Sunday, May 28, 2017

Uudestisyntyvä Hamlet



Ian McEwanin Pähkinkuori on tiivisti kerrottu, erikoisesta näkökulmasta avautuva murhatarina. Kertoja on kohdussa oleva sikiö, joka kuulee äitinsä ja tämän rakastajan suunnitelman murhata  rakastajan veli, joka on sikiön isä. Kyseessä on Hamletin moderni versio ja se kerrotaan "brittimeiningillä" - ironia ja sarkastiset heitot ovat tarinan suola. McEwan on taitava kertoja ja kirjan asetelma sallii aika monien aineksien yhdistämisen johdonmukaiseksi mutta samalla omalla tavallaan hämäräksi kudokseksi.

Tarinan kiinteys on kiitettävä, keskeisistä teemoista ei lipsuta. Kertomus on myös riittävän suppea, joten sen lukee melko nopeasti. Virkistävä välipala, sopivaa kesälukemista (kesää odotellessa).

Wednesday, May 24, 2017

Elämä ei ole romaani

Elämä ei ole romaani. Niin sitä ainakin luulisi.

Näin Laurent Binet avaa kirjansa. Ranskankielinen nimi Kielen seitsemäs funktio (La septième fonction du langage) on saanut luonnehtivan suomenkielisen nimen Kuka murhasi Roland Barthesin? Varmemmaksi vakuudeksi kirjan kansilehdellä kerrotaan, että kyseessä on Romaani.

Romaanin taiteesta on kyse ainakin Milan Kunderan sille antamassa mielessä. Kirja liikkuu pääasissa hyvin ranskalaisella alueella henkilöidensä ja paikkojensa suhteen. Pariisin intellektuellien suhteet ovat lähtökohtaisesti juuriltaan euroopplaisia, mutta kirjassa poiketaan myös Yhdysvalloissa ja päädytään loppunäytöksessä Venetsian karnevaaleihin. Pääosassa on kuitenkin kieli, sekä järjestelmänä että erityisesti kirjoituksena ja puheena, inhimillisen viestinnän ja vuorovaikutuksen kehittyneenä muotona.

Kirjan luonne on kaikin puolin karnevalistinen ja voisipa sitä kai luonnehtia jo kuluneella termillä postmoderni.  Binet on läksynsä lukenut ja kuljettaa varsin onnistuneesti ranskalaisälymystön oppeja tekijöiden omilla nimillään, täydentää niitä fiktiivisillä keskusteluilla ja menee tekijöiden maailmaan ja muotoilee sitä aika roisin ottein. Päähenkilöinä on poliisityön konkari, turvallisuuspalvelun komisaario Jacques Bayard ja "muuan opettaja" Simon Herzog. Herzogin luennon aiheena kirjan alussa on Kuvan semiologia. Herzogin tehtävänä on tulkita tunnetusti vaikeaselkoista ranskalaista filosofiaa komisaariolle (ja lukijalle): Althusseria, Barthesia, Cixousia, Deluzea, Derridaa, Foucaultia, Guatarria,  Kristevaa, Lacania, Bernard-Henri Lèvyä, Sartrea, Saussurea, Sollersia ja useita muita. Moinen joukko voisi pilata minkä tahansa romaanin, mutta Binet onnistuu kuin ihmeen kaupalla ujuttamaan heidän ajatuksiaan juonenkuljetuksen lomaan. Itse asiassa kieli- ja romaaniteorialla leikittely onnistuu kirjassa paremmin kuin James Bond-tyyppinen juonenkuljetus. Kirjan henkilöt jäävät etäisiksi, eikä, ainakaan minua lukijana, paljon jännittänyt kuinka päähenkilöille käy. Varsinkin kuin tekstissä jatkuvasti etäännytetään muistuttamalla päähenkilöiden pohdintojen kautta siitä ovatko he todella olemassa vai ovatko he liikahenkilöitä, jotka elävät vain romaanin todellisuudessa.

Kirjan ydin on Roman Jacobsonin (1896-1982) kielifilosofiassa. Jacobson luokittelee kielen kuuden funktion avulla. Funktiot avautuvat viestintäprosessin osatekijöiden kautta: puhuja, vastaanottaja, sanoma, konteksti, yhteys ja koodi. Tarinan mukaan Jacobson olisi kehitellyt myös seitsemännen funktion, maagisen tai loitsufunktion. Tällaisen funktion taitajalla olisi valta muihin. Hän voisi esittää performatiiveja, sanoja, jotka ovat samalla tekoja. Tässä on yhtymäkohta brittifilosofi J.L.Austinin puheakti-teoriaan*. Käsikirjoitus, jossa tuo funktio paljastetaan, on päätynyt Barthesille ja siksi hänen kuolemansa ei olekaan epäonninen onnettomuus vaan harkittu murha. Barthesin murhan lisäksi kirjassa tehdään myös itsemurhia, amputoidaan sormia ja kastroidaankin väittelyssä häviäjiä. Mutta puheiden ja puhujien häivyttyä ja kuoltua jäljelle jää kirjoitus. Kieli elää elämäänsä yli puhujien. Kieli elää puhujien, kirjoittajien ja lukioiden kautta. Me emme puhu, meissä puhutaan.

Binetin teos ei ehkä kirjallisuutena yllä aivan huipulle, mutta on muutoin sitäkin inspiroivampi. Erityisesti jäi kiinnostamaan seitsemännen funktion yhteys Barthesin Valoisassa huoneessa esittämään ajatukseen valokuvasta kuvana vailla koodia. Valokuva ei ole todellisuuden kopio. Valokuva on menneen todellisuuden emanaatio: magiaa (Valoisa huone, s.94- 95). Mutta tästä ehkä enemmän Edifiova valokuva -blogissa myöhemmin.

*JK. 18.6.2017 n&n- lehdessä nro 93 kesä 2/2017 on useampi juttu J.L.Austinin puhetekoteoriasta (josta käytän edellä "vanhentunutta" termiä puheakti-teoria). Risto Koskensillan artikkeli (mt., s.64-73) avaa kyseisen teorian peruskäsitteet hyvin. Lähtökohtaisesti Jacobson on kuitenkin kiinnostavampi sikäli, että hän lähteet kielen funktioista toiminnan osana, kun taas Austin ponnistaa ikään kuin kielestä laventaen kohti toimintaa. n&n -kirjat ovat myös julkaiseet Risto Koskensillan suomennoksen J.L. Austinin teoksesta nimellä: Näin tehdään sanoilla, 2016 (How to Do Things with Words, ap. 1962).

Thursday, May 04, 2017

Kunnianarvoisa Augustus

Minulla on tapana, varsinkin jos kirja on omani, taittaa lukiessani sivunkulma kohdista, joissa on kaunis tai hienosti muotoiltu lause tai ajatus. John Williamsin Augustus teoksessa taitoksia syntyi vain puolenkymmentä. Ei siksi, että kirja olisi huono. Päinvastoin. Williamsin teksti on tasaisen tyylikästä, selkeää ja varmaa; se ei kaipaa erityisiä korostuksia.

Katsotaan kuitenkin mitä tarttui.

...kirjoitan näitä ensimmäisiä sanoja tähän päiväkirjaan ja tiedän niiden tarkoitetun vain mahdollisimman omituisen lukijan luettavaksi, siis minun itseni, ... Itsenihän minä haluan diskurssini voimalla saada vakuuttuneeksi totuudesta ja toisaalta olemaan vakuuttumatta siitä. (s. 218-219)

Tämä saattaisi päteä tähänkin blogiin ja samanlainen "kontrafaktuaalinen ambivalenssi" lienee jokaiselle filosofiaa ja runoutta harrastaneelle tuttu. Sen voimankin Williams meille paljastaa:

Sillä mikään laki ei voi riittävästi määrittää yhteiskunnan henkeä eikä täyttää hyveellisyyden kaipuuta. Ne tehtävät kuuluvat runoilijoille ja filosofeille, koska heillä ei ole valtaa, ... (s. 287)

Ja kun Augustus katsoo elämäänsä taaksepäin, se saattaa nuoresta lukijasta tuntua kyyniseltä puheelta, mutta lopulta sen voi myös asettaa osaksi seesteistä suhtautumista maailman myrskyissä:

Olemme ... tulleet ikään, jossa saamme sarkastista mielihyvää niistä joutavuuksista, joiden tasolle elämämme on viimein laskeutunut. (s. 373)

... luin ja kirjoitin miehestä, jolla on minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan.(...) Oivaltaisiko hän lainkaa millainen oman itsensä karikatyyri hänestä on tullut kuten kaikista ihmisistä tulee? En usko, että oivaltaisi. (s. 378)

On onni, etteivät nuoret koskaan tajua omaa tietämättömyyttään, sillä jos tajuaisivat, he eivät löytäisi rohkeutta sinnikkyyteen. Kenties veren ja lihan vaisto estää tuon oivalluksen ja sallii pojan varttua mieheksi, kunnes tämä lopulta ymmärtää olemassaolonsa tyhjänpäiväisyyden. (s. 381)

Ja lopulta kysymys siitä, minkälainen tapahtumien, ihmisen historiallinen maailma on:

Mutta välttämättömyys on yksinkertaisesti se mitä on tapahtunut; se on menneisyyttä. (s.115)

Tämä Williamsin ajatus on aristotelinen; se mikä tapahtuu on mahdollista, ja mikä on tapahtunut on ollut välttämätöntä. Ajatus on kiehtonut minua lukiovuosista saakka - silloin innoittajana oli Yrjö Ahmavaaran 1969 ilmestynyt Yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia. Mutta siinä, missä Ahmavaarana teoretisointi johti antihumanistisiin labyrintteihin, Williamsin henkilöt säilyvät inhimillisinä ja elävinä olentoina.

Loistava kirja.

JK.

Vielä pisteet sarkastisista kommenteista:

Esimerkiksi: Hän on aina tuntunut minusta naisen perikuvalta: kylmäkiskoisen epäluuloinen, kohteliaan pahantuulinen ja ahdasmielisen itsekäs. (s. 147-148) - näin Augustus pohtii naiseuden syvintä olemusta. Pisteet rehellisestä ilmaisusta, vaikka itse ajatukseen ei yhtyisikään.