Mitä voimme tietää

 Ian McEwanin Mitä voimme tietää on uskomattoman hieno taidonnäyte. Kirjan rakenne on oivaltava ja se mahdollistaa meidän oman aikamme - tässä tapauksessa 1990-2020 -lukujen tarkastelun tulevaisuusperspektiivistä. Miltä maailmamme näyttää sadan vuoden päästä? McEwanin luoma maailma on hyvin rajoittunut, keskiluokkainen ja akateeminen. Kirjan keskeiset henkilöt lähinnä ihastelevat, kummeksuvat tai halveksivat ihmisiä, joilla on käytännön taitoja, ihmisiä, jotka osaavat putkitöitä, viulurakennusta tai tietävät luonnosta aidosti paljon. Arvostettua heille on taide, kirjallisuus, runous ja humanistiset tieteet. Ja niiden parissa McEwan onkin parhaimmillaan.

McEwan kuvaa dramaattisella tavalla ihmisten välisten suhteiden kietoutumista - sairaudet vaivaavat, puolisoita petetään, akateeminen kilpailu on armotonta, niin työ- kuin henkilösuhteet ovat hierarkisia. Taidetoksia kuitenkin syntyy, loistavaa runoutta ja tässä erityisessä tapauksessa etsitään täydellistä koronaa (ei tautia). Taidetta ja taiteilijoita arvotetaan ja arvostetaan syystä, vaikka niiden tekijät osoittautuisivat eri tavoin puuttellisiksi, moraalisesti arvelluttaviksi tai rikollisiksikin.

McEwan kirjoittaa sujuvasti ja temppuilematta samalla kun itse kirjan käänteet hipovat uskottavuuden rajaa. Eivät ne tietenkään voisikaan olla "totta", koska aika jota siinä osaltaan eletään, on vielä edessä sikäli mikäli ilmastonmuutos ja sen myötä ja rinnalla koittava sekoamisen aika pelastaa edes osan ihmiskunnasta pohtimaan mitä tulikaan tehdyksi. McEwanin kirjan ihmiset eivät näe paljon oman "akvaarionsa" rajojen tuollepuolle, vaikka sivistyneitä ovatkin. Yksilöt kamppailevat oman verkostonsa sotkuissa, eivät ymmärrä yhteisöllisen toiminnan tarvetta ja mahdollisuuksia. Politiikka on kaukainen asia, vaikka illalliskutsuilla saattaakin aiheuttaa riitaa ja kuohuntaa - ei tosin samalla tavalla kuin murteellisen kielen käyttö, jota osa käyttää, kun ei muuta ole oppinut tai korostaakseen juurevuuttaan ja sitoutumista taustaansa.

Jos Karl Ove Knausgårdin kirjailijanlaadusta en vieläkään, tuhansien sivujen jälkeen, oikein osaa sanoa onko se lopultakaan loistavaa, McEwanin osalta asia on selvä. Oi, oi miten hienoa ja taitavaa proosaa.

Ei Ian McEwan toki ole modernin kirjallisuuden kärkeä kuten Ali Smith tai Rachel Cusk, mutta perinteisenä kertojan erinomainen.

McEwan, Ian, Mitä voimme tietää. Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2026

Makeannälkä

Ei ehkä paras Ian McEwan, mutta erinomainen, tämäkin.

 Kirjan päähenkilö nuori kaunis nainen, Serena Frome, palkkautuu Iso-Britannian tiedustelupalveluun, värvää petoksella kirjailija Tom Haleyn mukaan peitenimellä Makeannälkä organisoituun projektiin, rakastuu kohdehenkilöönsä, eikä siitä hyvää seuraa.

Eletään 1970-luvun alkua saarivaltiossa, joka kipuilee tuolloinkin suhteestaan Manner-Eurooppaan. Kulttuuriväkeäkin haalitaan mukaan kylmän sodan hankkeisiin monin eri tavoin, virallisilla apurahoilla ja myös ohjaamalla rahaa sopiviksi katsotuille antikommunistisille kirjailijoille. McEwan onnistuu kirjassaan luomaan elävän kuvan ajasta, jossa hänen fiktiivinen tarinansa lomittuu todellisiin historian käänteisiin. Viittauksia historian käänteisiin, oikeisiin kirjailijoihin ja poliitikkoihin on runsaasti. Tuloksena on kirjoittamisen, elämän ja historian yhteenpunoutumisen kirjava ja värikäs kudelma.

Lukijaa viedään päähenkilöiden myötä, eikä yllättävältä loppukäänteeltä vältytä nytkään.

Ian McEwanin Makeannälkä (ap. 2012) tuo juoneltaan mieleen Olli Jalosen Stalker-kirjan (2022). Molemmissa on samankaltainen perusidea. Siinä missä Jalonen on melko tosikkomainen kertoja, McEwan onnistuu viihdyttämään lukijaa joustavilla juonenkäänteillä. Ajankuvina mokolemmat ovat kyllä taitavia. Sateinen Lontoo ja 1970-luvun Britannia on harmaa, mutta McEwan kertoo siitä värikkäästi.

Torakat hallituspuuhissa

Ian McEwan taitaa satiirin. Näin Petteri Orpon hallituksen alkuviikkoja seuratessa on aika riemastuttavaa lukea 2019 ilmestynyttä fiktiota brittihallituksen touhusta ja tohinasta. Ian McEwan kuvailee herkullisesti ihmisen muodon saaneiden torakoiden pyrkimystä kääntää kaikki päälaelleen. Reversalismiksi kutsuttu hanke pyrkii kääntämään talouden rahavirran päinvastaiseksi. Työssäkäynnistä pitää maksaa, kaupassa ostaessa saa rahaa. Näin Britannia irrottautuu maailmantaloudesta omaksi saarekkeekseen ja alkaa uusi kukoistuksen kausi. Rinnastusta viimevuosien politiikan EU-brexitiin ei liene vaikea nähdä.

Ja kun pimeyden asujamistosta nyt puhutaan, niin on korostettava, että Petteri Orpon nykyhallituksen jäsenet eivät liene ihmismuodon ottaneita torakoita tai muitakaan eläimiä, vaikka toimet kovasti muistuttavat brittivirkaveljien toilailua Ian McEwanin kirjassa. Vakavasta asiasta on kysymys niin brittien kuin nykysuomalaisten kannalta. Pyrkimys kääntää kaikki nurin on ajatuskokeena hauskaa, vaikka todellisuudessa tapahtuvana tragediaa.

Suorat viittaukset McEwanin kirjalla on Kafkan Muodonmuutokseen. Myös Mihail Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan tulee mieleen. Torakka on kuitenkin suppea ja nokkela pitkähkö kommentaari brittipolitiikan sekoiluun.

McEwanin Torakka -kirjaa voi kyllä suosittaa. Se auttaa roolittamaan viimevuosien politiikkaa ja huomaamaan kuinka sanonta: he tekeveät sen itse pätee usein pelottavalla tarkuudella. 

Sovitus

 

Ian McEwanin Sovitus on taattua McEwania: sujuvasti kerrottua, viihdyttävää, yhteiskunnalliseen ja historialliseen jatkumoon nivoutuvaa sujuvaa kerrontaa ihmisen tekemistä valinnoista ja niden seurauksista sekä kaiken tämän kertomisen menetelmistä kirjailijan työssä.

Tarinan keskiössä on Tallisin perhe ja erityisesti perheen nuorimmainen tytär Briony Tallis. Nuorena tyttönä Brionyn vilkas mielikuvitus ja pyrkimys tarinallistaa ympäristönsä tapahtumat johtaa hänet tarinallisiin  tekoihin, joita ei voi myöhemmin muuksi muuttaa. Hieman kasvettuaan Briony yrittää sovittaa tekoaan ja lopulta teosta ja sen sovitusyrityksestä muotoutuu koko tulevan kirjailijan elämänuraa määrittävä juonne. Ajallisesti McEwanin kirja kattaa ajan 1930-luvun sotaa edeltävistä vuosista aina 1990-luvulle. Sotaan valmistuva Englanti, sota ja Dunkirkin taistelut mukaan lukien päähenkilöiden elämät kietoutuvat historian käänteisiin. Keskeinen rakkaustarina on Brionnyn isosiskon Cecilian ja luokkarankingissä alempaa ponnistavan Robinin välillä.

Tarinan ja tarinallisuuden vaarat ovat vahvasti esillä kerronnassa. Kirjailijalla on mahdollisuus olla jumalan asemassa ja muuntaa tarvittavassa määrin kirjoittamaansa. Oikea elämä asettaa kuitenkin puitteet tarinalle ja kirjallisen tarinan ulkopuolisessa elämässä on oltava kovin huolellinen siitä, minkälaista tarinaa kertoo ja mitä tarinoita on valmis uskomaan.

McEwan on oiva kertoja virittämään pohdiskelut lukijalle. Kirjoitamme oman elämämme tarinaa sankarina ja pelkurina. Joskus joudumme tai pääsemme katsomaan myös omaa elämäämme sivustakatsojana tai kirjallisesta peilistä. Valitsemme sanamme väärin ja momentum menee ohi. Tai ainakin uskomme, että jos olisimme toimineet toisin, sanoneet toisin, tarina olisi edennyt toiseen suuntaan.

Lontoolainen lauantai

Tuomas Nevanlinna lukee Ian McEwanin Lauantai kirjan huomaamattoman hienosti (mikä on siis hyvä asia äänikirjassa). Kiitokset siis hänelle.

Kirjan päähenkilö neurokirurgi Henry Perowne herää lauantaina aamuyöstä ja huolestuu nähdessään lentokoneen tekevän liekeissä pakkolaskua Hawthornen kentälle Lontoossa. Tästä käynnistyy kirja ja päätyy saman päivän illan nukkumaanmenoon. 

Yhden päivän romaanissa McEwan onnistuu käsittelemään päähenkilönsä pään, ja tässä tapauksessa sananmukaisesti kirurgin potilaiden päiden kautta, kautta monia ihmiselämän perusasioita. Yksi kiinnostavimmista teemoista kirjassa on suhde rauhanliikkeeseen ja sotaan.Britannia on valmistautumassa Irakin sotaan, ihmisten mielipiteet jakautuvat puolesta ja vastaan, niin myös Henryn. Ewan onnistuu kuvailemaan Henryn mielenliikkeitä hyvin samaistuttavasti ja myös siten, että välillä lukijana on helppo olla Henryn kanssa samoillla linjoilla, välillä taas ei. Ja kutkuttavaa on, ettei aina ole perillä mikä on Henryn tai Ian McEwanin sanoma (vai onko sitä). Onko sota oikeutettu (Irakissa) jos en avulla voidaan eliminoida (vielä pahempi Saddamin) hirmuvalta? Ajankohtainen teema edelleen ja juuri nyt.

McEwan onnistuu kuvailemaan pikkutarkasti päivän kulkua ja ajatuksin voimin mennään sekä menneeseen, että tulevaisuuden uhkakuviin. Pääasiassa kuvaus on onnistunutta ja herkullista, vaikka toisinaan, kuten squash-pelin yksityiskohtaisessa kuvauksessa, vähempikin olisi riittänyt (yhdessä kirjan esittelytekstissä tosin juuri tätä kuvausta pidettiin yhtenä parhaista). Kirja on jännittäväkin ja vaikka perhe on tässä keskiössä, niin sen kuvaus onnistuu ilman liikaa siirappia tai hunajaa.

Mainio kirja, vaikka Opetuksia oli vielä enemmän mieleen.

Maailma ja elämä opettaa

Oivallinen oman elämän (kirjan henkilön) ja Euroopan ja maailmankin historian yhteennivouma brittiläisestä näkökulmasta. 

Ian McEwanin Opetukset on varsin mittava yritys sitoa oma tarina maailman menoon, niin historiaan kuin omaan elämänhistoriaan. Kirjan päähenkilöllä on runsaasti yhtymäköhtia kirjan kirjoitajan elämään, missä määrin, se jää auki. Kirjan päähenkilön Roland Bainesin tarina alkaa kuvauksesta, jossa hän nuorena poikana hämmentyy naispuolisen pianonsoitonopettajansa oudosta käyttäytymisestä. Sen jälkeen siirrytään aikuiseen Rolandiin, nuoreen isään, joka on jäänyt pienen poikansa Lawrencen yksinhuoltajaksi. Vaimo Alice on lähtenyt yllättäen. Eletään 1980-lukua. Kirjan lopussa ollaan nykyajassa 2020-luvun alussa. 

Vuosien saatossa Rolandin vaimosta saksalaistaustaisesta Alicesta kehkeytyy Nobel-tasoinen kirjailija. Rolandista, lahjakkaasta pianistista ja runoilijasta, ei sen sijaan tule "mitään". Hän kasvattaa poikaansa, elättää heitä hotellin aulapianistina ja tennisvalmentana. Köyhyys, epäonni parisuhteissa, terveydelliset ja muut vastoinkäymiset ovat ajelehtivan Rolandin riesana. Vähitellen kirjassa avataan Rolandin taustaa. 

Kirjan aikaulottovuus on siis aina 1950-luvulta nykypäivään. Tarinaan on kudottu monia aikamme keskeisiä solmukohtia aina 1960-luvun kylmän sodan ydinsodan pelosta Tšernobylin onnettomuuteen, Saksojen yhdistymiseen, koronaan, terveyteen, elämäntapaan ja sairauteen, feminismiin, parisuhteen kiemuroihin, uusperheisiin ja omaan sukuun. Samalla pohditaan tapahtumien yhteyksiä luovuuteen ja tarinallisuuden suhdetta kirjallisuuteen, runouteen ja musiikkiin, tunteisiin ja koko elämismaailmaan. Teemoja ja tapahtumia on lähes hengästyttävä määrä, pääasiassa melko luontevasti tarinaan liittyen. Joissain kohdin siirtymät vaikuttavat rakenteellisesti kömpelöiltä, mutta henkilöiden elämänkulku on riittävän tutun ja todenkaltaisen oloinen, jotta tarinaa ja poliittis-historiallista aineistoa voi lukea sujuvasti.

Kirjan tarinan sisään on rakennettu paljon pohdintaa romaanien omaelämänkerrallisuudesta ja totuudenkaltaisuudesta. Myös loppusanoissa Ian McEwan kertoo muutamin sanoin kirjan suhteesta omaan elämäänsä. Mikä tämä suhde todellisuudessa on jää arvoitukseksi. Tärkeämpää on varmaan miettiä kirjan tarinaa suhteessa omaan elämäänsä. Mitä valitsin, missä olin vietävissä. Teinkö valinnat hyvässä uskossa ja olisinko oikeasti voinut toimia toisin. 

Kirjassa taitaa olla opetus: tavallinen elämä on tavoittelemisen arvoista. Se suodaan harvoille ja valituille. Usein muun tavoitteleminen saattaa tuottaa hienoja kulttuurisia tuotoksia, mutta onko siitä maksettava inhimillinen hinta liian suuri, ja kenen kannalta. Missä on raja rakkauden ja rikoksen välillä. Parantaako aika haavat, mitä voi ja tulee antaa anteeksi itselle ja muille?