Rikinkatkuinen helvetti

 Kjäll Weston Rikinkeltainen taivas oli pettymys. Aiemmat Westöt ovat olleet jollain tavoin raikkaita ja selkeitä kertomuksia, vaikka paikoitellen vähän pitkäveteisiä aineistopohjaisia kuviteltuja kaunokirjallisia historiikkeja. Nyt kirjan päähenkilön, nimeä vaille jääävän kirjailija-historianopettajan tarinointi on  sujuvaa, mutta  rikinkatkuista. Henkilöt palavat käryävällä liekillä loppuun ja vaikka päähenkilö kuinka kähjää ja yrittää puhaltaa kytevään hiillokseen, omat ja muiden asiat eivät siitä selkene, ne peittyttyvät katkuun ja tuhkaan.  Ikä ei  tuo kirjan henkilöille lisää viisautta, päin vastoin. Voimat niin eroottiseen vääntöön kuin kunnianhimoiseen kirjoittamiseenkin vain hiipuvat. Kirjan lopun lähestyessä huomaa istuvansa viilenevän tekstin ääressä ja kaipaavansa muualle.

Westö ja kirjan kirjailija eivät peittele esikuviaan. Etsimättä mieleen tulee pohjois-amerikkalainen kirjallisuus,  vaikkapa Scott Fitzgeraldin Gatsby, joka myös mainitaan. Päähenkilö, keskiluokkainen nuoruuden kynnyksellä oleva poika tutustuu suomenruotsalaiseen Alexiin, rakastuu tämän pikkusisko Stellaan, yrittää ymmärtää rikkasta ja historian omaavaa, mutta rappeutuvaa ruotsinsuomalaisen perheen yläluokkaista moraalia ja käytöstapoja sekä omaa asemaansa maailmassa ja miesten ja naisten sakeassa ja sisäänlämpeävässä verkossa. Tapakulttuuri, ruuat ja kartanoihin, kesä- ja muihin asuntoihin liittyvä nostalginen kiinnittyminen on jo moneen kertaan kerrottu. Tuntuu, kuin olisi jo aiemmin lukenut kirjan kertaalleen ja mielessään näkee kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan tai elokuvan, joka melkein, mutta vain melkein, onnistuu välittämään noita tunnelmia, joita kirjan kertoja ja Westö hänen kauttaan pyrkii välittämään ja toistoa käyttämällä ja jankkaamalla pyrkii luomaan. Päähenkilönä on kertoja, ja mielestäni vain kertoja,  joka yrittää selvittää totuuden omasta henkilöhistoriastaan. Kirjassa kuvatut muut henkilöt ovat vain kertojan projektioita, myös Alex ja Stella. Miksi Westö on tehnyt tämän valinnan, jää avautumatta. Huomaan, että ärsytykseni on samantapainen, kuin Ferranten Napoli-sarjaa lukiessa. Kykloopin puhe luo yksiulotteisen maailman, vaikka päätä käännellään moneen suuntaan ja ajallisesti pitkänä aikana.

Kunnioitettavaa on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta ja huolella Westö on pohjatyönsä tehnyt. Suurin osa historiallisista tapahtumista ja uutisista on tuttua ja monet suomalaiset oikeat ja keksityt henkilöt asettuvat luontevasti tarinaan. Nuorten ja heidän vanhempiensa poliittiset ja arvokysymyksiin kohdistuvat riitansa jäävät kuitenkin valjuiksi. Westö on ilmeisesti pyrkinyt välttämään löperön suvaitsevaisuuden tai tiukkapipojen suvaitsemattomuuden hetteikkön, mutta juuri siksi lähes kaikki henkilöt pelastuvat olemasta täysin pahoja tai hyviä, mutta samalla mahdollisuudet terävämpän dramaattisuuten ja viiltävyyteen menetetään. Päähenkilön ei toki tarvitse olla samaistettavuudessaan täydellinen, mutta ei tämän kirjan päähenkilöstä ole antisankariksikaan. Paikoitellen hänen kykenemättömyydestä nähdä itseään on melko lailla raivostuttavaa, jopa siinä määrin, että kirjan loppupuolella teksti mieli sanoa: lopeta jo tuo vatvominen, irrottaudu tahmeasta hämähäkinverkosta, jonka olet itsellesi kutonut. Tai ketä kiinnostaa keskiluokkaiset murheesi.

Kiinnosti kuitenkin sen verran, että jaksoin loppuun. Samalla huomasin, että alussa ollut dekkarimainen aloitus oli hukkunut niin hyvin, että minkäänlaista jännityksen kaarta ei olllut syntynyt ja juonen paljastuminen lopussa ei sen paremmin yllättänyt kuin hämmentänytkään.

Mikäli ja kun Westö varmaan kirjoittaa lisää, harkitsen kyllä pitkään ennen kuin tartun uutuuteen, sen verran kaukaa ja akvaarion sisältä maailmaa tässä kirjassa katsellaan.

Vaikka omassa lukijan katseessani on varmaan kylmää valoa ja kohtuutonta kritiikkiä, niin se suotakoon: Westö on joka tapauksessa erittäin taitatava kirjoittaja, jolta voi odottaa vielä riman asettamista korkeammalle.