Sain ystävältäni myöhästyneenä syntymäpäivälahjana Jonathan Franzenin Vapaus -kirjan. Hän arveli minun pitävän siitä. Ja näin olikin. Aloitin kirjan lukemisen lennolla New Yorkiin. Manhattanilta helteeltä palattuani luin kirjaa hiljakseltaan nauttien ja päätin lukemisen pienellä saateisella ja tuulisella saarella Porin edustalla. Monta ajankohtaistakin ajatusta ja kontrastia oli siis tarjolla.Kirja on erinomainen. Aikalaisromaanina se tuo mieleen vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät tai John Irvingin Ystäväni Owen Meany. Perhekuvauksena se ei yllä ajallisesti esimerkiksi Mannin Buddenbrookin suvun pitkään historialliseen jatkumoon, mutta hienosti Franzen nivoo perheensä tarinan Yhdysvaltojen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tapahtumiin.
Perhetarinan päähenkilöt Patty ja Walter Berglund, heidän lapsensa Joey ja Jessica sekä Walterin paras kaveri ja Pattyn ihastus rock-muusikko Richard muodostavat kehyksen, jonka ympärille on rakennettu monia teemoja: lintujen- ja luonnonsuojelu, väestön liikakasvu, Irakin sota, terrorismi, republikaanien ja demokraattien konservatiivisuus-liberaalisuus teema, niukkuuden eetos ja rikastumisen eetiikka. Kysymys on siitä, miten elää modernissa länsimaisessa "hyvinvoivassa" yhteiskunnassa kuolematta ikävyyteen, moraaliseen rappioon tai merkityksettömyyden tunteeseen ennen kuin luonnon saastuminen, ilmastonmuutos ja liikakansoitus tuhoavat meidät tai vähintäänkin tapamme elää.
Franzenin kirjan henkilöt jauhautuvan yhteiskunnan rakenteellisen vääryyden myllyssä monelle mutkalle ja särölle. Heidän vapautensa valita eri vaihtoehtojen välillä tuntuu johtavan vain kohtalonomaisiin tragedioihin ja oman mielenterveyden ajatutumiseen kestokyvyn äärirajoille, valintoihin, joissa ei ole oikeaa, vain huonoja ja vähemmän huonoja tai eettisesti arvelluttavia vaihtoehtoja.
Samaistumisen kohteita kirja tarjoaa kyllin. Ei ole vaikeaa huomata joskus olleensa kuin Walter - on pyrkinyt toimimaan oikein, hyvin ja pyytettömästi - ja kokenut tulleensa karkeasti petetyksi hyväuskoisuudessaan. Näin Walter joutuu pettymään luonnonsuojeluinnossaan roistomaiseksi osoittautuneessa ympäristönsuojeluhankkeissa ja samoin pyytettömässä (?) rakkaudessaan vaimoonsa Pattyyn. Richard taas tuntuu moraalittomalla ja kyynisellä suhtautumisellaan maailman ympäristökatastrofiin ja kanssaihmistensä, varsinkin nuorten naisihailijoidensa, tunteisiin, saavan menestystä, vaikkain ne ovat hänellekin, ainakin ajoittain, Pyrhoksen voittoja. Pattysta kasvaa kirjan kuluessa inhimillisesti kiinnostava henkilö, virheitä on tullut tehtyä, mutta omalla tavallaan ne ovat ymmärrettäviä ja jossain mielessä välttämättömia suhteessa hänen elämänhistoriaansa.
Franzenin tarinassa yhdistyvät hienolla tavalla aristotelisen nautinollisen tarinankerronnan neljä elementtiä. Henkilöiden tunteisiin on helppo samaistua emotionaalisti oman elämänkokemuksen perusteella, heidän moraaliset ristiriitansa ovat tuttuja ja haastavia, tarina etenee loogisesti (vaikka ei aina aivan uskottavasti) ja symbolinen taso yksilön elämänhistorian ja Yhdysvaltojen ja maailmanhistorian aikalaiskuvauvauksen välillä yhdistyyy sopivalla tavalla. Tarina on puoleensavetävä ja palkitsee kokijan nautinnolla. Tarinan rakenne on moninäkökulmainen, mutta ei liian komplisoitu, jotta tarinasta voi muodostaa koherentin kokonaiskuva, vaikka kaikkien henkilöiden tarinaa ei varsinaisesti päätetä (Joey, Jessica ja Richard) ja etenkin perheen tytär Jessica jää kuvauksessa vähälle huomiolle.
Pattyn ja Walterin tarinan sovinnollinen päätös ei ole kovin uskottavan oloinen, eikä luo, toisin kuin ehkä on ollut tarkoitus, optimistista kuvaa siihen, että meillä ihmisillä olisi mahdollisuus, sittenkin ja kaikesta huolimatta, olla edes jossain määrin oman onnemme seppiä. Vai onko kyseessä (alistunut) ironia, joka ei ole uponnut minuun, lukijaan - kaikki se kestää, kaikki se kärsii? Monissa asioissa on toki kysymys näkökulmasta: hylätyksi tulemisen tunteen kokeminen välittömästi ja jälkikäteen arvioituna (Patty ja Walter arvioivat suhteensa tilaa kirjan loppuvaiheissa kuusi vuotta puhumatta toisilleen) on kaksi eri asiaa, valintojen tekeminen tunteiden ja tietämisen ristipaineissa ei ole helppoa ja vaan kallistuminen suuntaan tai toiseen on ainakin joiltain osin, ehkä hyvinkin paljon, tahdon asia.
Samoin taitaa olla politiikassa. Oikea ja väärä ovat kovin suhteellisia asioita kun on kysymys luonnosta, väestönkasvusta tai vaikkapa sodankäynnistä. Aina tai ainakin joskus on valittava puolensa, ajatuksensa ja tekonsa, meni syteen taikka saveen. Näin siinäkin tilanteessa, jossa kokee toimivansa vain niin kuin kussakin tilanteessa tulee toimia.
Monet asiat Yhdysvallloossa ovat toisin kuin Suomessa. Kirjan luettuaan ymmärtää ehkä hieman paremmin, miksi Suomi yhdysvaltalaisesta perspektiivistä näyttää ehkä oudolta ja päinvastoin. Ainakin minusta Suomi voittaa kuitenkin mennen tullen yhdysvaltalaisen vapauden. Kun lukee kirjan kuvauksia perinnönjaosta, verotuksesta, liikennevakuutuksista, koulumaksuista ynnä muista, on vain kiitollinen, että niistä on meillä täällä kohtuulliset säännöt, joiden mukaan mennään erilaisissa tilanteissa. Yhdysvaltalainen vapaus ruokiin ihmisten välistä eripuraa, mahdollistaa vahvemman ja röyhkeämmän ylivallan.
Franzen onnistuu hienosti kirjassaan nostamaan esiin ihmiselon kirjon ja kurjuuden ajassamme. Kiitoksia siis J:lle kirjasta. Osui ja upposi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti