa tarinan kertomisen ja päihittää käännöksenäkin kielellisesti monet samaa yrittävää nykyskribenttiä. Eila Pennanen onnistuu välittämään kielelliset erot sävykkäästi ja saa toivomaan, että kykenisi lukemaan tunnetusti monisävyistä englantia alkukielisenä. Mutta hyvä näin.
Brontë, Emily, Humiseva harju. Suom. Eila Pennanen, WSOY, Helsinki 2013. ISBN 978-951-0-40310-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti