Asuinalueet oli jaettu kolmeen: viivoitetut, ruudutetut ja merkitsemättömät. Viimemainitulla asuivat ruotsalaiset, Viivoitetulla alueella valtion viholliset, he eivät suostuneet allekirjoittamaan veroilmoituksen tapaan täytettävää kansalaissopimusta. Ruudutetulle alueelle joutui, jos käytti uskonnollisia vaatteita, liikkui väärällä vyöhykkeellä, ei ollut yhteistyöhaluinen oppitunneilla tai kasvatti vääränlaisen parran. Viivoitetulla alueella asuttiin vielä kerrostaloissa, ruudutetulla ei ollut enää omaa asuntoa. Siellä asuttiin parkkihalleissa ja oleskelu oli sallittu kuvauslennokkien valvomalla avoimella alueella.Näin Johannes Anyuru kuvaa tulevaisuutta kirjassaan He hukkuivat äitiensä kyyneliin. Nuorehkon (s. 1979) ruotsalaiskirjailijan maailmassa muslimit ja ruotsalaiset (jotka ovat päättäneet ketkä ovat ruotsalaisia) kamppailevat elintilasta, kansalaisilla on oikeus kuulustella toisiaan ja varmistaa kännykkäsovellutuksella toistensa kansalaiskelpoisuus. Kansan vihollisilla tehdään julmia kokeita ihmisten ja yhteiskunnan paremman hallittavuuden nimissä. Tämä tapahtuu lähitulevaisuudessa. Teksti on hyytävää, mutta kieleltään ja kielikuviltaan usein hyvin kaunista.
Kirjan juoni ja kuvaus polveilee niin ajassa kuin ihmisissäkin. Kirja on tarkka muistutus siitä, mihin nykyinen "sopimusyhteiskunta" yhdistettynä teknologisen valvonnan mahdollisuuksiin johtaa, mikäli emme ole poliittisesti valppaita ja puolusta jäljellä olevia demokratian rippeitä. On katsottava tarkkaan minkälaiseen valvontaan suostumme turvallisuuden nimissä. Tämä on tehtävä nyt, sillä paluu tulevaisuudesta ei ole mahdollista. Moni poika lähtee vielä taistelemaan oikeuksiensa puolesta, usein vailla toivoa ja epäinhimillisin keinoin, ja hukkuu äitinsä kyyneliin. Kontrolliyhteiskunta syö itse itsensä ja paluu siitä voi tapahtua vain totaalisen romahduksen jälkeen. Tässä taistelussa ei lopulta ole voittajia, ja taistelun synty on jo merkki epäonnistumisesta.
