Sunday, November 29, 2015

Sinun kirjeesi

Mihail Šiškinin Sinun kirjeesi on kuin kirjailijan kirje lukijalle, minulle. Uskomattoman hienosti Šiškinin kertoo yhden tarinan sisällä monta tarinaa kahden päähenkilönsä, lääkäriksi opiskelevan Aleksandran ja neuvostoarmeijassa palevelan Vladimirin, kirjeiden kautta.

Pääteemana on sielun ja ruumiin eroavuus ja niiden mahdollisuus kohdata toisensa. Demokritoksen ajatus siitä, että ruumis koostuu osista, mutta sielu on jakamaton, johtaa Vladimirin päätelmään: ruumiit voivat koskettaa toisiaan, mutta sielujen välillä on aina välimatka, tyhjää. (s. 80) Kirjan todellisuus kuitenkin osoittaa miten päähenkilöt eivät aivan rakkautensa alkua lukuunottamatta kohtaa ruumiiltaan, mutta sielultaan he ovat tiiviissä yhteydessä ja kohtaavat kuolemassa toisensa: ihmisistä tulee sitä, mitä he ovat aina olleet: lämpöä ja valoa. 

Šiškinin tapa käsitellä maailmaa on kiehtova. Kaikki liittyy yhteen, asiat ovat niin kuin ne ovat. Toisin kuin loogisen empirismin toteavuudessa, kyseessä on kuitenkin jonkinlainen ikuinen, aina ja kaikkialla, menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa oleva läsnäoleva ikuisuus. Tosiasiat ovat sellaisia kuin ne kerrotaan ja kirjoihin kirjataan. Tulevaisuus muuttaa tämän päivän merkityksellisyyden menneisyyden höperrykseksi.

Ja jos haluaa lukea maailman hienoimman ja kauneimman kuvauksen lumisateesta, sen löytää tästä kirjasta: lumisade muuttaa kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen jokainen maailmassa eleli itsekseen, mutta nyt joka ikinen penkki ja tolppa, postilaatikosta nyt  puhumattakaan, ymmärtää olemassaolon täyteyden ja ykseyden, jossa ei ole saumoja.

Harmi, ettei lumisade yllä koko maailmaan - tuota ykseyttä nyt tarvitsemme. Täällä pohjolan perukoilla satumme samaan sateeseen, niin muiden pohjoismaiden kuin Venäjänkin kanssa. 

Jossakin suhteessa Venäjä ainakin on lyömätön. Kirjallisuudessa se onnistuu tuottamaan aina uusia hienoja kirjoittajia. Kirjoittajia jotka kurottavat yli kansallisten rajojen, luovat romaanin taidetta. Kuvaavaa kyllä Mihail Šiškin, leimallisesti venäläisestä maaperästä ponnistavana, asuu Sveitsissä, terveydellisistä syistä, kuten on kerrottu.

Friday, November 06, 2015

Corto Maltese

Hugo Prattin onnnensoturi on minulle aiemmin pintapuolisen tuttu. Ennen Venetsian matkaa 2014 tutustuin ystäväni E:n vihjeestä CM Venetsiassa -teokseen. Nyt hankin Jalavan kustantaman hienon värillisen uusintapainoksen Suolaisen meren balladi (2015).

Corto Maltesen hahmo on arvoituksellinen. Vieraillessani 2008 Córdoban La Mezquitan, suuren moskeija-katedraalin pylväikössä, saatoin aistia sen hämärässä ehkä sen saman seikkailullisen tunnelman ja kulttuurisen perinnön, josta Prattin sankari on ammentanut ensivaikutelmansa. Vailla kohtalonviivaa Corto rakentaa omaa elämäänsä, seikkailunsa ja unensa.

Kirjan esipuhe, runnollinen, maailmaa halaileva kaikkiallinen teksti ja hienot kuvat, on hyvä johdanto tarinaan. Mutta tämä on vasta alkua. Loppuaukeamalla Corto hyvästelee Pandoran, mutta albatrossin vaalean siiven tavoin tosi merenkulkijan matka jatkuu harhaillen niin 1915 kuin tänään.

Supersankari Lisbeth ja yli-ihmisen inkarnaatio

Se mikä ei tapa, rikkoo ihmisen. Näin tapahtuu varmaan useammin, kuin  ihmisen vahvistuminen rujossa kohtelussa ja synkissä elämän käänteissä.

Kirjoittamishistoriansa kautta kohuksi noussut David Lagercrantzin kirjoittama Milennium-sarjan jatko-osa on sujuvaa kerrontaa. Juonenkulku on suhteellisen selkeä ja teksti on jaoteltu sopiviin annospaloihin nautittavaksi.

Varsinkin kirjan alku vastaa huutoon - siis siihen, että kirjan pitäisi olla jollakin lailla kovasti huono, koskapa sen kirjoittaja on "varastanut" maineen ja henkilöt kuolleelta kirjailijalta. Kirjan alkupuoli on siis kunnossa.

Mutta erityisesti kirjan loppupuolella on heikkoja jaksoja. Mielestäni Lisbethin ja Camillan kaksos-teeman psykologisen taustan pakonomainen ymppääminen juoneen on turhaa. Samoin jaksot, joissa seikkaperäisesti kerrotaan, miten heidän kieroutumisensa liittyy sarjakuvien supersankareiden maailmaan. Kirjassa on epäuskottavia yksityiskohtia - aina kirjan  nimeä myöten. Nietzscheen viitaten tekstissä tunnutaan väittävän, että kirjan henkilöiden siirtymät hyvän ja pahan  tuollepuolen ovat peräisin Nietzschen filosofisen hahmon, yli-ihmisen, inkarnaatiosta. Tuntuu että Lagercrantzilla on tarve selittää lukijalle koko ajan, mitä kirjassa tapahtuu. Tekstistä tulee oppikirjamaista, saarnaavaa ja lapsellista. Mutta kuitenkin: kelpoa viihdettä. Kulttuuriteollisuus osoittaa voimansa; kirjoja tuotetaan ja kirjoitetaan massatuotannon ehdoin ja laatukin saadaan kohtuullisen hyvälle tasolle.

Tuesday, October 13, 2015

Neljäntienristeys

Ystäväni J. taisi siitä ensin mainita, sisareni sen osti ja äidille jätti. Sieltä sen lainasin ja luin. Vaikutti ensisilmäyksellä tympeän suomalaiselta kurjuusylistykseltä - Ryysyrannan Joosepin punaiselta viivalta,  maan syntiseltä  laululta. Verta, kuolemaa, kurjuutta, uppiniskaista, uskonnollista sivistymättömyyttä - lapsentekoon alistettuja ja lapsivuoteelle kuolevia naisia.

Ja sitä se onkin. Mutta samalla hyvin kerrottua, selkeää ja kaunista kieltä. Kauniita kielikuvia ja hienoin sävyin kuvattuja arjen tapahtumia ja mielen liikkeitä. Kirjan edetessä näkökulmat avautuvat eri henkilöiden kokemana, aikaperspektiivi laajenee hyppäyksittäin alun vuodesta 1895 aina viime vuosisadan lopulle vuoteen 1996. Vaikka kirjan henkilöt, Maria, Lahja, Onni ja Kaarina omia teitään kulkevatkin, he myös risteävät neljäntienristeyksessä. Onni on Lahjalle lahja, muttei onni  vaan onnettomuus. Lahja ei ole Onnin onni, vaan Onnin onni on bussimatkan päässä, Oulun nauravasilmäinen. Perinteisestä suomalaisesta kirjallisuudesta teoksen ajankohtaistaa homoseksuaalisuuden kuvaus. Näin sitä ei ole aiemmin käsitelty. Kinnunen tekee sen hienosti ja hienovaraisesti. Joskin myös voi kysyä, pitääkö homomiehen lunastaa miehuutensa sotasankaruuden ja ankaran normiinpakottatumiskärsimyksen kautta. Niin totta ja vakuuttava kuin tarina onkaan.

Lopulta kärsimysnäytelmä sai kuitenkin käännetyksi puolelleen.  Tommi Kinnusen kyvykkyys kuvata henkilöidensä elämismaailmaa sävykkäästi on kiitettävän hienoa.

Hetki taitaa kuitenkin mennä, ennen kuin tällaiseen perisuomalaiseen kirjallisuuteen tulee tarttuneeksi uudelleen. Siis joko aitoon perinteiseen suomalaiseen kirjallisuuteen tai tällaiseen retrokirjaan. Ja liekö uudelle "vanhalle" kirjallisuudelle tilausta ja onko odotettavissa näin hyvin kirjoitettua jatkoa?

Monday, September 14, 2015

Neidonhius

Ajankohtainen, hienosti kirjoitettu, monitasoinen,
älykäs, kompleksinen, kiihkeä ja rauhallinen.

Mihail Šiškinin Neidonhius on hienoa kirjallisuutta. Kirjaa ei ole aivan helppo ymmärtää. Tarina etenee monessa tasossa ja tarinoiden välistä suhdetta on vaativaa hahmottaa. Mutta kaikkia tarinoita kerrotaan nautittavasti.

Kirjan ydin kiteytyy ikuisen paluun ajatukseen. Menneisyys ja tulevaisuus on läsnä nykyisyydessä. Pakolaisiksi pyrkivien tulkin pään kautta kulkee tekstiä ja sitä kautta teksti päätyy dokumentteihin. Ihmisten olemassa-olo ja heidän asemansa määrittyy tekstin kautta, aivan kuten kirjan henkilöiden olemassaolo on teksti-sidonnaista. Kirjan henkilöt esiintyvät molella näyttämöllä, foorumilla ja eri Euroopan kaupungissa.

Moskova, Pariisi, Rooma sekä Sveitsi-niminen paratiisi on venäjänkielisten pakolaisten mielenmaisemaa: rankat ja raat ihmiskohtalot kietotuvat yhteen kauniiden muistojen, haaveiden ja odotusten kanssa. Elämän jumala, Neidonhius (saniainen) värähtelee hiukkasen tuulessa, se on ollut ennen ikuista kaupunkia Roomaa ja on oleva sen jälkeenkin. Missä sitä ei näy, siellä on sen itiöt. Neidonhius kuuee maailman huudot ja kuiskaukset. Niin, niin, näin se maailma on. Mykkänä se tulkkaa menneisyyttä tulevaisuuteen ja hiljaisella olemisellaan kuiskaa ikuisuuden viestiä.

Šiškin on upottanut tekstiinsä runsaasti lainauksia ja viitteitä. Esimerkiksi Elämästä tulee yhä parempaa - viittaus on  Stalinin vuoden 1935 lausumaan: Elämästä on tullut parempaa, elämästä on tullut iloisempaa. Tekstin tyylin voi paikoitelen kokea ironiaksikin, mutta ennen kaikkea se on runnollinen kuvaus ajasta ja ajastamme. Kirjan tapa yhdistää tarinat tekee siitä omanlaisensa ja meidän ajallemme ominaisen mestariteoksen. Kirja ei ole vain hyvä ja hienosti etenevä tarina, vaan monisyinen kudelma, joka jättää lukijalle paljon purtavaa. siirtymät tarinasta toiseen eivät ole vain kerrontateknisiä "koukutuksia" vaan teos on yksi orgaaninen kokonaisuus. Kuin tiheä metsän juurakko.

Vappu Orlovin käännös on hieno, upea ja kaunis. Oikeastaan vain yhdessä kohtaa kielikorvaani särähti. Ollaan Venäjällä 1919. Kirjan kertoja kirjoittaa päiväkirjassaan sanoneensa: Pavel herää! Ei me olla missään kirjassa! Me ollaan tässä ja nyt!  Tuntematta alkuperäistekstiä tuntuisi kuitenkin luontevammalta, että kyseinen henkilö oslis käyttänyt muotoa Emme me ole (missään) kirjassa! Olemme tässä ja nyt!  Mutta ehkä kääntäjällä ja kenties  Šiškinillä on syynsä?

Kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea rauhassa ainakin kerran, jos ei useammin.

Šiškiniltä on käännetty myös Sinun kirjeesi (2012). Täytyy etsiä se käsiin.



Monday, July 27, 2015

Franzen: Vapaus

Sain ystävältäni myöhästyneenä syntymäpäivälahjana Jonathan Franzenin Vapaus -kirjan. Hän arveli minun pitävän siitä. Ja näin olikin. Aloitin kirjan lukemisen lennolla New Yorkiin.  Manhattanilta helteeltä palattuani luin kirjaa hiljakseltaan nauttien ja päätin lukemisen pienellä saateisella ja tuulisella saarella Porin edustalla. Monta ajankohtaistakin ajatusta ja kontrastia oli siis tarjolla.

Kirja on erinomainen. Aikalaisromaanina se tuo mieleen vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät tai John Irvingin Ystäväni Owen Meany. Perhekuvauksena se ei yllä ajallisesti esimerkiksi Mannin Buddenbrookin suvun pitkään historialliseen jatkumoon, mutta hienosti Franzen nivoo perheensä tarinan Yhdysvaltojen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tapahtumiin.

Perhetarinan päähenkilöt Patty ja Walter Berglund, heidän lapsensa Joey ja Jessica sekä Walterin paras kaveri ja Pattyn ihastus rock-muusikko Richard muodostavat kehyksen, jonka ympärille on rakennettu monia teemoja: lintujen- ja luonnonsuojelu, väestön liikakasvu, Irakin sota, terrorismi,  republikaanien ja demokraattien konservatiivisuus-liberaalisuus teema, niukkuuden eetos ja rikastumisen eetiikka. Kysymys on siitä, miten elää modernissa länsimaisessa "hyvinvoivassa" yhteiskunnassa kuolematta ikävyyteen, moraaliseen rappioon tai merkityksettömyyden tunteeseen ennen kuin luonnon saastuminen, ilmastonmuutos ja liikakansoitus tuhoavat meidät tai vähintäänkin tapamme elää.

Franzenin kirjan henkilöt jauhautuvan yhteiskunnan rakenteellisen vääryyden myllyssä monelle mutkalle ja särölle. Heidän vapautensa valita eri vaihtoehtojen välillä tuntuu johtavan vain kohtalonomaisiin tragedioihin ja oman mielenterveyden ajatutumiseen kestokyvyn äärirajoille, valintoihin, joissa ei ole oikeaa, vain huonoja ja vähemmän huonoja tai eettisesti arvelluttavia vaihtoehtoja.

Samaistumisen kohteita kirja tarjoaa kyllin. Ei ole vaikeaa huomata joskus olleensa kuin Walter - on pyrkinyt toimimaan oikein, hyvin ja pyytettömästi  - ja kokenut tulleensa karkeasti petetyksi hyväuskoisuudessaan. Näin Walter joutuu pettymään luonnonsuojeluinnossaan  roistomaiseksi osoittautuneessa ympäristönsuojeluhankkeissa ja samoin pyytettömässä (?) rakkaudessaan vaimoonsa Pattyyn. Richard taas tuntuu moraalittomalla ja kyynisellä suhtautumisellaan maailman ympäristökatastrofiin ja kanssaihmistensä, varsinkin nuorten naisihailijoidensa, tunteisiin, saavan menestystä, vaikkain ne ovat hänellekin, ainakin ajoittain,  Pyrhoksen voittoja. Pattysta kasvaa kirjan kuluessa inhimillisesti kiinnostava henkilö, virheitä on tullut tehtyä, mutta omalla tavallaan ne ovat ymmärrettäviä ja jossain mielessä välttämättömia suhteessa hänen elämänhistoriaansa.

Franzenin tarinassa yhdistyvät hienolla tavalla aristotelisen nautinollisen tarinankerronnan neljä elementtiä. Henkilöiden tunteisiin on helppo samaistua emotionaalisti oman elämänkokemuksen perusteella, heidän moraaliset ristiriitansa ovat tuttuja ja haastavia, tarina etenee loogisesti (vaikka ei aina aivan uskottavasti) ja symbolinen taso yksilön elämänhistorian ja Yhdysvaltojen ja maailmanhistorian aikalaiskuvauvauksen välillä yhdistyyy sopivalla tavalla. Tarina on puoleensavetävä ja palkitsee kokijan nautinnolla. Tarinan rakenne on moninäkökulmainen, mutta ei liian komplisoitu, jotta tarinasta voi muodostaa koherentin kokonaiskuva, vaikka kaikkien henkilöiden tarinaa ei varsinaisesti päätetä (Joey, Jessica ja Richard) ja etenkin perheen tytär Jessica jää kuvauksessa vähälle huomiolle. 

Pattyn ja Walterin tarinan sovinnollinen päätös ei ole kovin uskottavan oloinen, eikä luo, toisin kuin ehkä on ollut tarkoitus, optimistista kuvaa siihen, että meillä ihmisillä olisi mahdollisuus, sittenkin ja kaikesta huolimatta, olla edes jossain määrin oman onnemme seppiä. Vai onko kyseessä (alistunut) ironia, joka ei ole uponnut minuun, lukijaan - kaikki se kestää, kaikki se kärsii? Monissa asioissa on toki kysymys näkökulmasta: hylätyksi tulemisen tunteen kokeminen välittömästi ja jälkikäteen arvioituna (Patty ja Walter arvioivat suhteensa tilaa kirjan loppuvaiheissa  kuusi vuotta puhumatta toisilleen) on kaksi eri asiaa, valintojen tekeminen tunteiden ja tietämisen ristipaineissa ei ole helppoa ja vaan kallistuminen suuntaan tai toiseen on ainakin joiltain osin, ehkä hyvinkin paljon, tahdon asia. 

Samoin taitaa olla politiikassa. Oikea ja väärä ovat kovin suhteellisia asioita kun on kysymys luonnosta, väestönkasvusta tai vaikkapa sodankäynnistä. Aina tai ainakin joskus on valittava puolensa, ajatuksensa ja tekonsa, meni syteen taikka saveen. Näin siinäkin tilanteessa, jossa kokee toimivansa vain niin kuin kussakin tilanteessa tulee toimia.

Monet asiat Yhdysvallloossa ovat toisin kuin Suomessa. Kirjan luettuaan ymmärtää ehkä hieman paremmin, miksi Suomi yhdysvaltalaisesta perspektiivistä näyttää ehkä oudolta ja päinvastoin. Ainakin minusta Suomi voittaa kuitenkin mennen tullen yhdysvaltalaisen vapauden. Kun lukee kirjan kuvauksia perinnönjaosta, verotuksesta, liikennevakuutuksista, koulumaksuista ynnä muista, on vain kiitollinen, että niistä on meillä täällä kohtuulliset säännöt, joiden mukaan mennään erilaisissa tilanteissa. Yhdysvaltalainen vapaus ruokiin ihmisten välistä eripuraa, mahdollistaa vahvemman ja röyhkeämmän ylivallan.

Franzen onnistuu hienosti kirjassaan nostamaan esiin ihmiselon kirjon ja kurjuuden ajassamme. Kiitoksia siis J:lle kirjasta. Osui ja upposi.

Saturday, March 28, 2015

Stoner

Kylmääkin kylmempi on tunnelma John Williamsin teoksessa Stoner. Teos on loistava, ei kuitenkaan surua - kuten kirjailija Julian Barnes on todennut - vaan melankoliaa kaikuva romaani.
Kirja kertoon William Stonerin tarinan. Päähenkilömme aloitti opinnot yhdeksäntoistakesäisenä Missourin yliopistossa vuonna 1910. Valmistui filosofian tohtoriksi, opetti samassa oppilaitoksessa aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1956.

Elämänsä viimeisinä hetkinä hän kysyy itseltään: Mitä sinä odotit? Ja vastaa itselleen hallunneensa olla opettaja ja opettaja hänestä oli tullut. Ja oikeastaan hänestä tuli vain ja ainoastaan opettaja - kaikki muu oli menneyt tavalla tai toisella ohi - kaksi maailmansotaa, avioliitto, vanhemmuus ja ainoasta rakkauden täyttämästä suhteestakin hän luopui tai hänen oli luovuttava "ajan hengen mukaisesti".

Stoner ei ole sankari, vaikka suuruuttakin hänestä löytyy - umpimielistä, jurnuttavaa itsenäisyyttä, pidättyvyyttä ja miehuullistakin alistumista elämän ja historian ankeuteen. Hän irrottautuu vanhempiensa maailmasta päättäväisesti, rakentaa omaa uraansa vastaoinkäymistä huolimatta. Nai rakastamansa naisen ja pysyy liitossaaan siitä huolimatta, että avioliitto on monilla mittapuilla mitattuna on katastrofi. Stoner pyrkii pitämään yhteyttä tyttäreensä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Maaseudun pölyisiltä ja kuivilta pelloilta Stoner ei siirry akateemisen maailman kirkkauteen vaan kirjojen pölyttyneeseen maailmaan. Molemmista pelloista sato on niukka, mutta kovan työn jälkeen ravitseva. Kun elämän rikkaus pilkistää hänelle varjojen takaa, Stoner tarttuu aluksi kiihkeästikin tilaisuuteen, mutta luopuu siitä mielentyyneytensä säilyttäen. Hän elää elämäänsä kuin se olisi hänelle ennalta annettu - opettajan ja tutkijan elämää, jonka yli pian käy vain tuuli ja jota kukaan ei  muista, ei ainakaan hyvällä. Mutta silti: Stoner eli oman elämänsä.

Vaikka kirja keskittyy yhteen ihmiseen, se on samalla sotaromaani. Kirja kertoo siitä, miten myös sotaan suoranaisesti osallistumattomat kärsivät. Menetetyt ystävät, yliopistoyhteisöstä rintamalle kadonneet lahjakkuudet, sotaan lähetemättömien väheksyntä syövyttävät Stonerin mieltä. Näin oli ja näin oli oltava.


Merkityksettömyyden juhla




Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, niin valjuksi vanhan miehen pilaksi hänen tälläkertaa luettavakseni asettunut teoksensa jää. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja jää pitkähköksi, poimuilevaksi anekdootiksi - sen lukee ja kuuntelee kyllä, mutta syvällistä kokemusta en siitä saa. Se ei ole oikein ranskalaisen keveä tai nokkelakaan, mutta ei tsekkiläisen mustan syvää huuomoriakaan, puhumattakaan, että kohoaisi romaanin taiteen korkeuksiin. Katkeruus, se kirjasta kyllä kaikuu. Ymmärrettävä katkeruus euroopplaisen historian kulusta, mutta se ei oikein johda mihinkään, vaan on merkityksettömyyden juhlaa. Paino on tällöin sanalla merkityksetön.


Monday, March 09, 2015

Sebaldia lukiessa: Saturnuksen renkaat


G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan lukeminen on erikoinen kokemus. Kirja on lähes juoneton, päähenkilön identiteetistä ei oikein saa otetta, kerrottavat asiat etenevät toisaalta satunnaisen tuntuisesti, mutta kuitenkin selkeästi. Monet asiat ovat tavalla tai toisella tuttuja 1900-luvun historiankirjoituksesta, mutta asiat kerrotaan kuitenkin yhden henkilön perspektiivistä vaikkakin lainaten tunnettujakin lähteitä.


Tuntuu kuin selaisi oman päänsä sisältöä ja kokisi sen samalla kovin vieraaksi.
Siirtomaaherruuden historiallinen taakka on keskeistä aineistoa G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan päähenkilön pohdinnoissa. Ajatusten virta on kuin Belgian  Kongo-jokea kulkeva siipiratas-alus. Matkan kulku on verkkaista ja viipyilevää. Kuvauksen kohteena on asiat jotka vastaan tulevat, vastaansanomattomasti, lupaa kysymättä. Tunnelma on tosi, unen tuntuinen.

Sebaldin päähenkilö kuvaa sitä, miten sokerikaupalla rikastuneet hollantilaiset sijoittivat omaisuuttaan kaupunkeihin ja taiteeseen. Toisin tekivät britit, he rakensivat maaseudulle mahtavia kartanoita. Taiteeseen sijoittamalla rikkaat saivat erikoista valuttaa, usein kangaspaloja, joihin öljyväreillä oli tehty kuvia heistä itsestään, historian tai uskonnon merkkitapahtumista, myös maisemista, meritaisteluista ja nousevien kansakuntien suurmiehistä ja arkisemmistakin aihelmista.
Tämä historia seuraa meitä modernissa taiteessa. Muutama viikko sitten vierailin Lontoon Tate Modern -museossa.  Museon perustaja, Henry Tate, rikastui sokeripalojen avulla. Nyt hänen museossaan on esillä Kader Aittian teos Oil and Sugar #2, jossa sokerinpalat sulavat öljyyn, toiseen rikkauden ja energian lähteeseen (kuva).

Kader Aittia: Oil and Sugar #2, 2007 (kuvatallenne videoteoksesta)
Sebaldin tarinankertoja etääntyy kohteestaan. Mitä lähemmäs hän pääsee raunioita (s. 266) sitä selvemmin hän huomaa: ympärilläni olivat meidän oman, jonkin tulevan katastrofin tuhoaman sivilisaatiomme jäänteet.Sebald tuntuu vihjaavan, että meidän on ehkä sittenkin viisainta peittää silmämme tulevaisuudelta, koska sivilisaatiomme on jo kuollut: Hollannissa oli aikoinaan tapana peittää mustalla silkillä surutalon kaikki peilit ja maalaukset, joissa oli maisemia, ihmisiä tai maan antimia, jottei vainajan ruumista erkanevaa sielua sen viimeisellä matkalla häiritsisi mikään, ei oma peilikuva eivätkä kohta iäksi kadotetun kotiseudun näkymät.Vai onko niin, että kulttuurimme peittää meiltä mustan silkin tavoin näkemästä tapahtuvaa katastrofia?

Mutta ennen kuin suljemme silmämme lopullisesti, voimme vielä vilkaista muutaman kerran siihen, mikä on ollut - valokuvia, kirjoja, elokuvia, tarinaa menneestä ja mahdollisesta tulevasta.

Sunday, February 08, 2015

Peukutan ujoutta ja arvokkuutta

Lukijani, jos olet lukenut Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus -teoksen, niin ymmärrät otsikkoni rivon rienaavuuden. Älä pysähdyt otsikon mauttomuuteen. Lue kirja niin ymmärrät.

Edellinen lukemiseni, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on vaikuttava, julma ajankuva. Solstad on vielä viiltävämpi. Kirjan päähenkilö, viisissäkymmenissä oleva opettaja Elias Rukla, on sivuhenkilö omassa elämässään, tai ainakin on ollut. Lähtiessään töihin hän ottaa salkkunsa ja  päänsärkylääkkeensä, kuten on tehnyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Mutta juuri sinä päivänä kaikki on toisin, kaikki on loppu. Elias on eksistentiaalisessa kriisissä ja ryhtyy pohtimaan omaa asemaansa kansakunnan palvelijana, ystävänsä kumppanina, vaimonsa miehenä, perheessään kasvaneen vaimonsa tyttären kasvattajana, ihmisenä.

Kirjan takakannen mukaan "Ujous ja arvokkuus  on yleispätevä tarina maailmaan hukkuvasta ihmisestä, jota tuo maailma ei enää tunnista eikä arvosta". Arvio, samoin kuin kääntäjän Tarja Tevan jälkisanoissa toistama ajatus, ei ole riittävän tarkka ja osuva. Elias Rukla pohtii valintojaan modernissa yhteiskunnassa, ei missä tahansa yhteiskunnassa. Sivullisuuden ongelmalla on yhtymäkohtansa ihmisyyden perustalla olevaan eksistentiaaliseen hätään, mutta se ilmenee erityisesti vasta modernissa ja erityisesti jälkimodernissa yhteiskunnassa. Solstad ei ole turhaan antanut päähenkilölleen pohdittavaksi 1920-luvun kirjallisuuden ja 1800-1900-luvun filosofian historiaa Kantista meidän päiviimme. Juuri modernin projektiksi kutsuttu valistuksen tenho on innoittanut Elias Ruklaa työssään. Kun valistuksen lumovoima katoaa, ei vain Eliaksen mielestä, vaan koko yhteiskunnasta, askel kohti romahdusta on otettu. Taikavoima katoaa ja on astuttava alas Taikavuorelta ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti autenttista kotia, kohti itseyttä, mutta mikä on oikea suunta? Tarja Teva viittaa hienosti - tässä hän osuus naulan kantaan - Ehkä hän (siis Elias Rukla) ei sittenkään putoa. Hän voi edelleen valita tiensä. Uskaltaa. Ympärillä avautuu tyhjyys, edessä siintää suuri autio maisema. 

Elias Rukla on siirtymässä, jos ei siis putoa, modernista postmoderniin tai jälkimoderniin (transmoderniin?). Jumala on kuollut, sana kantautuu myös Elias Ruklan korviin.  Kristillinen lupaus tuonpuoleisesta tai Marxin opit eivät avaat tietä tuonpuoleiseen tai uuteen yhteiskuntaan. Luonnontieteen ja tekniikan mykkä hengettömyys pysyy hengettömänä. Pelastusta ei ole, vai onko sittenkin - ehkä kirjallisuudessa, ei enää ulkoa luettuna, vaan elettynä. Shakesperen kirjoituksissa on kohta jossa henkilö samalla kirjoittaa ja lukee omaa elämäänsä. Myös Elias haluaisi olla päähenkilö - mutta ironisesti Thomas Mannin kirjassa, tai edes sivuhenkilö jos ei hänen elämästään olisi päähenkilön vaativaan osaan. (Elias oivaltaa opettaessaan Ibsenin Villisorsan  sivuhenkilön merkityksen!)

Solstedtin kirja on loistava ajankuva. Kirjallisuushistoria on siinä rajattu oleelliseen jopa kapeaan: Kafka, Mann, Broch, Musil, Kundera sekä norjalaiset klassikot. Maininnat anglo-amerikkalisesta ja ranskalaisesta (Céline saa pienen maininnan) kirjallisuudesta puuttuvat. (Kyseessä ei tietenkäänn ole kirjallisuuden historia, vaan kaunokirjallinen esitys, mutta olennaista on miten tuota historiaa arvotetaan päähenkilön eksistentiaalisen kriisin kannalta).  Kiinnostavaa on tutkia minkälainen Solstadin kanta näihin on. En usko, että hän voisi olankohautuksella ohittaa Camus´in tai Sartren tai amerikkalaiset nimet Faulkner, Hemingway, Roth, Malamud, Auster tai vaikkapa Irving muutamia mainitakseni (tai vielä tulee mieleen ainakin Coetzee, puhumattakaan venäläisistä klassikoista).

Solstadin kirjassa oli kiinnostavaa pohdintaa myös elämänjanon ja filosofian suhteesta. Elias Ruklan paras ja ilmeisesti ainoa ystävä on lupaava filosofianopiskelija ja tutkija Johan Coneliussen - myöhemmin John Corneliuksen nimen ottava kapitalismin palvelukseen Oslosta NewYorkiin siirtyvä loikkari. Radikaali marxilaisuus vaihtuu Johanilla/Johnilla radikaaliin kaupalliseen kulttuuriin. Filosofian kiehtovuus vaihtuu mainoksien tenhovoimaan. Elias pohtii, onko filosofia juuri niitä varten, joilla on erityisen suuri elämänjano. Filosofia ei tyydytä ainakaan Johanin elämänjanoa, ei edes urheilufanatismiin yhdistettynä.

Elias Rukla on jäänyt huomaamattaan postkantilaisen filosofian verkkoon. Käänteet lingvistiseen, piktoraaliseen ja deskonstruktiooon tai fenomenologiseen filosofiaan eivät ole avanneet hänelle näkymää eteenpäin.  Kiinnittyminen Kantin ja valistuksen ajatuksiin ei ole mahdollistanut hänelle ajatusta siitä, että maailman- ja elämänkatsomus voi kehittyä myös evolutiivisesti. Paradigmaattiset muutokset ovat aina vallankumouksia, mutta ajattelun vallankumouksen ei tarvitse  johtaa uuteen staattiseen käsitykseen maailmasta. Dynaaminen ja reflektiivinen ajattelu on mahdollista.

Tuomari Nurmion sanoin, Vielä yksi opetus:

Jos se joka palvoo kauneutta
Ei tunne rumuutta kohtaan rakkautta
Hän kitukoon päivän kirkkaudessa
Ilman yön antamaa lohdutusta

Vaikka valot ja varjot taistelevat
Ne ovat toisiaan varten olemassa
Yön sylissä enkelit matelevat
Ja jumalat nukkuvat lattialla

Jos ihminen ei elämässään
Ymmärrä muita kuin itseänsä
Hän on vain tylsä näyttelijä
Ja näyttelee väärässä näytelmässä

Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan

Vain rakkaus on lahjomaton
Sen ilme on viisas ja vaatimaton
Ehkä ei muuta tarvitakaan
Kuin halua antaa rakkautta