Keidas kauheuden ja tylsyyden keskellä: Bolaño: 2666

...tiedemiehet tietävät, että kaikki luvut ovat vain arvioita. Parhaat fyysikot, matemaatikon, kemistit ja kustantajat tietävät, että kaikki on pelkkää hapuilua pimeässä. (Herra Bubis, kirjan henkilö, s. 900)

.


On uskomatonta, että Cervantesin, Dostojevskin, Musilin, Kafkan, Döblinin, Mannin ja Joycen jälkeisenä aikana voi syntyä jotain näin oivallista. Bolañon nimen voi arvelematta lisätä tähän listaan, tämä ja hänen Kesyttömät etsivät teoksensa osoittavat uskomatonta taituruutta ja syvällistä elämän ja kirjallisuuden ymmärtämystä. Romaanitaiteen elämä ei päättynyt Karamatsovin veljiin tai Thomas Mannin Faustukseen. Ikätoverini Bolaño otti haasteen vastaan ja onnistui.

Roberto Bolañon 2666 on keidas kauheuden ja tylsyyden keskellä.  Julkaistu  on petetyn testamentin  tulos. Kirjailija kirjoitti viisi romaania ennen lähestyvää kuolemaansa ja ilmoitti tahtonaan, että kukin kirja julkaistaisiin vuoden välein. Näin hän uskoi turvaavansa perheelleen toimeentulon. Perikunta päätti toisin, ja niin meillä on luettavana järkäle, opus magna, 977 sivua tekstiä  ja jälkisanat. Hyvä näin, sillä teksti valaisee pitkään, kuin tähti jonka valo ulottuu tulevaisuuteen sen itsensä jo kuoltua.

Kirjan pakopisteenä on vuosi 2666, jolloin kaikki (nykyinen?) on unohdettu ja haudattu, hautausmaalle, joka kylpee syntymättömän lapsen silmäluomen alla, tyynessä nesteessä. Keskeisenä tapahtumien paikkana, jossa kirjan teemat ja tapahtumat tavalla tai toisella risteävät, on kuvitteellinen Pohjois-Meksikolainen kaupunki Santa Teresa. Sen esikuva on Meksikon todellinen "murhapääkaupunki", Yhdysvaltojen rajan tuntumassa oleva Ciudad Juárez, jota pidetään monien lähteiden mukaan yhtenä maailman vaarallisimpana urbaanina keskuksena.

Bolañon kirjaa voi lukea "kauhun keitaana keskellä tylsyyden aavikkoa" ( kirjan motto, Charles Baudelaire), mutta nykyinen kauhu Meksikossa ja maailmassa tekee siitä kyllä keitaan kauheuden ja tylsyyden keskellä. Etenkin neljäs kirja on tyrmäävä ja musertava loppumattomalta tuntuvine kuvauksineen sarjamurhaajan tai -murhaajien uhrien tapauksista: nuoria naisia murhataan, raiskataan brutaalisti ja hylätään Santa Teresan kujille ja joutomaille. Rikolliset, epäillyt ja todennäköiset syylliset pääsevät pälkähästä, jos sitten eivät satu murhaamaan toisiaan. Poliisi, poliitikot, vankilat ja myös journalistit kieppuvat korruption, köyhyyden ja kaoottisen todellissuuden tornadossa vailla suuntaa tai näkymää paremmasta. Rikollisuudella rikastuneetkin sekoittavat päänsä ja elämänsä omilla maalaisrancheillaan pakoillessaan virkavaltaa ja kilpailevia rikollisklaaneja.

Kirjassa on myös suvantovaiheensa, alkupuolen kirjallisuustieteellinen ja -tutkimuksellinen avaus melko perinteisin henkilödraamoin kerrottuna, lukuisat pienet kauniit kuvaukset mitä erilaisimmista elämän pienistä ja suurista asioista, syvältä ja pinnalta.

Roberto Bolaño on epäilemättä yksi hienoimmista kirjoittajista, sujuva, ajatuksiltaan terävä, huumorintajuinen ja armoton kertoja, jonka juttua kuuntelee ja ihailee, vaikka aina ei oikein ymmärrä miksi ihmeessä tämä tai tuo tarina on otettu mukaan. Kirja on  lavea ja avoin teos, jossa kohtaa kaiken, mikä meitä pelottaa, kauhistuttaa ja musertaa. Tekstissä myös viitataan Bolañon tavoitteisiin ja estetiikkaan. Teoksen tulee olla kuin taistelu, joka haavoittaa, saa veren virtaamaan ja "löyhkän leyhymään" - muotoilu on mukaelma kirjan yhden henkilön, Amalfitanon luonnehdinnasta, jossa hän vertaa suppeita ja näppärästi rakennettuja romaaneja (kuten Melvillen Bartleby tai Kafkan Muodonmuutos) uskaliaampiin romaaneihin kuten Moby Dick tai Oikeusjuttu.

Bolañon tekstin lukemiseen kannattaa varata aikaa. Kirja ei ole helppo ja eri osat vaihtelevat paljon teemoiltaan ja kerronnan tavaltaan ja tarinoiden välisiä yhteyksiä on vaikea hahmottaa, aivan kuten elämässä ja maailmassa muutoinkin. Kirjan kattavuus jäljittelee elämää, mutta ei yksi yhteen, vaan luovasti tyypitellen luomalla uraa virtaavan veden lailla lukijan omaan kokemusmaailmaan. Teksti ei ole hiljaa virtaava Don tai Dnepr, usein kuin sortuva kallio tai soramontussa laittama. Kun kirjan vihdoin saa päätökseen, ja kirjassa on toki myös melko vaativia tai pitkiä jaksoja kuljettavansa, sen soisi jatkuvan, vai pitäisikö lukeminen aloittaa alusta. Kirjan rakenne osoittautuu kehämäiseksi tai spiraaliksi. Lukija palkitaan sekä jatkuvana kirjallisella taituruudella, että panoramaattisena heijastuksena maailmasta, jossa elämme päivästä päivään, aina ja edelleen, kunnes eräänä päivänä kaikki päättyy.

Veitsenterävästi Venezuelasta

Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö -kirja kuvaa Venezuelan viime vuosikymmenten tilannetta veitsenterävästi. Kirjoittajan loppusanoissa korostetaan kirjan fiktiivistä otetta, kirjoittajan kaunokirjallisia ambitioita ja sitä, ettei kirjan ensisijainen tarkoitus ole julistaa tai todistaa Venezuelasta. Kirja onnistuu kuitenkin parhaiten juuri kuvatessaan maan tapahtumien kaoottisuutta, väkivaltaa, röyhkeyttä ja sitä, miten köyhyyteen suistuneet ihmiset asettuvat ja joutuvat asettumaan toisiaan vastaan yrittäessään selvitä edes jollakin tavalla hengissä ahdingossaan. Näitä kuvauksia lomittaa eri tavoin ja hieman päälleliimatun oloisesti viittaukset romaanitaiteestaan tunnettuihin tekijöihin, arkkitehtuurin luomuksiin ja muuhun kultturihistoriaan. Saumattomasti ne eivät kuitenkaan asetu kokonaisuuteen. Vaikka kaunokirjalliset ansiot eivät olekaan huippuluokkaa, kirjan kuvaamat asiat ovat tärkeitä tulla kerrotuksi. Ne on myös kerrottu riittävän hyvin, jotta kirjan jaksaa ja kannattaa lukea.

Tilanne Venezuelassa kirjan kuvaamana on yksiselitteisesti kauhea. Kyseessä ei ole dokumentti, mutta silti on helppo uskoa, että kirjoittaja on kuvannut olennaisen tarkasti maan vajoamisen barbariaan. Öljytulojen varassa elävän maan talous ja yhteiskunta ajettiin kaaokseen presidentti Hugo Chávezin aikana (vallassa 1999-2013). Hänen kunnianhimoiset sosiaaliset uudistuksensa saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja syvenevän talouskriisin. Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella tilanne on vain pahentunut. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajamittaisesta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin.

Kirjan päähenkilö Amanda Falcon päätyy, miljoonien maamiestensä tavoin, hylkämään kotimaansa. Jos aiemmin 1950-luvulla maahanmuutto suuntautui Espanjasta Venezuelaan, nyt tilanne on päinvastainen. Kirjan päähenkilö ei pakene maasta jalkaisin, kuten niin monet ovat joutuneet tekemään, vaan nousee lentokneeseen ja aloittaa uuden elämän Madridissa. Tässä mielessä hän on selviytyjä ja hyväosainen. Kotimaan hylkääminen on kuitenkin aina haastavaa, etenkin jos se ei ole vpaaehtoista. Jäljelle jää viha-rakkaus suhde. Tämä teeman yhteydessä Karina Sainz Borgo tuo esille myös itävaltalaisen Thomas Bernhardin leppymätömän oman maansa pilkkaamisen ja sen ahtaan ilmapiirin kuvaamisen. Maanpakolaisuuden teema yhdistää nyt esillä olevan kirjan myös toiseen mestariin.  Roberto Bolañon kirjoissa on myös viitauksia Thomas Bernhardiin, ainakin Bolañon opus magnassa 2666. Mutta siinä missä Bolaño onnistuu keittämään monista aineksista sakean ja maittavan keiton, Karina Sainz Borgon vasta asettelee ainekset esille, silppuaa ja pilppoo ne, kuumentaa veden, mutta keitto ei ole vielä aivan hautunut valmiiksi. Nälkäiselle lukijalle tämäkin keitto kuitenkin maittaa.

Etelä-Amerikan runoilijoita

Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät asettuu jossain mielessä Knausgårdin omaelämänkerrallisen (Taisteluni I-VI) ja Murakamin fantasiakerronnan välimaastoon. Se on kyllä romaani, mutta tarina etenee päiväkirjamaisesti. On helppo uskoa sen perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin ja käsityksiin kirjallisuuden viimeisellä rannalla kohti tuhoavaa aavikkoa. Meksikoon, Espanjaan, Ranskaan ja vähän muuallekin sijoittuvat päähenkilöt, nykyajan Don Quiote ja Odysseus, Arturo Belano ja Ulises Lima, etsivät runouden syvintä olemusta niin menneisyydestä kuin mullistavasta tulevasta, he etisvät itseään ja kadonutta runolija Cesárea Tinajeroa, runoutta, elämää ja toisiaan. Kirja liikkuu sujuvasti arkirealismista naturalismiin, arjen syövereistä kirjallisuuden historiaan ja analyysiin, mutta sekoittaa niitä, ei niinkään metakommentteina, kuten Knausgård tekee, vaan upottamalla ne henkilöiden kertomuksiin, kommentteihin ja keskusteluihin. Kirjallinen asu ei ole  romaanimainen samalla tavalla kuin Murakamilla, jossa kirjallinen muoto on perinteinen päähenkilön ja tarinan etenemisen merkityksessä.

Tarkasti henkilöihin ja aikaan sidotut katkelmat ovat todistajalausuntoja 1970-1990 -luvun latinalaisen amerikan runoudesta ja eksyneiden, maailmaan heitettyjen ja heittäytyvien ihmiten maailmasta. Oikeat ja keksityt nimet sekä todennäköisesti oikeat ja todella tapahtuneet asiat sekoittuvat erikoiseksi, maukkaaksi ja tuliseksi keitokseksi. Se vie mukanaan, mutta samalla hämmentää, välillä pitkästyttää, mutta hetken päästä taas vie mukanaan pyörteen lailla. Ovatko tarinan henkilöt loistavia, lupaavia tulevaisuuden runoilijoita, runoudesta haaveilevia tyhjäntoimittajia vai yksinkertaisesti viina- ja huumepäissään hourivia huumediilereitä? Todennäköisesti kaikkea tätä ja enemmän.

Bolañon "arvoitus" ei ratkea, mutta kutkuttaa tartuttamaan hänen monumentaaliseksi mainittuun, keskeneräiseksi jääneeseen teokseensa 2666. Kesyttömät etsivät  -teoksen viimeiset kolme merkintää sivuilla 630-631 päivättyinä 13., 14. ja 15. Helmikuuta 1976 kysyvät Mitä on ikkunan takana? Tähti, levitetty lakana, ...

Amuletti

Sitkeys palkittiin: olin jo laittamassa Roberto Bolañon kirjat syrjään, ainakin toistaiseksi,  mutta tartuin kuitenkin kirjastosta lainaamaani Amulettiin. Kirja on kuin pitkä polveileva runo. Huomasinkin kesken kirjan lukevani sitä uudella tavalla. Kuulin tekstin lausuttuna ja kokeilin myös itse lukea tekstiä ääneen. Näin koettuna teksti alkoi elää - kirjan kertojan Auxilio Lacourturen - meksikolaisen runouden äidin, ääni nousi ja laski boheemissa ympäristössä, loi dramaattista tunnelmaa. Teksti virtasi polveilevan virran tavoin. Arjen realismista hallunisaatioon, elämän yksityiskohdista politiikan tapahtumiin, Bolaño kuljettaa lukijaa Etelä-Amerikan kohtaloissa ja ihmisoikeuksien polkemisen heteiköissä. Erinomainen.

Tämän lukeminen kyllä rohkaisee tarttumaan Roberton pääteoksiin, kunhan aika koittaa.

Roberto Bolaño: Jääkenttä

Roberto Bolañon hieno novellikokoelma Puhelinkeskusteluja  loi suuret odotukset tarttuessani hänen suppeaan romaaniinsa Jääkenttä. Temaattisesti liikutaan samoilla seuduilla ja samoissa asetelmissa kuin joissain tuon kokoelman novelleissa, espanjalaisessa pikkukaupungissa. Tarinan keskiössä on kuvankaunis, nuori, taitava ja arvoituksellinenkin naishenkilö,  luistelija, johon kirjan mieshenkilöt eri tavoin ovat ihastuneet. Korruptio ja väärinkäytökset, murha, laitapuolen elämä. Bolaño käyttää moninäkökulmatekniikkaa viedessään tarinaa eteenpäin. Kirja rakentuu novellimaisesti kolmen eri henkilön, kirjan miesten, tarinoista.  Tunnelmaltaan teos on hieno, mutta ei noussut romaaniksi (mitä se tässä nyt sitten tarkoittaakaan), vaan jää pitkäksi novelliksi tai toisiinsa kiinteästi liittyvien novellien sarjaksi. Hienoinen pettymys.

En kuitenkaan hylkää Bolañoa, ainakaan vielä. Luen parhaillaan hänen Amuletti -nimistä teostaan ja se vaikuttaa alkusivuiltaan kiinnostavalta. Jos se osoittautuu onnistuneeksi, tartun ehkä Bolañon vankempiin teoksiin. Vai pitäisikö ottaa jotain väliin? Tai siirtyä muille maille - norjalaisen Karl Ove Knausgårdin mammuttimainen Taisteluni saattaisi olla kiinnostava. Entä kauan sitten kesken jäänyt klassikko, Marcel Proustin Kadonutta aikaa etsimässä?

Bolaño on joka tapauksessa hieno kirjoittaja, vaikka nyt ei aivan kymppiin osunutkaan tikantarkalla tekstillään.

Roberto Bolaño - puhelinkeskusteluja

RUNOILIJA KESTÄÄ MITÄ tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei kuitenkaan ole totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan. (s.41)

Yllä oleva teksti kuvaa hyvin Bolañon lähtökohtaa: runoilijat ja kirjailijat ovat ihmisiä, joilla on messiaaninen tehtävä, mutta heillä ei ole edellytyksiä pelastaa maailmaa. 

Roberto Bolaño (1953–2003) on chileläinen kirjailija, joka muutti perheineen Chilestä Meksikoon 1960-luvulla. 1970-luvulla Bolaño palasi tukemaan Salvador Allenden vasemmistohallitusta, mutta sen kaaduttua Pinochet’n sotilasvallankaappaukseen 1973, Bolaño pakeni Meksikoon ja sieltä Espanjaan, jossa hän myös kuoli vain 50-vuotiaana. Bolaño  on noussut kulttimaineeseen 2000-luvulla uutena latinalaisen amerikan  kirjailijasuuruutena. New York Timesissa Larry Rohter luonnehtii Roberto Bolañoa post-nationalistisena kirjailijana, Risto Pynttäri puolestaan liittää Bolañon tekstit uusliberalistisen syrjäytymiskoneiston uhrien kuvauksiin.

Puhelinkeskusteluja (suom. Einari Aaltonen, Sammakko, Turku 2017) on 14 novellin kokoelma. Novellien henkilöillä ei mene hyvin, he ovat eri tavoin syrjässä valtavirrasta, usein kirjailijoita tai taiteilijoita, mutta usein myös monella alalla onneaan yrittäviä. Kiinnostavaa, yllättävää ja usein joipa epäuskottavaa on Bolañon henkilöiden kiinnostus kirjallisuuteen ja lukemiseen. Liikutaan kirjallisessa maailmassa, mutta ei aurinkoisella puolella vaan varjoisilla - huumeiden, kurjuuden, petoksen ja hulluuden - kujilla.

Bolaño oma elänhistoria antaa luontevan taustan tarinoille. Hän on kertonut, että muuttaessaan Espanjaan hän irrottautui kirjallisista piireistä ja tapasi paljon "tavallisia" ihmisiä. Novellien henkilöt tuskin ovat tavallisia, mitä tavallisuus sitten tarkoittaakin ihmisistä ja ihmisyydestä puhuttaessa. He ovat kukin omalla tavallaan erityisiä ja merkittäviä. Bolañon kertoja kuvailee heitä siekailematta, mutta samalla hienon neutraalisti ja kunnioittavasti. Erityisesti pidin partista venäläistarinasta, niissä sekoittui monella tavalla tuo post-nationalistinen ote. Ihmiset kulkevat pitkin ja poikin maailmassa, tulevat toimeen erillaisissa ympäristöisssä sopetuen muuttuuviin oloihin, kärsivät. Nuo maailmat ovat sekä maantieteellisä, henkisiä kuin kirjallisiakin.

Jollain tavalla tekstit tuovat mieleen Raymond Chandlerin kerronnan tavan ja äänikuvana saattaa kuulla jopa Humbrey Bogartin kertojaäänen Philp Marlowena. Asiat tapahtuvat, niitä kuvataan, mitään uskottavaa varsinaista ratkaisua ei löydy. Etsiviä Bolañollakin teksteissä on, mutta niissä ei kuitenkaan ole dekkarien rakennetta. Ihmiset elävät ja etsivät elämäänsä, löytämättä.

Teksti on helposti luettavaa. Se tarjoaa hyvän pohjan monille pohdinnoille ja antaa virikkeitä myös kirjallisuuden ja sen historian tutkimiseen. 

En ole erityisesti novellien ystävä, joten tartuin tähän kirjaan hieman arvellen. Se oli kuitenkin oivaa luettavaa ja on hyvä astinlauta Roberto Bolañon laajempien teosten lukemiseen.

He's not really from any one place, but is a sort of international, post-nationalist writer with strong emotional ties to Chile, Mexico and Spain. (Natasha Wimmer)