Kunnianarvoisa Augustus

Minulla on tapana, varsinkin jos kirja on omani, taittaa lukiessani sivunkulma kohdista, joissa on kaunis tai hienosti muotoiltu lause tai ajatus. John Williamsin Augustus teoksessa taitoksia syntyi vain puolenkymmentä. Ei siksi, että kirja olisi huono. Päinvastoin. Williamsin teksti on tasaisen tyylikästä, selkeää ja varmaa; se ei kaipaa erityisiä korostuksia.

Katsotaan kuitenkin mitä tarttui.

...kirjoitan näitä ensimmäisiä sanoja tähän päiväkirjaan ja tiedän niiden tarkoitetun vain mahdollisimman omituisen lukijan luettavaksi, siis minun itseni, ... Itsenihän minä haluan diskurssini voimalla saada vakuuttuneeksi totuudesta ja toisaalta olemaan vakuuttumatta siitä. (s. 218-219)

Tämä saattaisi päteä tähänkin blogiin ja samanlainen "kontrafaktuaalinen ambivalenssi" lienee jokaiselle filosofiaa ja runoutta harrastaneelle tuttu. Sen voimankin Williams meille paljastaa:

Sillä mikään laki ei voi riittävästi määrittää yhteiskunnan henkeä eikä täyttää hyveellisyyden kaipuuta. Ne tehtävät kuuluvat runoilijoille ja filosofeille, koska heillä ei ole valtaa, ... (s. 287)

Ja kun Augustus katsoo elämäänsä taaksepäin, se saattaa nuoresta lukijasta tuntua kyyniseltä puheelta, mutta lopulta sen voi myös asettaa osaksi seesteistä suhtautumista maailman myrskyissä:

Olemme ... tulleet ikään, jossa saamme sarkastista mielihyvää niistä joutavuuksista, joiden tasolle elämämme on viimein laskeutunut. (s. 373)

... luin ja kirjoitin miehestä, jolla on minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan.(...) Oivaltaisiko hän lainkaa millainen oman itsensä karikatyyri hänestä on tullut kuten kaikista ihmisistä tulee? En usko, että oivaltaisi. (s. 378)

On onni, etteivät nuoret koskaan tajua omaa tietämättömyyttään, sillä jos tajuaisivat, he eivät löytäisi rohkeutta sinnikkyyteen. Kenties veren ja lihan vaisto estää tuon oivalluksen ja sallii pojan varttua mieheksi, kunnes tämä lopulta ymmärtää olemassaolonsa tyhjänpäiväisyyden. (s. 381)

Ja lopulta kysymys siitä, minkälainen tapahtumien, ihmisen historiallinen maailma on:

Mutta välttämättömyys on yksinkertaisesti se mitä on tapahtunut; se on menneisyyttä. (s.115)

Tämä Williamsin ajatus on aristotelinen; se mikä tapahtuu on mahdollista, ja mikä on tapahtunut on ollut välttämätöntä. Ajatus on kiehtonut minua lukiovuosista saakka - silloin innoittajana oli Yrjö Ahmavaaran 1969 ilmestynyt Yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia. Mutta siinä, missä Ahmavaarana teoretisointi johti antihumanistisiin labyrintteihin, Williamsin henkilöt säilyvät inhimillisinä ja elävinä olentoina.

Loistava kirja.

JK.

Vielä pisteet sarkastisista kommenteista:

Esimerkiksi: Hän on aina tuntunut minusta naisen perikuvalta: kylmäkiskoisen epäluuloinen, kohteliaan pahantuulinen ja ahdasmielisen itsekäs. (s. 147-148) - näin Augustus pohtii naiseuden syvintä olemusta. Pisteet rehellisestä ilmaisusta, vaikka itse ajatukseen ei yhtyisikään.