Muisti ja kirjallisuus

Marja Saarenheimo on kirjoittanut kiinnostavan, luettavan ja jatkolukemiseen innostavan kirjan Muistamisen vimma  (Vastapaino 2012). Saarenheimo on psykologi ja muistitutkija. Hän tutkii tässä kaunokirjallisuuden kautta muistamista, unohtamista sekä yksilön että historian näkökulmasta. Kirjoina on Milan Kunderan, Marcel Proustin, Siri Hustvedtin, W.G. Sebaldin ja Lisa Genovan teokset sekä musititutkimuksen valittuja tekstejä viiteaineistona.

Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.

Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?

En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.

"Elossa olemisen ihmeellinen outous"

Paul Auster kiittää kirjansa Sunset Park  lopussa vaimoaa Siri Hustvedtiä ilmauksesta the strangeness of being alive. Elossa oleminen on kyllä outoa. Monet käyttävät paljon aikaa siihen, että miettivät mitä on, kun elossa oleminen loppuu. Ainakin, jos negaatio "ei-elossa-oleminen" otetaan kirjaimellisesti kuolemaksi. Camus´n sivullinen Meursault ei tiennyt oliko hän elossa vai kuollut, koska eli kuin kuollut. Havahtuminen elämään on muuta kuin pelkkä oleminen.

Sunset Parkin Miles Heller on kirjan alussa kunnianhimoton nuori mies, opintonsa kesken jättänyt marginaalieläjä, joka halveksii etuoikeutetun elämänsä koreita kulisseja. Kirjan lopussa hän on rakastunut, poliisin etsimä koditon, joka pohtii kannattaako edes toivoa tulevaisuutta, kun tulevaisuutta ei ole. Hän sanoo itselleen, että alkaa elää kulloistakin hetkeä, ohikiitävää hetkeä, nyt-hetkeä, joka on nyt eikä sitten enää, nykyisyyttä joka on kadonnut ikiajoiksi. Miles Heller on herännyt preesensiin, imperfekti ja futuuri saavat jäädä. Odotettavissa on menneisyyden nykyisyys ja tulevaisuuden menneisyys täyteydessään kävipä hänelle kuinka tahansa lukijan kuvittelemassa tulevaisuudessa (tai Austerin maailmassa mikäli hän sitä joskus jatkaa).

Tyylillisesti kirja on jollakin tapaa erilainen Auster - helpompi, kertovampi. Paikoitellen tulee mieleen John Irving.  Kelpo kirja.