Empusion, Symposio ja Taikavuori

 

Aiemmin lukemani Olga Tokarczukin kirjat (Rumpujen kaupunki, Vaeltajat, Päivän talo, Yön talo, Aja aurasi vainajain luitten yli, Alku ja muuta ajat) virittivät suuret odotukset uusimpaan suomennokseen Empusion. Kun vielä ilmeni, että on teos viitaa niin Platonin Symposioon ja tarina mukaelee Thomas Mannin Taikavuorta, niin mielessä kävi, että huh huh. Rohkeat esikuvat ja iso urakka. Vain uhkarohkea lähtee kisaamaan näiden klassikoista mainioimpien kanssa. Ajallamme on kuitenkin ominaista, että nykykirjailijat pyrkivät uudelleenkirjoittamaan aiempaa ja oikomaan niiden nykykatsannon kannalta vinoutuneita näkökulmia, olipa kyseessä sitten postkolonialismi tai misogynia.

Tokarczuk selvityy kuitenkin kiitettävästi, vaikka kirja ei kaikilta osin oikein tahdo itselleni avautua. Hän ei etene aivan samoja reittejä, vaan kiipeää hengen vuorelle omia reittejään. Toki hän viittaa samoihin ajan ilmiöihin ja ajan teoreettikoihin eli poikkeaa samoille etappipaikoille Mannin kirjan henkilöiden kanssa.

Tarinassa puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu syyskuussa 1913 vuoristoilmaan Görbersdorfin parantolaan lievittämään tuberkuloosiaan. Hän kuuntelee parantolan miesten keskustelua päivänpolttavista kysymyksistä: sodasta, hallitusmuodosta, demoneista. Usein keskustelu kääntyy lopulta naiseen. Voiko nainen olla aktiivinen toimija? Mieczysławiakin askarruttavat paikalliset tarinat vuoriston oudoista tapahtumista ja naisten selittämättömät kuolemantapaukset. 

Empusiossa eletään samaa eurooppalisuuden aikkaa, kuin  Taikavuoressa. Molemmat tapahtuvat vuoriston parantolassa ja henkilötkin muistuttavat, aina nimiä myöten, tyyliin Augustus vs. Settembrini, toisiaan. Fokus on kuitenkin toinen - naiset tai paremminkin miehinen puhe naisista. Teemat kuolemasta, seksuaalisuudesta, sivistyksestä ja menneitten aikojen pimeistä myyteistä ja maagisista voimista ja seremonioista valottuvat miehisen puheen kautta.

Ymmäärtämättömyyteni selitystä etsin kirjoittajan puolalaisuudesta. Onko niin, että Tokarczukin maailma on tässä jotenkin kansallisesti spesifi? En kykene ymmärtämään sen merkitystä omassa maailmassani. Miesten sovinistinen puhe ei hätkähdytä, se on kuultu jo aiemmin. Asioiden filosofinen pohdiskelu oli Mannin Taikavuoressa aikalaiskuvausta, tässä taas etäännyttää meidän ajastamme yli 100-vuoden taakse. Asia - miesten ja naisten erilaisuus ja tasa-arvo- ovat edelleen ja entistä kuumottavammin esillä niin Puolassa kuin Suomessa, mutta mitä uutta Tokarczukilla asiasta sanoo? Vai onko kysymys sittenkin sukupuolesta? Eikö tämänkaltainen feministisyys aukene vai onko se auennut jo aiemmin? Toki Mannin Taikavuori on aikansa "miespuhetta" ja Tokarczuk puolestaan aikamme "naispuhetta", mutta jotenkin rinnastus kuitenkin ontuu. Turhalta tuntuu vertaus Symposioon, filosofinen kirkkaus Empusionista puuttuu.

Kelpo kirja, mutta enemmän odotin. Ehkä siksi pieni pettymys.

Thomas Mann

Thomas Mann Nico-koiransa kanssa 

Mies istuu kevyessä varjossa pihan rottinkipenkillä mustan puudelinsa kanssa. Vaalea puku, kissimirri kaulassa, valkoiset kengät ja sukat jotka eivät oikein istu kokonaisuuteen. Olkihattu asetelmallisesti tuolilla vieressä, vasemmassa kädessä rannekello. Katse suunnattuna kuvasta poispäin, itsetietoisesti kuin viestittäen: näen jotain sellaista mitä te ette näe, mutta jos maltatte kerron teille. Kuva henkii porvarillista tyyneyttä, hillintää ja hallintaa. Se sopii miehelle, joka on saanut kasvatuksen, jonka keskeinen kehotus oli  assez - nyt riittää.

Mies on Thomas Mann (1875-1955), kirjailija jota on pidetty yhtenä 1900-luvun alkupuolen suurimpana ja merkittävimpänä. Hän asettui suuruuksien joukkoon laajalla sukukuvauksella, jonka ainekset sai omasta taustastaan. Buddenbrookit (1901) on romaani, jossa Mann piirtää kaaren suvun noususta vaurauteen ja sen menettämiseen. Taikavuori teoksessa (1924), hän laajentaa tarkastelua Euroopan aatteelliseen tilanteeseen.  Mielen syvyyksiin, eroksen ja thanatoksen maailmaan, hän oli sukeltanut Kuolema Venetsiassa (1912) teoksessa  ja lopulta Tohtori Faustus (1947) kaivautuu saksalaisen mytologian juuriin. Mann kirjoitti myös laajan raamatuntulkinnan Joosef-kirjasarjassa (Joosef ja hänen veljensä, 1933-1943).Thomas Mann eli omassa elämässään eurooppalaisen poliittisen tragedian ja kirjoitti pessimistisenä humanistina siitä tutkielmia koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon. 

Syvä on menneisyyden kaivo. Eikö sitä pitäisi sanoa tutkimattomaksi? (Mann 1947, 7)

Edellä mainitut Mannin teokset ovat itselleni hänen tärkeimmät teoksensa. Tämän lisäksi on muutama muu, hyvä, kuten Tonio Kröger (1903) ja Huijari Felix Krullin tunnustukset (1954). Joosef ja hänen veljensä sisään en ole koskaan päässyt, sen lukeminen on jäänyt kesken ja ehkä jääkin.

Mutta palataan alun kuvaan. Kuvassa oleva koira, Niko, piti kirjoista kuten isäntänsäkin. Marla Morris viittaa Stanley Gongordin kertomaan tarinaan (https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/). Sen mukaan Nikolla ei ollut lupa mennä isäntänsä työhuoneeseen. Kerran kuitenkin kävi näin ja Niko nappasi hyllystä kirjan. Niko söi, tarinan mukaan, Ernst Cassirerin kirjan. Tarina ei kerro, mikä niistä oli kyseessä, mutta koiralla oli joka tapauksessa hyvä kirjallinen maku.

Thomas Mann ja Ernst Cassirer, saksalainen uuskantilaiseksi leimautunut filosofi, purjehtivat samoihin aikoihin ja samoilla totuudenetsijöiden myrskyisillä ulapoilla ja etsivät oikeaa tietä vuoristojen kivisillä ja kiemuraisilla poluilla kohti maailmanymmärrystä. Cassirer on vain vuoden Mannia vanhempi. Molemmat ovat intohimoisen kiinnostuneita myyttien ja järjenkäytön suhteesta. Milan Kundera  toteaa arvioidessaan Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä teosta (Kundera 2001, 15-16) sen tutkivan myyttien vaikutusta, myyttien jotka aikojen perukoilta kauko-ohjaavat askeliamme. (Kundera 1993, 13). Mann nimenomaan tutkii, minkälainen vaikutus myyteillä (tai psykologisoiden jungilaisilla arkkityypeillä) on meidän toimiimme. Mann kuitenkin tuntuu esittävän Cassirerin tavoin, että myytit ovat yksi, ja vain yksi, ymmärtämisen muoto, jonka moderni aika pyrkii korvaamaan tieteellisillä selityksillä. "Kollektiivisessa tajunnassa" niiden merkitys ei ole kuitenkaan hävinnyt. 

Taikavuoren henkilöstössä humanisti Lodovico Settembrinin ja jesuiitta Leo Naphtan rooleihin on esitetty erilaisia vaihtoehtoja. Useimmiten Naphtan esikuvana on nähty unkarilainen filosofi Georg Lukács (1885 –1971)  ja Settembrinin kenkiin on asteltu brittiläistä Herbert Spenceriä (ks. esim. Oittinen 1987, Toiviainen 1977) . Wolfram Eilenberger (Eilenberger 2019, 24) puolestaan antaa roolit Cassirerille ja Martin Heideggerille (1989-1976). Taikavuoren tapahtumapaikoilla Davosissa järjestettiin muutama vuosi Taikavuoren ilmestymisen jälkeen, vuonna 1927, näiden kahden filosofin väittely. Boris Sutškov puolestaan näkee Leo Naphtassa fasistisen ideologian teesejä kehittelevän filosofoivan jesuiitan. (Sutškov 1976, 372) Joka tapauksessa Leo Naphta edustaa totalitarismia, Settembrini liberaalia demokratiaa. Mannin taitoa kirjailijana kuvaa juuri se, että hän ei aseta romaaniensa henkilöhahmoiksi todellisia henkilöitä yksi yhteen. Kyseessä on romaanihenkilö. He ovat mahdollisia, vaikkakin kuviteltuja henkilöitä, joiden kautta kirjailija tarkastelee olemassaolevia historiallisia tilanteita ja vaihtoehtoja niiden ratkaisemiseen. Puhuva henkilö romaanissa on aina jossain määrin "ideologi" . (Bahtin 1979, 153) Taikavuori on edelleen kiehtovaa luettavaa, rintamalinjat rationalismin ja irrationalismin, konservativismin ja liberalismin, demokratian ja totalitarismin välillä on nähtävillä, vaikka järki ja tunteet eivät aina kovin sensitiivisesti huomaisikaan eroa massayhteiskunnan ja -informaation ja disinformaation virrassa.

Vierailin kesällä 2012 Goethen synnyintalon rekonstruktiossa Frankfurt am Mainissa. Thomas Mann vieraili myös, vuosia ennen minua, Goethen kotitalossa. Hän tunsi olonsa kotoisaksi. Saksalaisen kulttuurin kaksi heerosta kohtasi. Molemmat olivat kulkeneet kauas kotoaan, mutta matka tuntui yhteiseltä. Itselleni katse oli historialliseen menneisyyteen, joskin jossain mielessä myös henkiseen kotiin. Mann ja Cassirer,mutta myös Heidegger, edustavat aikaa ennen minua, aikaa josta sitten Kafka, Camus ja Kundera erottautuivat, puhumattakaan Ludwig Wittgensteinista, joka aluiksi ratkaisi aiemman filosofian kaikki ongelmat, kuten hän arveli, ja loi pohjan kokonaan uudenlaiselle tarkastelutavalle myöhemmässä filosofiassaan. He ovat enemmän minun aikaani.

Goethe-talon huone, Frankfurt am Main 26.7.2012 

 

Noiden portaiden ja huoneiden tyyli, vire ja ilmapiiri olivat minulle vanhastaan tutut. Ne merkitsivät "synnyinsijoja", kuten kirjassa - elämäni kirjassa - sanotaan, ja samalla kertaa alkua jollekin valtavalle. Olin "kotona" , ja silti ujo ja myöhäinen vieras neron alkulähteillä. Koti ja suuruus koskettivat toisiaan. Porvarillinen patriisimiljöö (...) kuinka kauas taakseen hän sen jättikään! (Mann 1987, 65) 

Goethe-talon seinällä on Frankfurt am Mainin Großer Hirschgrabenin varrella on Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin  teos Die Stärke des Mannes. Siinä kaksi herraa, vai lienevätkö sittenkin alastomia heeroksia, ratsastaa tyynesti kohti auvoisaa tulevaisuutta. Luonto on kukistettu ja villit eläimet ihmisen saaliiksi saatu tai kesytetty vierellä kulkemaan. Tischbein ja Goethe elivät vielä aikaa jolloin ajatus siirtymästä luonnon hallinnasta sen tuhoutumiseen ja ihmisen asettumisesta itsensa viholliseksi oli todellisesti vasta nousemassa horisonttiin. Thomas Mannille tuo siirtymä oli jo vakava sairaus, joka oireili irrationaalisen ideologian nousuna ja humanistisen luonnon sivistämisen kääntymisenä luonnon raiskaukseen ja teollisen yhteiskunnan massatuotannon kirouksiksi. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi, nouseva demokratia kääntyy totalitarismiksi. Kulttuuri kulttuuriteollisuudeksi. Luonnon vitsauksia ei voiteta, vaan modernin teollinen yhteiskunta kulkee kohti itsetuhoa.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787: Die Stärke des Mannes

 ( Myös "järkikuvaksi" kutsuttu - ihminen hallitsee järjellään muuta luomakuntaa.) 

Tuntuu oudolta väittää Tischbeinin kuvaa "järkikuvaksi". Paremminkin ihmisen järki on siinä johtanut pahasti harhaan. Luontoa pyritään hallitsemaan miekoin ja keihäin. Vain aseiden kehittymättömyys oli luonnon puolella. 150-vuotta kuvan valmistumisen jälkeen tilanne oli jo toinen. Luonnon tuhoaminen mahdollistui, aseet kääntyivät entistä tehokkaampina toista ihmistä kohti, järki tuhotui. Vai olisiko sittenkin ollut mahdollista rakentaa jonkinlainen "järjen kansanrintama"  kuten Georg Lukács esitti?

Thomas Mannin ja Franz Kafkan suhde vertautuu filosofiassa Ernst Cassiserin ja Martin Heideggerin suhteeseen. Thomas M. ja Ernst C. olivat vanhan liiton miehiä, joiden herrasmiesmäinen, klassinen ja konservatiivinen maailma sai väistyä Franz K:n ja Martinin  H:n paremmin maailman absurdiksi kokevaan elämäntuntoon. Georg Lukács on tämän vastakkaisen käsityksen ilmaissut realismin ja irrationalismin vastakkaisuuden kautta. Siinä missä realistisen lähestymistavan ideana on kuvata totuudenmukaisesti todellisuutta ja paljastaa ja näyttää sen epäkohdat, irrationalistisen käsityksen mukaan taide puhkaisee fasadin, jonka totalitaarinen ideologia on luonut  joko propagandan tai kulttuuriteollisuuden lumemaailman lupauksin. Taide ei ole maailman peilikuva, ei edes ikkuna josta sitä katsotaan vaan aktiivinen vasara, jolla sitä taotaan tai veitsi, joka puhkaisee maailmaa peittävän kalvon. Taiteen tehtävänä on tarvittaessa raastaa ja provosoida. Joskus viillot eivät auta, on tuhottava panssari, joka erottaa meidät "todellisuudesta".

Mann on porvari, mutta ei pikkuporvarillisessa mielessä. Häneen sopii hyvin ne sanat jotka hän osoittaa Goethelle (Mann 1987, 65-105). Mannin mukaan Goethen elämänasenteessa, elämänkansalaisuudessa, on jotain uhmakkaan positiivista. On kuljettava varmoin askelin elämässä. Ollaan lähellä aristokraattien elämänasennetta, mutta samalla siinä on jotain brutaalia. Goethen tavoin Mann tuskin tunsi itseään onnelliseksi. Hän varmaankin jakoi Goethen tuntemuksen, jonka mukaan hän ei pitkästä elämästään ollut onnellinen kuin vajaat neljä viikkoa. Elämäni oli ikuista kiven kääntämistä, kiven, joka yhä uudestaan tahtoi tulla nostetuksi. Onko asia totta vai tarua, se ainakin kuvaa hyvin suvaitsevaisuutta ilman lempeyttä. Goethe ja Mann ovat saksalaisia porvareita, tapakonservatiiveja, mutta samalla ankaria ja radikaaleja sulkeutuneen pikkuporvarillisuuden kriitikkoja. He taistelevat (omasta mielestään) ihmisyyden puolesta ja pyrkivät pelastamaan ihmiset poroporvareiden verkostoista. 

Mann, Thomas,

Buddenbrookit. Erään suvun rappio, ap.1901, suom. Ilona Nykyri, WSOY, Helsinki 2010. ISBN 978-951-0-32360-1

Kuolema Venetsiassa (novelli, 1912), teoksessa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-4847-8 

Taikavuori, ap. 1924, suom. Kai Kaila, WSOY, Helsinki 1982. ISBN 951-0-11328-X

Joosef-sarja (Joosef ja hänen veljensä)

Jaakobin tarina , ap.1933, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Nuori Joosef , ap.1934, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Joosef Egyptissä, ap. 1936, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Joosef ruokkija, ap.1943, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Tohtori Faustus. Sakasalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana. ap.1947, suom. Sinikka Kallio, Weilin+Göös, Helsinki 1979. ISBN 951-35-1256-8

Huijari Felix Krullin tunnustukset , ap.1954, suom. Kai Kaila, Gummerus, Helsinki 2005. ISBN: 951-20-6926-1 

Totuudesta ja kauneudesta. Esseitä kirjallisuudesta ja filosofiasta. Suom. Vesa Oittinen, Otava, Helsinki 1987. ISBN 951-1-09741-5

Muut lähteet ja aineistot,

Eilenberger, Wolfram. Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929. Ap. 2018. Suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2019. ISBN 978-952-234-550-9
Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Suom. Jan Blomstedt. WSO, Helsinki 2001

Kundera, Milan, Romaanin taide. Suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, Siltala, Helsinki 1993

Oittinen, Vesa, Saatteeksi, teoksessa Mann, Thomas 1987

Oksala, Teivas, Homeroksesta Alvar Aaltoon. Eurooppalaisia klassikkoja ja humaisteja. Weilin& Göös, Helsinki 1985. ISBN 951-35-3662-9 

 Morris, Marla, Thomas Mann and Niko’s Cassirer. https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/ Luettu 6.8.2024

Saariluoma, Liisa, Faust ja saksalaisuus: myyttinen "olemusajattelu" Thomas Mannin romaanissa "Tohtori Faustus". Teoksessa: Saariluoma, Liisa (toim.) Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa, SKS, Helsinki 2000. ISBN 951-746-195-X

Sutškov, Boris, Realismin historialliset kohtalot. Edistys, Neuvostoliitto 1976

Toiviainen, Seppo, Nuori Lukács. Kriittinen esitys Georg Lukácsin varhaisesta ajattelusta ja toiminnasta (1906-1929). Kansankulttuuri, Helsinki 1977. ISBN 951-615-142-6

 

Keidas kauheuden ja tylsyyden keskellä: Bolaño: 2666

...tiedemiehet tietävät, että kaikki luvut ovat vain arvioita. Parhaat fyysikot, matemaatikon, kemistit ja kustantajat tietävät, että kaikki on pelkkää hapuilua pimeässä. (Herra Bubis, kirjan henkilö, s. 900)

.


On uskomatonta, että Cervantesin, Dostojevskin, Musilin, Kafkan, Döblinin, Mannin ja Joycen jälkeisenä aikana voi syntyä jotain näin oivallista. Bolañon nimen voi arvelematta lisätä tähän listaan, tämä ja hänen Kesyttömät etsivät teoksensa osoittavat uskomatonta taituruutta ja syvällistä elämän ja kirjallisuuden ymmärtämystä. Romaanitaiteen elämä ei päättynyt Karamatsovin veljiin tai Thomas Mannin Faustukseen. Ikätoverini Bolaño otti haasteen vastaan ja onnistui.

Roberto Bolañon 2666 on keidas kauheuden ja tylsyyden keskellä.  Julkaistu  on petetyn testamentin  tulos. Kirjailija kirjoitti viisi romaania ennen lähestyvää kuolemaansa ja ilmoitti tahtonaan, että kukin kirja julkaistaisiin vuoden välein. Näin hän uskoi turvaavansa perheelleen toimeentulon. Perikunta päätti toisin, ja niin meillä on luettavana järkäle, opus magna, 977 sivua tekstiä  ja jälkisanat. Hyvä näin, sillä teksti valaisee pitkään, kuin tähti jonka valo ulottuu tulevaisuuteen sen itsensä jo kuoltua.

Kirjan pakopisteenä on vuosi 2666, jolloin kaikki (nykyinen?) on unohdettu ja haudattu, hautausmaalle, joka kylpee syntymättömän lapsen silmäluomen alla, tyynessä nesteessä. Keskeisenä tapahtumien paikkana, jossa kirjan teemat ja tapahtumat tavalla tai toisella risteävät, on kuvitteellinen Pohjois-Meksikolainen kaupunki Santa Teresa. Sen esikuva on Meksikon todellinen "murhapääkaupunki", Yhdysvaltojen rajan tuntumassa oleva Ciudad Juárez, jota pidetään monien lähteiden mukaan yhtenä maailman vaarallisimpana urbaanina keskuksena.

Bolañon kirjaa voi lukea "kauhun keitaana keskellä tylsyyden aavikkoa" ( kirjan motto, Charles Baudelaire), mutta nykyinen kauhu Meksikossa ja maailmassa tekee siitä kyllä keitaan kauheuden ja tylsyyden keskellä. Etenkin neljäs kirja on tyrmäävä ja musertava loppumattomalta tuntuvine kuvauksineen sarjamurhaajan tai -murhaajien uhrien tapauksista: nuoria naisia murhataan, raiskataan brutaalisti ja hylätään Santa Teresan kujille ja joutomaille. Rikolliset, epäillyt ja todennäköiset syylliset pääsevät pälkähästä, jos sitten eivät satu murhaamaan toisiaan. Poliisi, poliitikot, vankilat ja myös journalistit kieppuvat korruption, köyhyyden ja kaoottisen todellissuuden tornadossa vailla suuntaa tai näkymää paremmasta. Rikollisuudella rikastuneetkin sekoittavat päänsä ja elämänsä omilla maalaisrancheillaan pakoillessaan virkavaltaa ja kilpailevia rikollisklaaneja.

Kirjassa on myös suvantovaiheensa, alkupuolen kirjallisuustieteellinen ja -tutkimuksellinen avaus melko perinteisin henkilödraamoin kerrottuna, lukuisat pienet kauniit kuvaukset mitä erilaisimmista elämän pienistä ja suurista asioista, syvältä ja pinnalta.

Roberto Bolaño on epäilemättä yksi hienoimmista kirjoittajista, sujuva, ajatuksiltaan terävä, huumorintajuinen ja armoton kertoja, jonka juttua kuuntelee ja ihailee, vaikka aina ei oikein ymmärrä miksi ihmeessä tämä tai tuo tarina on otettu mukaan. Kirja on  lavea ja avoin teos, jossa kohtaa kaiken, mikä meitä pelottaa, kauhistuttaa ja musertaa. Tekstissä myös viitataan Bolañon tavoitteisiin ja estetiikkaan. Teoksen tulee olla kuin taistelu, joka haavoittaa, saa veren virtaamaan ja "löyhkän leyhymään" - muotoilu on mukaelma kirjan yhden henkilön, Amalfitanon luonnehdinnasta, jossa hän vertaa suppeita ja näppärästi rakennettuja romaaneja (kuten Melvillen Bartleby tai Kafkan Muodonmuutos) uskaliaampiin romaaneihin kuten Moby Dick tai Oikeusjuttu.

Bolañon tekstin lukemiseen kannattaa varata aikaa. Kirja ei ole helppo ja eri osat vaihtelevat paljon teemoiltaan ja kerronnan tavaltaan ja tarinoiden välisiä yhteyksiä on vaikea hahmottaa, aivan kuten elämässä ja maailmassa muutoinkin. Kirjan kattavuus jäljittelee elämää, mutta ei yksi yhteen, vaan luovasti tyypitellen luomalla uraa virtaavan veden lailla lukijan omaan kokemusmaailmaan. Teksti ei ole hiljaa virtaava Don tai Dnepr, usein kuin sortuva kallio tai soramontussa laittama. Kun kirjan vihdoin saa päätökseen, ja kirjassa on toki myös melko vaativia tai pitkiä jaksoja kuljettavansa, sen soisi jatkuvan, vai pitäisikö lukeminen aloittaa alusta. Kirjan rakenne osoittautuu kehämäiseksi tai spiraaliksi. Lukija palkitaan sekä jatkuvana kirjallisella taituruudella, että panoramaattisena heijastuksena maailmasta, jossa elämme päivästä päivään, aina ja edelleen, kunnes eräänä päivänä kaikki päättyy.

Karl Ove opiskelee kirjailijakoulussa

Knausgårdin Taisteluni V keskittyy kirjailijaksi kasvamiseen. Bergenin Skriveakademi tarjoaa Karl Ovelle puitteet oman kirjoittamisen suhteuttamisessa perinteeseen ja oman aikansa kirjoittamiseen. Thomas Mannin Taikavuori ja Tohtori Faustus saavat Knusgårdilta lyhyen mutta kiinnostavan analyysin ja jälkimmäisen kirjan hahmojen (Leverkühn vs. Zeitblom) avulla hän asemoi myös itseään eurooppalaisen kirjallisuuden perinteen ja avantgarden taitekohdissa. (269-270 ja 336)

Suhde Kunderaan tulee myös esiin, sekä Karl Oven pitäytyminen realismissa. Mielikuvitus ei ole hänen vahvimpia puoliaan, ainakaan kirjoittaessa,  ja hän kieltäytyy metatekstien kirjoittamiesta. Toki niitä esiintyy tässäkin kirjassa jonkin verran, mutta melko niukasti. Kiinnostavana pikku yksityiskohta on Bob Dylanin mainitseminen ei-Nobelin saaneena kirjoittajana.

Elämänohjeitakin Karl Ove jakaa: Eikä sydän erehdy koskaan. Sydän ei koskaan, koskaan erehdy. Näin varmaan on, kohtaat toisen ihmisen ja tiedät, että kaikki on nyt toisin. Ja vaikka sydän erehtyy ja pettää, niin ajan kuluessa käy usein niin, että se sydän kuului aivan jollekin muulle, tai muuhun aikaan. Solujen lailla mielemme uudistuu. Ajan julma pyörä armahtaa. Ja hienosti hän kuvaa myös rakkauden ja kaipuun tunteita ja niiden puutetta (375-376). Karl Ove käy loputonta dialogia itsensä ja maailman sekä oman itsensä sisäisen puheen välillä - Daniel Kahnemanin termein nopea ja hidas ajattelu vuorottelevat harvinaisen nopeasti ja samalla yksinkertainen, moninkertainen ja monimutkainen kertautuvat. Vain vahva humala poistaa päähenkilömme refleksiivisen kontrollin ja vaikka se hankkijalleen tuo vapauden, sen seuraukset ovat melko tuhoisia.

Vielä on yksi Taisteluni sarjan osista lukematta. Jospa sen jälkeen on aika koota kokonaisuus yhteen. Knausgård on kuitenkin alkanut elää elämäänsä omassa mielessäni. Monessa yhteydessä tulee mieleen, miten tähän ja tuohon ilmiöön tai elämäntapahtumaan Karl Ove Knausgård viittasi. Harva kirja vaikuttaa näin. Ja samalla huomaa, miten rikas kudelma syntyy - on vaikea erottaa kirjan, kirjallisuuden ja muun elämän rajaa ja nostaa esiin olennaista. Olen suositellut kirjaa monille. Kirjasarja on niin laaja, että sen joko lukee innolla tai sitten luopuu jo viimeistään toisen tai kolmannen osan (näin oli itselleni käydä)  kohdalla.

Nyt kirjailija on syntynyt ja jatkaa elämäänsä itsenään ja julkisuuden henkilönä.

Nuoren opettajan muistelmat

Teossarjansa IV kirjassa Karl Ove aloittaa työ- ja kirjailijanuraansa. Hän pestautuu Norjan pohjoiseen sijaisopettajaksi 18-vuotiaana, heti lukion päätettyään. Meno jatkuu kuitenkin enemmän teinimeininkinä ainakin kirjan alussa. Samoin kuin edellisessä osassa, vuosikymmentä, siis 80-lukua,  kommentoidaan osuvasti siirtymäkautena. 70-luvun vakavuudesta 90-luvun keveyteen.

Ensimmäiset seksikokemukset, ainakin onnistuneet, antavat odottaa itseään. Karl Ove on turhautunut, menettää muistinsa juopotellessaan, mutta uskoo kirjoittamisensa tuovan tulosta lähitulevaisuudessa. Naiskuvaa vaivaa pahanlaatuinen huora-madonna -tyyppinen splittaus. Tytöt ja nuoret naiset ovat himoittavia ja pantavia tai sitten ihanteellisen rakkauden kohteita, saavuttamattomia. Ja kaiken kukkuraksi pohjoisen pienessä kylässä vaihtoehdot ovat vähissä, omat oppilaat aivan liian nuoria, vaikkakin nuoren opettajan halujen kohteena (etenkin ajatuksissa). Epäonnistumisen pelko, kiintymisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko - tuttuja tuntemuksia: hylkää tai luovu ennen kuin petyt tai tulet hylätyksi. Myötäeläminen on helppoa ja mieli tekisi antaa päähenkilöille muutama kannustava ohje tai neuvo. Ja tuskin lukukokemusta haittaa - seuraa juonipaljastus -että poikuudestaan Karl Ove pääsee sentti sentiltä ja kirjan lopussa opettajan työvuoden päätyttyä lihalliset ilot avautuvat runsaasti Roskilden festivaaleilla. Teltassa tytön kanssa joka ei ole sen paremmin Karl Ove himon kuin ihastuksenkaan erityinen kohde, vain nuori nainen, joka sattuu olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa Karl Ove kannalta.

Tässäkin kirjassa Knausgård onnistuu herättämään empatian, sympatian, myötähäpeän ja osin kauhistuksenkin tuntemuksia. Myötäelämistä helpottaa oma elämänhistoriani. Tosin telttailin jo nuorempana kuin käsillä olevan kirjan sankari ja opettajana aloitin "vasta" 24-vuotiaana. Sopetuminen ikäisiini oppilaisiin ja nuoriin kollegoihin sujui hieman tyylikkäämin ja vähemmän tuskaisesti. Mutta monta tarinaa siitäkin voisi kertoa . Lisäksi itselläni ei ollut Knausgårdin kaltaisia suuruuskuvitelmia ja kunnianhimoisia tavoitteita kirjailijana.

Tekstissä on myös kirjallisen maun ilmauksia. Blogini nimikkokirjailija, Thomas Mann, saa kiitettävän, samoin García Marques. Mutta yksi omista arvoasteikolla hyvin korkealla olevista ja pitämistäni kirjailijoista, Milan Kundera, puolestaan on Karl Oloville vaistomaisen inhon kohde. Hän on keinotekoinen, ei riittävän post-moderni eikä riittävän moderni kirjailija. Kunderan viehätyshän  on kuitenkin juuri siinä, että hän liikkuu ja liukuu niin taiturimaisesti juuri tuolla rajalla. Ehkäpä kysymys on myös siitä, että Mann on kunnioitettavaa historiaa. Kirjan aloitteleva kirjailija ja Taisteluni -kirjan kirjoittaja, nyt jo menestynyt ja vakiintunut 2000-luvulla, ovat samalla kentälle Kunderan kanssa. Mann istuu jo katsomossa,  mutta Kunderalta on otettava pallo pois.

Tuomariksi en tuossa ottelussa halua asettua. En tunne Knausgårdin muuta tuotantoa, mutta nyt lukemani perusteella Kundera ja Knausgård pelaavat eri peliä. Siinä missä Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta, Knausgård päästää katsomaan elämää kameralla, jonka näkökulma on joskus ei vain jääkaapin sisältä (kuten elokuvissa joskus tehdään), vaan myös vessanpöntöstä johon perinteisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

On aika siirtyä kirjaan no 5. Sen liepeessä kriitikko vertaa Knausgårdin merkitystä Goetheen. Aika näyttää. Yritän arvioida tilannetta muutaman tuhannen sivun jälkeen.

Taisteluni: Toinen kirja

Elävä kivi, uskoakseni.

Knausgårdin  Taisteluni kirjasarjan toinen osa vie mukanaan entistä laveammin Karl Oven maailmaan. Ilon, pelon, hilpeyden ja jopa kauhun tunteet vaihtelevat niin kirjassa kuin lukijassakin. Kolmen lapsen isänä ja perheen arjen pyörityksen kokeneena on kovin helppoa muistella ja verrata omia tuntemuksia. Knausgårdin pään ja ruumiin liikkeet oppii kirjassa tuntemaan tarkemmin kuin yhdenkään muun ihmisen, omaa päätä ja ruumista lukuunottamatta. Ja kun tähän arkipäivän "suttuiseen fasismiin" yhdistää pyrkimyksen kirjallisuuteen, kulttuuriin ja tietynlaiseen puhtauteen, keitto on maukas. Kovin tuttua on vaikkapa seuraavassa tiivistyksessä:

Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen ja taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot.

Toisaalta en koe olevani lainkaan samalla tavalla tunneihminen kuin Knausgård ja siksi on aika hienoa myös tunnistaa tunteettomuus tunteeksi: Niin, eipä silti että minusta tuntuisi miltään. Mutta onhan sekin tunne, luulisin. - On se.

Knausgårdin kyky yhdistää pintaa ja syvyyttä, arkea ja arjen ylittävää, on uskomattoman hieno: Se arki, joka painoi meidät maahan kuin jalka tallaa päätä maata vasten, olisi yhtä hyvin voinut nostaa meidät johonkin ilontäyteiseeen. Kaikki riippui silmästä joka näki esimerkiksi veden jota oli kaikkialla Tarkovskin elokuvissa, teki niiden maailmasta eräänlaisen terraarion ja sai kaiken tippumaan ja lirisemään, valumaan ja vuotamaan, ja ihmiset saattoivat poistua kuvasta niin että jäljelle jäivät vain kahvikupit, joita sade hitaasti täytti taustan uhkaavan vihreää kasvustoa vasten, niin, silloin silmä voisi nähdä saman hurjan, eksistentiaalisen syvyyden avautuvan myös arjessa.

Maailman merkityksen näkevä katse on koko ajan mahdollisuus, mutta kykenemättömyys tai voimattomuus, estää usein valitsemasta tuota katsetta.  Merkityskato turhauttaa, alistaa ja murskaa aina siihen asti, että pako vapauteen, kuten kuvittelemme, jää ainoaksi ratkaisuksi. Knausgårdille tuo vapaus on kirjoittamisessa ja juomisessa. Knausgård viihtyy selvästi klassissa kysymyksenasetteluissa paremmin, kuin modernia populaarikulttuuria käsitellessään ja viittaapa hän tässä toisessa osassa myös Thomas Manniin. Ei kylläkään Taikavuoreen vaan Buddenbrookiin.

Knausgård pyrkii pohdinnoisaan ratkaisemaan enten-eller ongelmia ja kas kummaa, päätyy aina joko-tai asetelmasta sekä-että ambivalensseihin. Objektiivisen-subjektiivisen, ulkoisen-sisäisen vastakkainasettelun ylittävä tarinallisuus johtaa valheeseen, introspektiivinen pohdiskelu, oman ja muiden ihmisten katseen kohtaaminen kuvataiteessa tai kirjallisuudessa johtaa psykologismiin ja maailman arvottomuuteen tai arvottomuuden kokemukseen.

Toisen kirjan lukeminen synnytti kyllä mukavaa väreilyä ja pohdittavaa, kuten ensimmäinenkin, joten jatkan kyllä (omaa) ja Knausgårdin Taistelun kuvausta. On sanottu, että teologit ja filosofit yrittävät purjehtia samalla totuuden merellä, vaikkakin eri suuntiin. Tähän joukkoon voi kai lisätä monia kirjailijoita ja taiteilijoita. Taidamme kuitenkin elää intersubjektiivisuuden maailmassa eräänlaisella lautalla joka kelluu pakolaisveneen tavoin kohti kuolemaa tai pelastusta. Naapuriveneistä kuuluu huutoja ja kuiskauksiakin (ainakin tyynellä), ja sumukin peittää näkymän kuin vappuna 2018.

Pyrimme valoon, vaikka pimeään päädymme.  Ennemmin tai myöhemmin.

Torgny Lindgren muistissa

En minä totuutta ole etsimässä, sanoin. Totuuden voi sekä löytää että kadottaa. Jos minä alan kirjoittaa, niin kyseessä on jokin aivan muu kuin totuus. Kyse on siitä, siitä, minä sanoin juhlallisen vakavasti, että täyttää tietoisuuden tyhjät tilat. (Muistissa, s. 86)

Maistuu kyllä

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren väittää kirjassaan Muistissa (ap. 2010, suom. 2012), ettei hän voi kirjoittaa muistelmiaan, koska hänellä ei ole muistoja. Kuitenkin hän muistelee erilaisia episodeja elämässään, todellisia ja kuviteltuja, kuka tietää. Lindgren kuoli viime vuoden maaliskuussa (s. 1938) ja jo tämän kirjan lopussa hän varoittaa muistuttamasta kirjoittamatta jääneistä kirjoistaan. Hänet muistetaan ja tullaan muistamaan kirjoitetuista kirjoistaan. Suomennettujakin on tähän mennessä yhdeksän nyt käsillä olevan lisäksi. Muistissa teoksen jälkeen on suomennettu ainakin Taiteilija Klingsor  (ap.2014, suom. 2017).


Lindgrenin Muistissa on polveilevaa tarinointia. Se hyvä esimerkki episodisesta tavasta jäsentää omaa elämäänsä vastakohtana diakroniselle kertomukselle, jossa eri vaiheet asettuvat osaksi jatkumoa. Lindgren toteaakin ettei hänen elämänsä taivu romaaniksi, muistuttaa paremminkin novellikokoelmaa. En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma.

Torgny Lindgren ei ole Taikavuoren Hans Castorp, vankkumatta läpikoettu kohtalo, joka pyrkiii uteliaasti ja innokaasti peilaaman omaa kehitystään suhteessa ympäristöönsä. Lindgrenin kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa Thomas Mannin ylivoimaisuudesta, mutta samalla hienon ironinen kuvaus Mannin hautajaisista ja hänen ylistyksensä saamasta megalomaanisesta irvokuudesta. 

Torgny Lindgrenin elämänkatsomus on monella tapaa kiinnostava kaleidoskooppi. Wikipediassa ja tässä kirjassa hänestä tiedetään kertoa herännäisyyden kyllästämästä lapsuudesta, sen vaihtumisesta ateismin julistukseen, sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen ristiriidoista suhteesta taiteelliseen työhön ja hänen kääntymisestään katolilaisuuteen vanhuuden päivinä. Kirjassa Lindgren kirjoittaakin: Se jolla ei ole maailmankatsomusta voi korkeintaan kirjoittaa romaaneja. Niin sanoin. Romaani on meidän viimeinen pakopaikkamme.

Mutta eikö tässä juuri ole maailmankatsomusta kylliksi? Romaanissa pyritään ylittämään eri tavoin yksilöllinen tai kansallinen näkemys ihmisestä, yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tätä pyrkimystä voi toteuttaa massiivisella kerronnalla, jossa tarinan virtaa hiljaa kuin Don, moninäkökulmakerronnalla Faulknerin tapaan, maagisesti realistisen kerronnan ylittävällä "tarinoinnilla"  (Márquezin tapaan) tai Lindgrenin tavoin poikkeusyksilön elämän kuvauksella, jossa historiallinen ja yksilöllisesti kuviteltu yhdistyy lukijan kokemukseen maailmasta ja sen kulusta.

Lindgrenin Muistumien lukemisen tekee nautinnolliseksi itseironinen ja humoristinen kuvaus hänen elämänsä ja kirjallisen maailman sattumuksista. Usein vain lukemalla toiseen kertaan huomaa, jos sittenkään, onko hän tosisaan vai laskeeko leikkiä itsensä, muiden kirjailijoiden ja lukijan kustannuksella. Miettii kuinka tosissaan ja tosikkomaisesti yleensäkin lukee kirjoja ja elämän kirjoa.

4321 - Auster

Mitä yhteistä on salamaniskulla, vasemmanpuoleisella liikenteellä, palavalla savukkeella ja kirjan kirjoittamisella? Yhteys selviää lukemalla Paul Austerin opus magnan, 1141 sivuisen järkäleen. Ensimmäiseksi kiinnittää huomion tarinan laajuuteen.  Laajuus ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, kirjan rakenne on kerronnallisesti perusteltu. Päähenkilön Archie Fergusonin henkilöhistoriallisen tarinan polveilu ja niveltyminen kerronnan kerrostumiin ja Yhdysvaltojen historiaan 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin edellyttää sitä.

Paul Austerin tuotanto on laaja ja kirjojen tasokin vaihteleva. 4321 on joiltain osin rohkeampaa tekstiä kuin monet aiemmat ja ehkä myös kiinnittyy enemmän amerikanjuutalaiseen kirjallisuusperinteeseen. Ferguson tarina kietotuu monin sitein juutalaisten, afro-amerikkalaisten ja valkoisen amerikan rodulliseen moninaisuuteen; niin rotu- kuin luokkataisteluunkin. Mukana on myös sodat II maailmansodasta Vietnamiin. Teemat ovat monin osin samoja kuin toisen mestarikertojan John Irvingin teoksissa. Irvingin tarinat ovat monin osin kuitenkin draamallisesti leikkaavampia ja terävämpiä. En oikein osaa sanoa miksi, mutta tuntuu, että Irvingin teokset, esimerkiksi Ystäväni Owen Meany tai erityisesti Viimeinen yö Twisted Riverissä viiltävät syvemmältä.
Uskoakseni Auster on upottanut kirjaansa paljon omia kokemuksiaa kirjoittamisesta ja siitä, mitä hän on vuosien varrella kokenut ja oppinut., asioita joita hän on kuvannut myös selkeästi omaelämänkerrallisissa teoksissaan kuten Yksinäisyyden äärellä  tai Talvipäiväkirja.

Austerin kirja on kirjoittamisen oppikirja - Fergusonin oppivuosissa eritellään niin lehtitekstin erilaisia alalajeja (urheiluselostus, elokuvakritiikki, tapahtumaraportointi) kuin kaunokirjallisen esityksen kirjoittamisprosessin eri vaiheita aina kustantamisen kiemuroihin saakka. Yhdysvaltojen yliopistojen opiskelijoiden ongelmat tulevat myös hyvin kuvatuiksi aika monelta kannalta, etenkin opiskelun rahoituksen ja opinahjojen kytkennät, mutta myös akateemisen koulutuksen monipuolisuuden näkökulmasta.

Kirja on helppolukuinen vaikkakin pitkä. Osan baseball, koripallo ja amerikkalaisen jalkapallon pelikuvauksista voi toki lukea kjursorisesti, mutta osaan niistä on köteketty tarinan kannalta olennaisia sattumkisa tai vertauksia. Kyllä Auster tällä(kin) teoksellaan ansaitsee nimityksen kirjalilijoiden mestaruusluokkaan. Jokin sävy, syvyys tai tyyli siitä kuitenkin jää uupumaan. Vaikka kirjallisuus ei ole urheilua, niin sanon kuitenkin: Auster on hyvä, mutta ei kuitenkaan paini samassa sarjassa klassikkojen (esimerkiksi F.M.Dostojevski, Thomas Mann, Robert Musil tai W.G. Sebald) eikä astu palkintosijoille edes nykyklassikkojen Milan Kunderan, Mihail Šiškinin tai John Williamsin rinnalle, puhumattakaan J.M. Coetzeesta, John Irvingistä tai Philp Rothista. Listaa voisi jatkaa, mutta olennaista on: 4321 on hyvin kirjoitettu, tarttuu merkittäviin,vaikkakin melko paljon käsiteltyihin, teemoihin ihmisen identiteetin rakentamisessa ja tuo päähenkilönsä uskottavasti viime vuosisadan historian näyttämölle. Aina voi tietysti kysyä onko kirjailijan itsensä näköinen päähenkilö se kaikkein onnistunein valinta - ainakin hän on jollain tavalla tuttu ja ansainnut kirjailijan (itse)ihailun.