Oswald Spengler tunnetaan parhaiten kirjastaan, tai ainakin kirjan nimestä, Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1918,1922). Nyt Matti Simolan suomentamana ilmestynyt Ihminen ja Tekniikka (Kiuas, EU 2016) perustuu vuodelta 1931 olevaan tekstiin Der Mensch und die Technik. Teoksessa on käännöstekstin lisäksi sitä pidempi Juhani Sarsilan essee (ss.67-151), ei niinkään “laaja tutkielma” kuten takakansi väittää, otsikolla Eläytymisen metodi: Spenglerin historianfilosofiaa. Ilolla on tervehdittävä, että kyseinen teksti täydentää suomenkielistä filosofista ja yhteiskunta- ja historianfilosofista kirjallisuutta. Ajatuksia teksti herättää varmasti, kun siihen hiukankin paneutuu. Kriittisen ajattelun synnyttäjänä Spengler on mitä parhainta polttoainetta. Aluksi muutama sana tyylistä.
Omaa lukemistani haittaa eniten ehkä kaksi syvälle juurtunutta ennakkoluuloa sekä Spengleristä että myös hänen apologeettansa Juhani Sarsilan tuotoksista. Se minkä Sarsila kokee Spenglerin vahvuudeksi, retoriinen aito, sydämestä lähtevä ja sydämeen käyvä paatos, on itselleni häiritsevä tekijä, siitä huolimatta, että en katso olevani filosofiassa missään mielessä analyyttisen suunnan edustaja. Sarsilan ote filosofiaan on paljolti retoriikasta kumpuava – tosi filosofia on retoriikkaa eli runoutta, kuten hän toteaa (s.79).
Runouden Sarsila kuitenkin ymmärtää mielestäni kovin suppeasti. Kohdallisempi ilmaus ja vastine Aristoteleen ajan runous-termille, nykykielessä lienee kirjallisuus tai kaunokirjallisuus. Kirjallisuudessa (=runoudessa) on monenlaisia tyylejä, Spenglerin pateettinen retoriikka on niistä yksi, vaikkakaan ei mielestäni kaikkein onnistunein siihen tarkoitukseen johon hän pyrkii. Sarsila erottelee proosan ja runouden tavalla, joka ei tee oikeutta hyvin kirjoitetulle proosalle. Sarsila mainitsee kyllä Richard Rortyn, mutta ei kuitenkaan pura riittävästi páthoksen, éthoksen ja lógoksen välisiä suhteita tai niiden dialektiikkaa, vaan tyytyy toteamaan niiden yhteismitattomuuden (s.80).
Mutta mitä Spengler haluaa meille kertoa ihmisestä ja tekniikasta? Ihminen ei ole alkuperäisesti laumaeläin, vaan yksinäinen peto. Luovat nerot ovat tämän perimän jatkajia, johtajia ja poliitikkoja. Suuri osa ihmisistä alistuu johtajien luovan vallan alle. Työläisillä ei olisi työtä ilman omistajia ja yrittäjiä. Demokratian ajatus perustuu illuusioon ihmisten tasa-arvosta. Optimistinen usko ikuiseen kehitykseen, maailmanhistoriaan, on pelkuruutta. Selkeästi sanottu ja voimallisesti, ilman ylitsepursuavaa retoriikkaakin (kysymys on retoriikan laadusta).
Sarsila kirjoittaa kovin hyväksyvästi Spenglerin filosofisesta metodista (eläytymisen metodi), mutta ei käsittele juurikaan, ei ainakaan kriittisesti, Spenglerin demokratianvastaista ja ihmistä eriarvoistavaa tulosta, ehkä syystäkin. Voi tietysti olla niin, että demokratia on huono järjestelmä, mutta venäläistä rulettia on uskoa hyvään johtajaan, joka johdattaisi meidät parempaan lopputulokseen. Mitkään järjestelmät eivät ole hyviä, mutta silti ihmisen on järjestettävä elämänsä ja eläimellisyytensä tavalla tai toisella mahdollisimman humaaniin muotoon. Sivilisaatiokritiikki on paikallaan ja kulttuurin puolustaminen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Spengleriläisittäin voisi myös ajatella, että vaikka kulttuurit syntyvät, kukoistavat, lakastuvat ja kuolevat, jotain niistä aina on säilynyt myös tuleville kulttuureille. Näitä tulevaisuuden siemeniä ja ituja on syytä vaalia, ei tuhota. Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.
