Panu Rajalan Waltari-teos, Unio Mystica, on hyvin sujuvaa luettavaa. Waltarista piirtyy kattava kuva, kerronta on yksityiskohtaista, mutta sisältää riittävästi keventävää aineistoa, jotta sitä lukee lähes herpaantumatta. Ainoastaan lopun teosten yksityiskohtaisissasiältökuvauksisaa ote tahtoo herpaantua. Rajala pidättäytyy lähes kiitettävästi kommentoimasta Waltarin edesottamuksia.
Waltari oli ja on edelleen suomalaisessa kirjallisuudessa poikkeuksellinen. Laajasti oppinut, lavea kertoja, tuotteliaisuudessaan ylivertainen, laaja-alaisuudessaan häkellyttävä: historiallisia romaaneja, pienoisromaaneja, novelleja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lehtijuttuja, tiedotteita, puheita, Kiekuja ja Kaikuja.
Waltarin persoona on kaksijakoinen - uskonnollisesta kilvoittelijasta löytyy epäilijä, maanisen kirjoittamisen vastapainona masennus, ryyppääminen ja huoraaminen. Jos ei Jumala tahdo avautua Waltarille, niin naiset ovat lähes yhtä mystisen kiehtovia. Vaimon ohella riittää ihastuksia, seuralaisia ja myös rakastajattaria.
Poliittisestikin Waltari on haasteellinen - oikeistolainen isänmaanystävä, joka ei lopuun saakka mene Natsi-Saksan ihailijaksi, vanhemmiten radikaalikin sananvapauden puolustaja, joka ei kuitenkaan koe 1960-luvun uutta nuorisoa hengenheimolaisekseen.
Waltarini luin joskus 1960-luvun lopussa tai 1970-luvun alussa - Sinuhe, Turms kuolematon, Suuri Illusiooni ehkä muutakin. Ja Sinuhesta kirjoitin myöhemmin yhden esseenkin, yli kymmenen vuotta sitten. Tässä sen teksti sellaisenaan.
---
SINUHE EGYPTILÄINEN TOTUUDEN TAPAHTUMANA
Sinä, joka olet yksinäinen
Elämässä ja kuolemassa ei menesty kukaan, joka ei osaa kirjoittaa opettaa Senmut kasvattipoikaansa Mika Waltarin teoksessa Sinuhe egyptiläinen. Kasvattiäiti Kipa on löytänyt Sinuhen pienestä kaislaveneestä. Lukijalle on esitetty arvoitus Sinuhen alkuperästä ja isän suulla annetaan vihje sen ratkaisemisesta. Teoksen alussa kirjan kertoja, Sinuhe, vakuuttaa kirjoittavansa vain itselleen, ei jumalien eikä ihmisten tähden. Mutta miksi sitten kirjoittaa? Jos Senmutin oppi pitää paikkansa, kirjoittamisella on elämää suurempi merkitys. Senmut ei väitä kirjoittamista vain elämän menestymisen ehdoksi, vaan paljon enemmän: myös kuolemassa menestyminen edellyttää kirjoitustaitoa. Kertomalla tarinansa Sinuhe etsii oman alkuperäänsä, itseään. Vanhuuden tullessa hänen mielensä palaa linnun tavoin takaisin lapsuuden päiviin ja siihen salaperäiseen hetkeen, josta kaikki on saanut alkunsa.
Senmut opastaa pojalleen muitakin elämän perusasioita. Nuori Sinuhe haluaa sotilaaksi. Senmut vie hänet suurten sotien ainoan elossa olevan sankarin, Intebin luo. Sinuhen väitteeseen, jonka mukaan sotilaan ammatti on kaikista ammateista kunniakkain, Inteb vastaa: Kunnia ja maine, ne ovat sontaa, pelkkää sontaa, joka elättää vain kärpäsiä. Kun sotilaan ammatista on karistettu sädekehä, Senmut johdattaa poikansa lääkärin ammattiin ja sen elämää palvelevaan tehtävään.
Isä ohjaa poikaansa kohtuulliseen viininjuontiin ja varoittaa toisen sukupuolen edustajista : Varo naista, joka sanoo 'kaunis poika' ja houkuttelee sinua luokseen, sillä hänen sydämensä on verkko ja pyydys ja hänen sylinsä polttaa pahemmin kuin tuli.
Näillä opetuksilla isä suuntaa poikansa elämää, mutta varoituksen sanat istuttavat Sinuhen mieleen myös kaiken pelottavan viehätyksen. Sinuhe yrittää pysyä puhtaana. Hän pyytää kohtaamaansa kaunista naista, Neferneferneferiä, armahtamaan häntä houkutukselta, turhaan. Nefernefernefer siirtää pukunsa syrjään, laittaa Sinuhen käden paljasta rintaansa vasten ja antaa Sinuhen tuntea sydämensä sykkivän. Nainen pyytää Sinuhea mukaansa juomaan viiniä ja iloitsemaan kanssaan. Sinuhe ei kuitenkaan lähde, mutta saa naiselta sormuksen. Näin Sinuhe on jo sidoksissa naiseen: Neferneferneferistä tulee Sinuhen palavan rakkauden kohde. Nefernefer riistää Sinuhelta kaiken omaisuuden ja kunnian.
Myöhemmin Sinuhe pääsee faaraon kallonporaajan Ptahorin apulaiseksi. Tältä hän saa kuulla, että kuin ihmeen kaupalla faaraon rakastajattarille ei synny lainkaan poikavauvoja. Sinuhe alkaa epäillä omaa syntyperäänsä. Näin tarina jatkuu. Lukija kohtaa Sinuhen elämän eri tilanteissa. Samalla lukijalla on mahdollisuus kohdata oman elämänsä peruskysmyksiä: mistä olen tullut, miksi olen se mikä olen. Sinuhe ei poraudu vain potilaidensa kalloon, vaan myös lukija on kohteena. Liikkeellä on rekikunta mielen syvyyksiin. Koska Sinuhe ei tiedä omaa alkuperäänsä, hän on yksinäinen.
Mielen labyrintti
Sinuhe ei ainoastaan poraudu mielen syvyyksiin sananmukaisesti vaan monella muulla tavalla. Sinuhe ja hänen palvelijansa Kaptah etsivät Minea-neitoa kreetalaisten jumalan labyrintista:
"Kreetan jumala asui sokkelotalossa, ja Babylonin papit olivat opettaneet minulle, että sokkelotalot rakennetaan uhrieläinten suolten mukaan. Siksi uskoin löytäväni oikean tien, niin usein olin nähnyt uhrattaessa härkien suolia ja arvelin, että Kreetan sokkelotalo oli varmaan muinoin rakennettu härkien suolten mukaisesti."
Kaptah ei luota kuitenkaan pelkkään tietoon, vaan sitoo langan lähtöpaikkaan, jotta lankaa pitkin voi löytää tien takaisin. Sinuhe ja Kaptah kulkevat labyrintin sisään. Vaikka haju käytävissä kävi yhtä hirvittävämmäksi ja hengitys kävi hankalaksi, Sinuhen henki riemuitsi hänen tietäessään pian tulevansa perille. Perillä he löytävät uhrattujen nuorukaisten ja neitojen ruumiin jäännöksiä sekä kuolleen eläimen jäännökset, eläimen, joka oli suurempi ja kammottavampi kuin milloinkaan ihminen voi kuvitella. Jumala oli kuollut jo kuukausia sitten, mutta tieto siitä ei ollut tullut ihmisille. Näkemänsä jälkeen Sinuhe tiesi ja ymmärsi kaiken, puhkesi hirveään huutoon ja putosi polvilleen menettäen tajuntansa ja olisi varmaan syöksynyt jyrkänteeltä alas Minean luokse ellei Kaptah olisi häntä pelastanut.
Waltarin kuvauksessa on ilmeinen symboliikka matkasta mielen syvyyksiin, tuhoavaan, eläimelliseen alkuun. Sinuhe ajattelee selviävänsä perille ja takaisin tietonsa perustella, Kaptah kehittää välineitä oikealla tiellä pysymiseksi. Tieto jumalan kuolemasta on tuhota Sinuhen, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selviää. Italialaisen filosofi Giorgio Collin mukaan arkkityypppinä, alkuperäisenä ilmiönä, labyrintti ei voi ennakoida muuta kuin logosta, järkeä. Mitä muuta kuin logos on se ihmisen tekemä, johon ihminen katoaa ja jonne hän hukkuu? Jumala teetti labyrintin taivuttaakseen, johtaakseen ihmisen takaisin eläimellisyyteen: mutta Theseus, alkuperäisen myytin sankari, käytti labyrinttia ja naisjumaluuden hänelle antamaa labyrintin hallintaa voittaakseen eläinjumaluuden. Arthur Schopenhauerin termein : järki on eläimellisyyden, elämäntahdon palveluksessa; mutta järjen välityksellä saavutetaan tietoisuus tuskasta ja tie tuskan voittamiseksi, siis elämäntahdon kieltäminen. Filosofia, kirjallisuus ja viihde palvelevat omalla tavallaan elämänahdistuksen lievittäjinä.
Olemisen paljastuminen ja peittyminen
Kiistellyn saksalaisen filosofi Martin Heideggerin yksi keskeinen lähtökohta on ajatus taiteesta totuuden tapahtumana. Heideggerille totuus on paljastuneisuutta. Totuudessa todellisuus paljastuu meille sellaisena kuin se itsessään on. Suuri taide merkitsee totuuden asettumista teokseen ja teoksen kokeminen merkitsee maailman avautumista siitä peittyneisyydestä jona sen koemme esillä ja käsillä olevana jokapäiväisyytenä. Taideteos ei kuitenkaan aseta kysymystä ihmisen eksistentiaalisesta erityislaadusta suoraan, vaan avaa ihmisen kysymisen tilaan. Vaimentamalla itse kysymyksen kysymysmuodosssa taideteos antaa mahdollisuuden ymmärrykseen. Totuuden tavoittaminen taiteen tapahtumana ei merkitse valloittajan asennetta valloitettavaan, vaan kokijan ja koettavan ykseyttä.
Sinuhe egyptiläisessä lukija löytää teoksesta itsensä ja maailman uudella tavalla tai uudesta näkökulmasta. Lukemalla teosta lukija näkee todellisuuden, itsensä ja osan itsensä ulkopuolisuutta, syvemmin tai laajemmin. Hän asettaa itsensä maailmaan ei vain heitettynä, vaan myös itseään määrittävänä. Kirja on peili, jonka läpi kuljetaan toiseen maailmaan, kuten lapsi C.E. Lewisin Narnijassa. Tuo maailma ei ole ensisijaisesti muinainen Egypti tai Waltarin ajan Suomi, vaan lukijan oma maailma.
Kirjat, elokuvat ja muut kulttuurituotteet auttavat meitä selviytymään. Hyvin usein ihmiset lukevat mielellään juuri sellaista kirjallisuutta, joka käsittelee lapsuudesta tuttuja aiheita. Kirjat "nostavat kissoja pöydälle", avaavat arkoja aiheita ja osoittavat, että se mikä meistä tuntuu kaikkein yksityisimmältä, onkin yleistä. Ne auttavat tuntemaan ja käsittelemään tunteita, opettavat suvaitsevaisuutta saadessaan meidät ymmärtämään paremmin itseämme ja muita ihmisiä. Kirjat eivät kuitenkaan sinällään palvele todellisuuden paljastumista, vaan ne voivat myös johtaa olemisen unohtumiseen. Kirjalla on Janus-kasvot.
Myös kokemusperäisesti ihmiset tunnistavat nämä molemmat kirjallisuuden tehtävät. Ben Furman kertoo kirjassaan Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus:
"Minua ovat auttaneet kirjat!" kirjoittaa nimimerkki Sirpale, joka ei muista, että häntä olisi koskaan kotona kiitetty tai kehuttu. Hänen kuvaavin ja kipein lapsuudenmuistonsa on se, kun hän kertoi äidilleen, miksi hän halusi isona tulla, ja hänen äitinsä vastasi siihen: "Minusta tuntuu, ettei sinusta tule mitään." "Luin paljon ja kaikenlaista", hän jatkaa, "kirjan kanssa koi elämän ilot ja surut. Kirjat antoivat lohtua, opettivat ymmärtämään, antoivat uusia näkökulmia. Kirjat olivat minulle peili, josta peilasin itseäni koko ajan. Ne auttoivat minua kasvamaan."
Mutta kirjat ovat monelle ihmiselle olleet myös tarpeellista viihdettä, jonka avulla he ovat hetkellisesti voineet unohtaa huolensa ja vaikeutensa.
"Olen aina ollut kova lukemaan", kirjoittaa Raija, joka koki vanhempiensa riitaisan avioeron hyvin vaikeana. "Elin ja elän vieläkin joskus kirjojen mielikuvitusmaailmassa ja unohdan ikävän todellisuuden. Suuri apu selviytymisessä on ollut myös unohtamisen taito. Olen halunnut pyyhkiä pois mielestäni ikävät asiat joiden penkominen on ollut tuskallista."
Ero taiteen ja viihteen välillä kulkee teoreettisessa mielessä yhdeltä ulottuvuudeltaan juuri tässä. Lukijan tilanteesta kuitenkin riippuu, mikä teos toimii mitenkin ja minkälaisen teoksen lukija on valmis vastaanottamaan. Joskus on hyvää ja armollista unohtaa ja antaa itselleen anteeksi. Toisinaan taas on uskaltauduttava mielen labyrintin salaisuuksiin tuhoutumisenkin uhalla.
Taikavuori on vaihtunut. Viimeisenä päivänä 2009 näkymä on tällainen, aurinko paistaa, tähteä ei näy, kirkasta, hämärää.
Philip Rothin Tuohtumus (WSOY 2009, ap. Indignation, 2008) kertoo kasvukertomus 1950-luvun alun Yhdysvalloissa ja Yhdysvalloista. Korean sota varjostaa Marcus Mesnerin elämää, eikä syyttä. Nuorta miestä hämmentää, että elämässä eipärjääkkään vain olemalla hyvä ja kunnollinen. Ongelmia syntyy isän, huonetoverien, tyttöystävän ja lopulta oppilaitoksen edustajien kanssa.
Markku Saiha on kirjoittanut taas hyvän kirjan - kuvista puhumattakaan.
