Romaani sotavuosilta

Kjell Wästö tavoittaa sotaromaanissaan vanhahtavalla tyylillä Suomen talvisodan ja jatkosodan tunnelmaa suomenruotsalaisen toimittaja Henryn ja näyttelijä ja elokuvatähti Mollyn parisuhteen ja historiallisen tilanteen haastavuuden varjoissa ja valoissa. Henry kamppailee myös nykyiselle ajalle vaikean haasteen edessä sotakirjeenvaihtajana ja journalistina. Miten kertoa sodan todellisuudesta sensuurin ja sotapropagandan rajoissa rehellisesti ja samalla säilyttää mahdollisuus työhönsä. Sota runtelee ihmisiä ja Henryn suhde Mollyyn olisi ilman sotaakin vähintääkin haasteellinen.

Elämä sota-aikana on vaikeaa. Pommitukset, säännöstely, läheisten kuolema rintamalla, kaikki tämä asettaa kirjan henkilöt vaikeaan tilanteeseen. Samalla myös vuoden 1918 tapahtumat ja muistot raastava Henryn ja muidenkin henkilöiden elämää.

Wästön kirja on sujuvaa luettavaa ja siinä mielessä hän on mestarikertoja kuten mainosteksti lupaa. Jokin kirjasta jättää kuitenkin aika etäälle.  On varmaan ollut tarkoituksenmukaista valita vanhahtava tapa kertoa ja paikoin kioskirjamainen esitystapa, mutta kovin syvälle historian ja henkilöiden tragediaan Westö ei onnistu nyt viemään. Lopun ratkaisut tavoittelevat ylevää, mutta ainakin minulle esittäytyvät aika latteana ideaalina ja ennakoitavana latistuksena.

En ole kaikkea Westöltä lukenut, mutta kirjana edellinen vuonna 2020 ilmestynyt Tritonus on monin verroin parempi psykologiselta kuvaukseltaan. Mielikuvissani myös Leijat Helsingin yllä (1996), Missä kuljimme kerran (2006), Älä käy yöhön yksin (2009) ja jopa Rikinkeltainen taivas (2017) yltävät kerronnaltaan parempaan.  Mollyn ja Henryn tarina on aihepiiriltään niin (valitettavan) ajankohtainen, että se nostaa kirjan arvoa. Suhteensa sotaan, sotimiseen ja tappamiseen, on jokaisen itse ratkaistava. Vastuuta tekemisistään ei voi eikä saa alistaa ulkoisille auktoriteeteille ja normipaineelle.

Kjell Wästö, Molly&Henry. Romaani sotavuosilta. Otava, Helsinki 2023. ISBN: 978-951-1-47281-0

Vähennetty kvintti

Kjell Westön Tritonus (2020) on taattua Westöä: sujuvaa, ammattitaitoista, huolella rakennettua. Se on paljon, mutta ei sen enempää. Westön tapa tuottaa kirja lukijalle on melko lähellä kirjan päähenkilöiden, kapellimestari Thomas Brandellin ja psykologi harrastajamuusikko Reidar Lindellin, elämäntilannetta. Kuudenkymmen vuoden ikä lähestyy, elämä alkaa kääntyä loppuaan kohti, on aika tehdä tiliä oman urakehityksen, perheen,  elämään kuuluneiden naisten ja muuttuvan maailman ongelmien tai ongelmaksi koettujen asioiden kanssa. Jonain päivänä loppu koittaa ja vielä ei ole mitenkään selvää, ennättääkö tehdä tilit selviksi läheisten, maailman ja oman menneisyytensä ja itsensä kanssa. Ja pitääkö kaivaa esiin kaikki pelot ja pettymykset vai tyytyä unohtamaan tai muistamaan valikoivasti. Elämän kipukohtien leikkaus voi johtaa tilanteeseen, jossa leikkaus onnistuu, mutta potilas kuolee.

Hienointa Westön teoksissa on pyrkimys tavoittaa ajan ilmiöt ja henki. Tritonus on kirja aivan meidän ajassamme, jopa covid-19 on päässyt mukaan terrorismin, maahanmuuton, oikeistoradikalismin nousun, ympäristökatastrofien, luonnon tuhoutumisen ja eliitin piittaamattoman elämäntavan lisäksi.

Kirjan keskuksena on Tritonus, mahtipontinen rakennus, jonka Brandell on rakentanut huvilakseen, tulevaksi asunnokseen, turva- ja pakopaikaksi maailman kauheuksia vastaan. Nimensä rakennus on saanut tritonus -soinnusta, vähennetystä kvintistä tai ylinousevasta kvartista. Sitä kutsutaan myös paholaisen sointuksi ja aikoinaan kirkon mahtimiehet kielsivät sen käytön musiikissa. Kirja sisältää paljon melko yksityiskohtaisia kuvauksia klassisen musiikin teoksista, Sibeliuksesta Mahleriin, viittauksia suomalaisen klassisen musiikin skeneen ja sitä tuntevat saattavat tunnistaa joidenkin hahmojen elävät tai kuolleet esikuvat. Westö kiittääkin lopussa lukuisia asiantuntijoita, joilta hän on ammentanut tietoa alasta ja sen tekijöistä.

Päähenkilön ja hänen (mies) ystäviensä tuumailut, puuhailut ja pohdinnat ovat kyllä monin osin tuttuja, mutta silti kuvattu joukko on kuitenkin jotenkin keskenkasvuisen oloista (ja sitä tässä tietysti Westö haluaakin kuvata). Vertauskuvat luonnon villeihin eläimiin, lepakkoihin, supikoiran, metsoihin jne. ovat ilmiselviä, paikoin puuduttavia. Kyseessä on kehityskertomus, mutta kehitys kirjan alusta loppuun on melko lievä ja nytkähtelevä. Henkilöille ei jäettä tilaa kehittyä, he kiertävän kehää tai säntäilevät pimeässä lepakon tavoin, ilman sen kykyä väistellä esteitä. Ehkä oikeassa elämässäkin näin on, mutta onneksi on musiikki, kirjallisuus ja taide jonne paeta. Vaikka kirjassa liikutaan kovin tutussa maastossa, suomen rannikolla, niin silti suomenruotsalainen miljöö on kuitenkin omalla tavallaan vieras, hieman ärsyttävä, mutta ei kuitenkaan eksoottisen kiinnostava.

Kirja on siis ajatuksia herättävä, ei osu ihan nappiin, mutta  on ”ihan hyvä”. Ja tuo tarkoittaa hyvä, vaikka sanontaa pidetään usein väheksyntänä. Kaikki ei kuitenkaan voi olla tosi hyvää tai loistavaa. Kirjan kieli on sujuvaa, tarinan kerronta etenee ja juonta on riittävästi, jotta haluaa saada selville, kuinka henkilöille käy. Ja viisaasti Westö jättää tarinan auki, musiikki jatkuu ja hiipuu mielestä vähitellen.

Rikinkatkuinen helvetti

 Kjäll Weston Rikinkeltainen taivas oli pettymys. Aiemmat Westöt ovat olleet jollain tavoin raikkaita ja selkeitä kertomuksia, vaikka paikoitellen vähän pitkäveteisiä aineistopohjaisia kuviteltuja kaunokirjallisia historiikkeja. Nyt kirjan päähenkilön, nimeä vaille jääävän kirjailija-historianopettajan tarinointi on  sujuvaa, mutta  rikinkatkuista. Henkilöt palavat käryävällä liekillä loppuun ja vaikka päähenkilö kuinka kähjää ja yrittää puhaltaa kytevään hiillokseen, omat ja muiden asiat eivät siitä selkene, ne peittyttyvät katkuun ja tuhkaan.  Ikä ei  tuo kirjan henkilöille lisää viisautta, päin vastoin. Voimat niin eroottiseen vääntöön kuin kunnianhimoiseen kirjoittamiseenkin vain hiipuvat. Kirjan lopun lähestyessä huomaa istuvansa viilenevän tekstin ääressä ja kaipaavansa muualle.

Westö ja kirjan kirjailija eivät peittele esikuviaan. Etsimättä mieleen tulee pohjois-amerikkalainen kirjallisuus,  vaikkapa Scott Fitzgeraldin Gatsby, joka myös mainitaan. Päähenkilö, keskiluokkainen nuoruuden kynnyksellä oleva poika tutustuu suomenruotsalaiseen Alexiin, rakastuu tämän pikkusisko Stellaan, yrittää ymmärtää rikkasta ja historian omaavaa, mutta rappeutuvaa ruotsinsuomalaisen perheen yläluokkaista moraalia ja käytöstapoja sekä omaa asemaansa maailmassa ja miesten ja naisten sakeassa ja sisäänlämpeävässä verkossa. Tapakulttuuri, ruuat ja kartanoihin, kesä- ja muihin asuntoihin liittyvä nostalginen kiinnittyminen on jo moneen kertaan kerrottu. Tuntuu, kuin olisi jo aiemmin lukenut kirjan kertaalleen ja mielessään näkee kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan tai elokuvan, joka melkein, mutta vain melkein, onnistuu välittämään noita tunnelmia, joita kirjan kertoja ja Westö hänen kauttaan pyrkii välittämään ja toistoa käyttämällä ja jankkaamalla pyrkii luomaan. Päähenkilönä on kertoja, ja mielestäni vain kertoja,  joka yrittää selvittää totuuden omasta henkilöhistoriastaan. Kirjassa kuvatut muut henkilöt ovat vain kertojan projektioita, myös Alex ja Stella. Miksi Westö on tehnyt tämän valinnan, jää avautumatta. Huomaan, että ärsytykseni on samantapainen, kuin Ferranten Napoli-sarjaa lukiessa. Kykloopin puhe luo yksiulotteisen maailman, vaikka päätä käännellään moneen suuntaan ja ajallisesti pitkänä aikana.

Kunnioitettavaa on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta ja huolella Westö on pohjatyönsä tehnyt. Suurin osa historiallisista tapahtumista ja uutisista on tuttua ja monet suomalaiset oikeat ja keksityt henkilöt asettuvat luontevasti tarinaan. Nuorten ja heidän vanhempiensa poliittiset ja arvokysymyksiin kohdistuvat riitansa jäävät kuitenkin valjuiksi. Westö on ilmeisesti pyrkinyt välttämään löperön suvaitsevaisuuden tai tiukkapipojen suvaitsemattomuuden hetteikkön, mutta juuri siksi lähes kaikki henkilöt pelastuvat olemasta täysin pahoja tai hyviä, mutta samalla mahdollisuudet terävämpän dramaattisuuten ja viiltävyyteen menetetään. Päähenkilön ei toki tarvitse olla samaistettavuudessaan täydellinen, mutta ei tämän kirjan päähenkilöstä ole antisankariksikaan. Paikoitellen hänen kykenemättömyydestä nähdä itseään on melko lailla raivostuttavaa, jopa siinä määrin, että kirjan loppupuolella teksti mieli sanoa: lopeta jo tuo vatvominen, irrottaudu tahmeasta hämähäkinverkosta, jonka olet itsellesi kutonut. Tai ketä kiinnostaa keskiluokkaiset murheesi.

Kiinnosti kuitenkin sen verran, että jaksoin loppuun. Samalla huomasin, että alussa ollut dekkarimainen aloitus oli hukkunut niin hyvin, että minkäänlaista jännityksen kaarta ei olllut syntynyt ja juonen paljastuminen lopussa ei sen paremmin yllättänyt kuin hämmentänytkään.

Mikäli ja kun Westö varmaan kirjoittaa lisää, harkitsen kyllä pitkään ennen kuin tartun uutuuteen, sen verran kaukaa ja akvaarion sisältä maailmaa tässä kirjassa katsellaan.

Vaikka omassa lukijan katseessani on varmaan kylmää valoa ja kohtuutonta kritiikkiä, niin se suotakoon: Westö on joka tapauksessa erittäin taitatava kirjoittaja, jolta voi odottaa vielä riman asettamista korkeammalle.

Kangastus 38

Kjell Westö on luottettava kirjoittaja, jopa siinä määrin, että hänen tapansa kirjoittaa on lähes pitkästyttävä. Aihepiirinä 1930-luvun Suomi on kuitenkin kiinnostava, joten ajattelin, että on kiinnostavaa lukea mitä Kjell kirjoittaa.

Mutta paljon sanottavaa tuosta ei kuitenkaan ole: tarinan kuljetus on selkeä, henkilöhahmoja on riittävästi, jotta erilaisia kantoja ajan henkeen ja taphtumiin voidaan välittää. Juutalaiskysymys, olympialaiset ja Stadionin avajaiskisat antavat keskiviikkoisin kokoontuvalle herraseurallle mahdollisuuden kommentoida asioita. Vuoden 1918 tapahtumat puolestaan heittävät edelleen varjonsa tapahtumien kulkuun hyvin dramaattisesti. Mutta jostain syystä kerronta on kaikesta tästä huolimatta veretöntä. Ja veri tässä tapauksessa viittaa siihen vereen, joka laittaa ihmiset intohimoisesti toimimaan maailman mylleryksessä, ei siihen vereen joka virtaa kun ihmisen fyysinen pinta murretaan verenvuodatukseen saakka.

Westö käsittelee kyllä meidän aikammekin teemoja, juutalaisuutta, homoutta, raiskauksia, kansallismielisyyttä, hulluutta. Mutta päähenkilöt ottavat etäisyyttä asioihin, vaikka traumaattiset kokemukset mieltä myllertävätkin. Asian ydin heijastuu kirjasta kuin kangastuksena.