Mitä voimme tietää

 Ian McEwanin Mitä voimme tietää on uskomattoman hieno taidonnäyte. Kirjan rakenne on oivaltava ja se mahdollistaa meidän oman aikamme - tässä tapauksessa 1990-2020 -lukujen tarkastelun tulevaisuusperspektiivistä. Miltä maailmamme näyttää sadan vuoden päästä? McEwanin luoma maailma on hyvin rajoittunut, keskiluokkainen ja akateeminen. Kirjan keskeiset henkilöt lähinnä ihastelevat, kummeksuvat tai halveksivat ihmisiä, joilla on käytännön taitoja, ihmisiä, jotka osaavat putkitöitä, viulurakennusta tai tietävät luonnosta aidosti paljon. Arvostettua heille on taide, kirjallisuus, runous ja humanistiset tieteet. Ja niiden parissa McEwan onkin parhaimmillaan.

McEwan kuvaa dramaattisella tavalla ihmisten välisten suhteiden kietoutumista - sairaudet vaivaavat, puolisoita petetään, akateeminen kilpailu on armotonta, niin työ- kuin henkilösuhteet ovat hierarkisia. Taidetoksia kuitenkin syntyy, loistavaa runoutta ja tässä erityisessä tapauksessa etsitään täydellistä koronaa (ei tautia). Taidetta ja taiteilijoita arvotetaan ja arvostetaan syystä, vaikka niiden tekijät osoittautuisivat eri tavoin puuttellisiksi, moraalisesti arvelluttaviksi tai rikollisiksikin.

McEwan kirjoittaa sujuvasti ja temppuilematta samalla kun itse kirjan käänteet hipovat uskottavuuden rajaa. Eivät ne tietenkään voisikaan olla "totta", koska aika jota siinä osaltaan eletään, on vielä edessä sikäli mikäli ilmastonmuutos ja sen myötä ja rinnalla koittava sekoamisen aika pelastaa edes osan ihmiskunnasta pohtimaan mitä tulikaan tehdyksi. McEwanin kirjan ihmiset eivät näe paljon oman "akvaarionsa" rajojen tuollepuolle, vaikka sivistyneitä ovatkin. Yksilöt kamppailevat oman verkostonsa sotkuissa, eivät ymmärrä yhteisöllisen toiminnan tarvetta ja mahdollisuuksia. Politiikka on kaukainen asia, vaikka illalliskutsuilla saattaakin aiheuttaa riitaa ja kuohuntaa - ei tosin samalla tavalla kuin murteellisen kielen käyttö, jota osa käyttää, kun ei muuta ole oppinut tai korostaakseen juurevuuttaan ja sitoutumista taustaansa.

Jos Karl Ove Knausgårdin kirjailijanlaadusta en vieläkään, tuhansien sivujen jälkeen, oikein osaa sanoa onko se lopultakaan loistavaa, McEwanin osalta asia on selvä. Oi, oi miten hienoa ja taitavaa proosaa.

Ei Ian McEwan toki ole modernin kirjallisuuden kärkeä kuten Ali Smith tai Rachel Cusk, mutta perinteisenä kertojan erinomainen.

McEwan, Ian, Mitä voimme tietää. Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2026

W.G.Sebaldin mukaan

W.G.Sebaldin esikoisteos Nach der Natur (1988) on ilmestynyt suomeksi Kari Aronpuron oivallisena käännöksenä nimellä Luonnon mukaan. Perusruno (PALLADIUM &NTAMO 2022). Kirjassa on kolme tekstiä KUIN LUMI ALPEILLA, JA JOS JÄISIN ÄÄRIMMÄISELLE MERELLE sekä SYNKKÄ YÖ VÄISTYY.

Sebaldin tuotannosta on tehty lukuisia tutkimiuksia ja useimmissa tämä esikoisteos on sivutettu melko vähällä. Tulkinnat sen runollisen ilmaisun suhteesta hänen proosatuotantoonsa ovat vaihtelevia. Teksti on kertovaa proosarunoutta, jossa W.G. Sebald kuvailee maalari Matthias Grünewaldin (noin 1475–1528), luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin (1709–1746) ja omia kokemuksiaan ja näkemäänsä muistoina jostain menneestä. Sebald kysyy: Miten kauas taaksepäin pitää ylipäänsä mennä löytääkseen alun?

Sebald kirjoittaa, Aronpuron kääntämänäkin, niin kauniisti, ettei oikeastaan ole olennaista mistä hän kertoo vaan miten hän sen tekee. Lukiessa on kuin kuuntelisi tarinaa, joka vie mennessään vieraalle maalle, vieraisiin kieliin ja tunteisiin, joiden olemassaolon vain aavistaa.

Tuomari Nurmio on täällä tänään

 

Dumari, Tuomari Nurmio, Hande Nurmio ... rakkaalla rokkarilla on monta nimeä. Mutta kenelle hän on rakas, ei ainakaan itselleen. Saattaa olla, että joillekin hän on myös inhokki ja välinpitämättömästi hänen tekemisiinsä ei taida juuri kukaan suhtautua.

Raimo Pesosen, Jukka Lindforsin ja Markku Salon kirjoittama  Dumari. Vanha ja Uusi testamentti on laajennettu ja osin korjattu painos aiemmasta vuonna 2010 ilmestyneestä Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan. Silloin sen luin, mutta nyt 11 vuotta myöhemmin teos ja Nurmion tuotanto avatui kyllä paremmin. Dumarin tekstien ja elämänvaiheiden lisäksi levyjen ja esiintymisten soundilliset valinnat ja musiikilliset ulottuvuudet nousivat paremmin esille. Kirja pitäytyy hyvin tuotantokeskeisessä tarkastelussa ja tekstien ja musiikin niin sanotut ulkomusiikilliset tekijät tuodaan esiin vain tarvittavissa määrin sen enempää retostelematta elämän tai Nurmion yksityiselämän yksityiskohdilla.

Tähän mennessä olen Nurmiolta kuunnellet hyvillä mielin pääosin vain levyt Kohdusta Hautaan (1979), Maailmanpyörä palaa (1980), Lasten mehuhetki (1981), Punainen planeetta (1982) ja Hullu puutarhuri (1992). Nyt kuuntelin tai ainakin yritin kuunnella myös muut levyt, mutta vain Alamaailman Vasaroiden kanssa tehty Kinaportin kalifaatti (2005) sekä eräät värssyt Dumari ja Spuget tuotannosta tulivat perille. Hämmentävästi ne olivat jääneet jotenkin väliin tässä vuosien varrella.

Hannu Nurmio on ylittämätön sananikkari ja parhaimmillaan hieno runoilija suomalaisessa musiikkiskenessä. Musiikillisesti laaja-alainen, yllättävä ja tinkimätön omalla tavallaan. Henkilönä Nurmiosta ei piirry kovin miellyttävää kuvaa, mutta persoonansa ristiriitaisuudet ovat tuoneet ulottuville jotain hyvin omanlaatuista musiikkia ja tekstiä. Osa projekteista on vielä kesken, joten vielä voimme odottaa jotain tulevaksi.

Katri Vala - Kulkuri&näkijä

Vuosikymmeniä sitten sain kirjeen, jonka kirjoittaja lainasi Katri Valan Pajupilli -runoa: 

En ole lipunkantaja,

en kotkansydäminen tiennäyttäjä

matkallamme aamun maahan. 

Olen virran rannalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat,

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaakseen sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta. 

(KOKOELMASTA Paluu 1934)

Kyseessä oli erokirje, jossa kirjoittaja koki, ettei hän ollut valmis seuraamaan ajan melskeen eturintamaa, vaan samaistui mieluummin omaan lyyriseen maailmantunteeseensa. Sittemmin maailmanmelske sammui ja tukahtui (ei maailmasta vaan monien mielestä). Myös lyyrinen maailmantunne vaihtui melankoliaan ja suruun. Musta aurinko nousee ja sen valo on pimeyttä.

Pajupilli on  myös yksi Minna Maijalan valitsema esimerkkiruno hänen oivassa kirjassaan  Katri Vala - Kulkuri&näkijä.  Katri Vala, oikealta nimeltään Karin Wedenström 1901-1943, on keskeinen lyyrikko Tulenkantajiksi nimetyssä ryhmässä. Maijala tulkitsee ja oikoo aikaisempaa käsitystä sekä Valan suhteesta suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen suomalaiseen kirjallisuuteen että Tulenkantajiin.  Maijala myös taustoittaa runojen syntytaustaa, ajan poliittista ja sosiaalista ilmapiiriä sekä Valan henkilökohtaisen elämän käänteitä ja niiden merkitystä ja vaikutusta hänen runoihinsa.

Valan kirjailijanura asettui vaikeaan aikaan ja tuosta ajasta lukeminen on edelleen aika tuskastuttavaa. Tulenkantajat, niin Vala kuin muutkin, näkivät jo hyvissä ajoin 1930-luvun alussa minkälaista katastrofia kohti Saksa, Eurooppa ja Suomi ovat nousevan ja voimistuvan nationalismin myötä kulkemassa. Tuon ajan merkit politiikassa ja yhteiskunnassa ovat kammottavan tutun oloisia ja helposti nähtävissä meidän nykyaikanamme, tietysti muutettavat muuttaen. Sodan uhka, taudit ja mielen sairaudet piinaavat ihmisiä, aamun sarastusta ei näy, ikihämärä, usva idästä ja myrsky lännestä, on asettumassa pysyväksi matalapaineeksi. Ja kuitenkin: kevät tulee, tavalla tai toisella.

Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczukin aiemmin lukemani kirjat ovat erittäin hyviä, loistaviakin. Mutta Aja aurasi vainajain luitten yli on täysosuma, hieno vaikuttava, kirjallinen mestarinäyte. Teos ei ole varsin laaja ja kerrontakin on vain yhdestä näkökulmasta. Juoni on yllättäen murhamysteeri. Lukijana tekstin ääressä viihtyy, se vetää mukanaan, kieli on selkeää, huumori on mustaa. Puolan ja Tšekin rajamailla tapahtuu outoja, astrologiset ennustukset käyvät toteen, paha saa palkkansa, varmaankin?

Samanaikaisesti William Blaken runot kääntyvät ja ovat kalmankalpeina vihjeinä kirjan luvuille. Tokarczukia lukiessa on helppoa ajatella kuten hänen henkilönsä, jolta kysytään, oletko uskonnollinen: Olen, hän vastasi ylpeänä. - Olen ateisti.

Blaken rinnalle kääntyy ja soljahtaa hienosti myös vähemmän korkeakulttuuriset säkeet Riders on the storm ja hieno käännös suomentaja Tapani Kärkkäiseltä Nousevan auringon talosta:

Der iiis ö hauuus in Njuuuu Orliiin

Dei kool dö Raaaaaisin Saaan...

Olga T. havahduttaa huomaamaan hehkuvalla tavalla luonnon ja ihmisluonnon raakuuden ja hellyyden, totuuden, oikeudenmukaisuuden, rikoksen ja rangaistuksen kieppuvan, kosmiseen kehän. Hän opettaa ja havainnollistaa runouden kääntämisen monisyisyyden. Jos ei tiede, uskonto, hallinnollinen komentokieli, ehkäpä ei filosofiakaan tai astrologinen hämäryys, avaa maailmaa ihmiselle, ehkä vielä jää runous, tihentymä, jossa maailma hyvä ja paha kirkastuu ja sokaisee. Astumme ovesta, jonka tuolla puolella näemme, mutta jota muut eivät näe.

Etelä-Amerikan runoilijoita

Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät asettuu jossain mielessä Knausgårdin omaelämänkerrallisen (Taisteluni I-VI) ja Murakamin fantasiakerronnan välimaastoon. Se on kyllä romaani, mutta tarina etenee päiväkirjamaisesti. On helppo uskoa sen perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin ja käsityksiin kirjallisuuden viimeisellä rannalla kohti tuhoavaa aavikkoa. Meksikoon, Espanjaan, Ranskaan ja vähän muuallekin sijoittuvat päähenkilöt, nykyajan Don Quiote ja Odysseus, Arturo Belano ja Ulises Lima, etsivät runouden syvintä olemusta niin menneisyydestä kuin mullistavasta tulevasta, he etisvät itseään ja kadonutta runolija Cesárea Tinajeroa, runoutta, elämää ja toisiaan. Kirja liikkuu sujuvasti arkirealismista naturalismiin, arjen syövereistä kirjallisuuden historiaan ja analyysiin, mutta sekoittaa niitä, ei niinkään metakommentteina, kuten Knausgård tekee, vaan upottamalla ne henkilöiden kertomuksiin, kommentteihin ja keskusteluihin. Kirjallinen asu ei ole  romaanimainen samalla tavalla kuin Murakamilla, jossa kirjallinen muoto on perinteinen päähenkilön ja tarinan etenemisen merkityksessä.

Tarkasti henkilöihin ja aikaan sidotut katkelmat ovat todistajalausuntoja 1970-1990 -luvun latinalaisen amerikan runoudesta ja eksyneiden, maailmaan heitettyjen ja heittäytyvien ihmiten maailmasta. Oikeat ja keksityt nimet sekä todennäköisesti oikeat ja todella tapahtuneet asiat sekoittuvat erikoiseksi, maukkaaksi ja tuliseksi keitokseksi. Se vie mukanaan, mutta samalla hämmentää, välillä pitkästyttää, mutta hetken päästä taas vie mukanaan pyörteen lailla. Ovatko tarinan henkilöt loistavia, lupaavia tulevaisuuden runoilijoita, runoudesta haaveilevia tyhjäntoimittajia vai yksinkertaisesti viina- ja huumepäissään hourivia huumediilereitä? Todennäköisesti kaikkea tätä ja enemmän.

Bolañon "arvoitus" ei ratkea, mutta kutkuttaa tartuttamaan hänen monumentaaliseksi mainittuun, keskeneräiseksi jääneeseen teokseensa 2666. Kesyttömät etsivät  -teoksen viimeiset kolme merkintää sivuilla 630-631 päivättyinä 13., 14. ja 15. Helmikuuta 1976 kysyvät Mitä on ikkunan takana? Tähti, levitetty lakana, ...

Spenglerin ihminen ja tekniikka

Oswald Spengler tunnetaan parhaiten kirjastaan, tai ainakin kirjan nimestä, Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1918,1922). Nyt Matti Simolan suomentamana ilmestynyt Ihminen ja Tekniikka (Kiuas, EU 2016)  perustuu vuodelta 1931 olevaan tekstiin Der Mensch und die Technik. Teoksessa on käännöstekstin lisäksi sitä pidempi Juhani Sarsilan essee (ss.67-151), ei niinkään “laaja tutkielma” kuten takakansi väittää, otsikolla Eläytymisen metodi: Spenglerin historianfilosofiaa. Ilolla on tervehdittävä, että kyseinen teksti täydentää suomenkielistä filosofista ja yhteiskunta- ja historianfilosofista kirjallisuutta.  Ajatuksia teksti herättää varmasti, kun siihen hiukankin paneutuu. Kriittisen ajattelun synnyttäjänä Spengler on mitä parhainta polttoainetta. Aluksi muutama sana tyylistä.

Omaa lukemistani haittaa eniten ehkä kaksi syvälle juurtunutta ennakkoluuloa sekä Spengleristä että myös hänen apologeettansa Juhani Sarsilan tuotoksista. Se minkä Sarsila kokee Spenglerin vahvuudeksi, retoriinen aito, sydämestä lähtevä ja sydämeen käyvä paatos, on itselleni häiritsevä tekijä, siitä huolimatta, että en katso olevani filosofiassa missään mielessä analyyttisen suunnan edustaja.  Sarsilan ote filosofiaan on paljolti retoriikasta kumpuava – tosi filosofia on retoriikkaa eli runoutta, kuten hän toteaa (s.79).

Runouden Sarsila kuitenkin ymmärtää mielestäni kovin suppeasti. Kohdallisempi ilmaus ja vastine Aristoteleen ajan runous-termille, nykykielessä lienee kirjallisuus tai kaunokirjallisuus. Kirjallisuudessa (=runoudessa) on monenlaisia tyylejä, Spenglerin pateettinen retoriikka on niistä yksi, vaikkakaan ei mielestäni kaikkein onnistunein siihen tarkoitukseen johon hän pyrkii. Sarsila erottelee proosan ja runouden tavalla, joka ei tee oikeutta hyvin kirjoitetulle proosalle. Sarsila mainitsee kyllä Richard Rortyn, mutta ei kuitenkaan pura riittävästi páthoksen, éthoksen ja lógoksen välisiä suhteita tai niiden dialektiikkaa, vaan tyytyy toteamaan niiden yhteismitattomuuden (s.80).

 
Mutta mitä Spengler haluaa meille kertoa ihmisestä ja tekniikasta? Ihminen ei ole alkuperäisesti laumaeläin, vaan yksinäinen peto. Luovat nerot ovat tämän perimän jatkajia, johtajia ja poliitikkoja. Suuri osa ihmisistä alistuu johtajien luovan vallan alle. Työläisillä ei olisi työtä ilman omistajia ja yrittäjiä. Demokratian ajatus perustuu illuusioon ihmisten tasa-arvosta. Optimistinen usko ikuiseen kehitykseen, maailmanhistoriaan, on pelkuruutta. Selkeästi sanottu ja voimallisesti, ilman ylitsepursuavaa retoriikkaakin (kysymys on retoriikan laadusta).

Sarsila kirjoittaa kovin hyväksyvästi Spenglerin filosofisesta metodista (eläytymisen metodi), mutta ei käsittele juurikaan, ei ainakaan kriittisesti, Spenglerin demokratianvastaista ja ihmistä eriarvoistavaa tulosta, ehkä syystäkin. Voi tietysti olla niin, että demokratia on huono järjestelmä, mutta venäläistä rulettia on uskoa hyvään johtajaan, joka johdattaisi meidät parempaan lopputulokseen. Mitkään järjestelmät eivät ole hyviä, mutta silti ihmisen on järjestettävä elämänsä ja eläimellisyytensä tavalla tai toisella mahdollisimman humaaniin muotoon. Sivilisaatiokritiikki on paikallaan ja kulttuurin puolustaminen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Spengleriläisittäin voisi myös ajatella, että vaikka kulttuurit syntyvät, kukoistavat, lakastuvat ja kuolevat, jotain niistä aina on säilynyt myös tuleville kulttuureille. Näitä tulevaisuuden siemeniä ja ituja on syytä vaalia, ei tuhota. Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.