Friday, April 26, 2019

Saman taivaan alla

Juha Siron Yllämme kaartuva taivas on vaativa teos. Ilman suositusta en ehkä olisi kirjaan tarttunut ja ilman lupausta lukemisesta, olisin jättänyt kesken.

On hienoa, että kirjoittajalla on kunnianhimoa rakentaa teokseen vaativa rakenne - nyt edetään kahta kertomusta kahdessa aikatasossa. Lukijalta vaaditaan paljon ja ainakin kohdallani se oli liikaa. En kykene yhdistämään kahta tarinaa yhdeksi ja toisen tarinan kohdallakin vain osa rakentuu luontevasti. Helpoin jakso on kirjan loppupuolella, romanttis-traaginen tarina muistojen, menneisyyden ja odotusten kantamisen liian raskaasta taakasta.

Siro on oiva kehittelemään vertauksia ja monet hänen aforistisen lauseensakin ovat oivallisia. Joskus tulee taas huteja. Nämä heikentävät tekstistin voimaa. Jos lamppu on ilman varjostinta, se on alaston, mutta sen ei tarvitse olla alaston lamppu vailla varjostinta. Tai jos ajasta tuli löytää käännekohta, sen ei tarvitsisi olla sekä sarana että piste. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi luonut runsaasti mielikuvia ja vertauksia, mutta ei malta jättää pois kaksoisilmaisuja. Joskus vertauksen sijaan metafora toimisi paremmin. Paikoin teksti on enemmän esseeneenkaltaista pohdintaa tai aforistista tiivistystä, ei niinkään romaanille ominaista kerrontaa.

Siro on jostain syystä halunnut pitää alussa lukijan kaukana kertomalla pojasta nimeä mainitsematta, mutta vasta kun siirrytään minäkertojaan teksti alkaa kulkea ja lukija, siis minä lukijana, pääsee tekstiin sisälle, mutta herkimmät kohdat kuitenkin ohitetaan oudon viileästi.

Teksti hajoaa moneen suuntaan - rakenteellisesti, sisällöllisesti ja kielellisesti. Harmi, sisällöltään ja tavoitteiltaan hieno, paikoin sujuva. Kompleksisuutta ja ristiriitoja on kuitenkin liikkaa, intensiteetti kärsii. Yllämme kaartuva taivas on repaleinen, ei suojaava.

Tuesday, April 16, 2019

Lumous haihtuu

Wolfram Eilenbergerin Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 on hyvin kirjoitettu kuvaus neljän filosofian sankarin kamppailusta kymmenen vuoden aikana viime vuosisadan alkupuolella. Alkukielinen nimi (Zeit der Zauberer) viittaa taikaan, tai pikemminkin lumoukseen, jonka lopusta myös Thomas Mannin Taikavuoressa  (Der Zauberberg, 1924) on kysymys. Siksi kirjan nimenä voisi olla myös lumouksen loppu. Sillä taika ja usko järjen voittoon irrationalismin levitessä tuli tuona aikana päätökseen. Lumous haipui, Entzauberung der Welt, ilmaus, jonka Max Weber oli esittänyt modernin maailman voittona esimodernista myyttien ja maagisen maailman lopullisesta häviöstä 1917, saa uuden merkityksen. Alkoi Lukácsin termein transsendentaalin kodittomuuden  aika (Georg Lukács 1916).

Neljä miestä uskoi ratsastavansa kohti länsimaiden synkkää iltaruskoa: Ernst Cassirer uskoen pelastavansa sen mitä pelastettavissa oli. Hän istui ratsun selässä selkä menosuuntaan ja kehitti systemaattisesti ja oppineisuuden ensyklopedisella varustuksella symbolisten muotojen filosofiaa.  Martin Heidegger  uppoutui täälläolemisen ontologiaan ja uskoi, että tulevaisesti on kohdattava kuolema ja ihmisenä olemisen ajallisuus. Walter Benjamin puolestaan vaelsi pasaaseissa ja asetti kriittisen katseen ja kielen todistamaan murhenäytelmää. Suurin kaikista ja merkittävin, surullisen ( muttei niinkään surkean)  hahmon ritari, jumalaksikin kutsuttu, traaginen antisankari Ludwig Wittgenstein,  onnistuu mielestään ratkaisemaan kaikki filosofian ongelmat lopullisesti viimeistään jo 1918, mutta huomaa ongelmien nousevan uudestaan vainoamaan ja piinaamaan mieltään. Se mikä näytti ratkaisulta osoittautuu umpikujaksi. Koditon kulkija etsii silti paluureittiä ja uusia alkuja - Sisyfos ei anna periksi.

Aluksi on kokemus filosofian kodittomuudesta ja monsesti myös filosofien (akateemisesta) kodittomuudesta. Pian Eilenbergin kertoman vaiheen jälkeen nämä neljä olivat myös sananmukaisesti joko vailla kotia tai harhautuneet pitämään kotinaan tuhoon tuomittua rakennusta, kolmatta valtakuntaa. Cassirer pakenee perheineen Saksasta 2.5.1933 Sveitsiin, myöhemmin Englantiin ja  Ruotsiin  ja päätyy lopulta Yhdysvaltoihin, jossa kuolee sydänkohtaukseen 1945. Benjamin viettää 1930-luvulla kiertelevää elämää pääasiassa Pariisissa ja päätyy itsemurhaan syyskuussa 1940.  Itävaltalaissyntyinen Wittgenstein palaa Cambridgeen ja hänet kaataa syöpä vuonna 1951. Heidegger on ainoa joka jatkaa Saksassa ja pyrkii juurruttamaan ajattelunsa saksalaiseen todellisuuteen. Aluksi sen syvimpään pimeyteen johtaja Adolf Hitlerin johdolla. Sodan jälkeenkäänkään hän ei tee selkeää pesäeroa menneisyyteensä ja jatkaa työtään. Keskustelu hänen filosofiansa yhteydestä natsi-ideologiaan jatkuu yhä. Heidegger elää heistä pisimpään ja kuolee Freiburgissa 1976.

Eilenbergerin kirjan kuvaama ajanjakso on siis osa tragediaa, näytös, jolloin sankarit asettuvat urheina näyttämölle, haastavat itsensä ja toisensa sanan säilällä milloin kaksintaisteluun, milloin pohtimaan mistä oikeastaan on kysymys. Eilenberger onnistuu kertomaan tarinan ilman, että siitä tulisi makeaa melodraamaa, vaikka kertookin päähenkilöidemme yksityiselämän kiemuroista herkullisia ja toisaalta melko karuja yksityiskohtia ja anekdootteja. Hän onnistuu myös välttämään synkän tragedian. Tarina ei ole liian deeppia. Jos haluaa mennä syvälle tai syvempiin vesiin luettavaa riittää - Heideggerin, Wittgensteinin ja Benjamininkin tekstejä on saatavilla jopa suomeksi melko hyvin, ainakin alkuun. Cassirerin teoksista ei suomennoksia juuri ole, mutta pedantti oppinut Cassirer kirjoittaa selkeää saksaa ja hänen englanninkielisen teoksensa An Essay on Man ajatukset avautunevat suhteellisen helposti.

Kirjaa voi siis suositella niin johdannoksi, kertaukseksi ja täydennykseksi, tai vain mieltä virkistämään.

Thursday, April 04, 2019

Beckett, Molloy ja sanomisen rajat

Epämääräiset palat eivät sovi yhteen
Itse asiassa oli kolme, ei, vaan neljä Molloyta: minun sisäinen Molloyni, hänestä tekemäni karikatyyri, Gaberin Molloy sekä lihaa ja verta oleva Molloy, joka odotti minua jossakin. (s.142)

---

... toivo on helvetin hanke, ... (s.165)

---

Ihmismieli on käsittämätön: milloin meri, milloin majakka. (s.131)



Samuel Beckettin kirjatrilogian ensimmäinen osa,  Molloy vuodelta 1951, on sivumäärältään suppea (219 s.), mutta tiheää ja sakeaa tekstiä. Se on yhtä aikaa pehmeää ja kirkasta, pimeää ja selkeää. Sitä on viisainta lukea hitaasti ja varovaisesti, ettei törmää peräseinään tai eksy sanojen pimeydessä mielen labyrinttiin, jota Beckett kirjassa rakentaa ja purkaa. Beckett pyrkii kuvaamaan mieltä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hänen päähenkilönsä, Molloy, pyrkii sanomaan sen mitä ei voi sanoa. Pyrkimys totuuteen sanallisesti on mahdotonta. Totuus on kaikkeus, sanat voivat voivat vain silpoa tästä osan. Kaikkeus on myös muuttuva, joten se mikä olisi "totta" nyt, ei ole sitä enää.

Beckettin tavoiteena tuntuu olevan vuoropuhelun aikaansaaminen ajattelun kahden puolen välillä. Daniel Kahnemanin termein nopea ja hidas ajattelu vuorottelevat - välittömästi mieltä myllertävät nopeat ajatukset otetaan tarkasteluun, hidas ajattelu jauhaa lihamyllyn tavoin nopeista ajatuksista massaa, jonka muotoillaan uudestaan. Myllytyksen avulla uskotaan päästävän parempaan tulokseen, kuin nielemällä raa´at ajatuksemme sellaisenaan.

Ajatusta voi lähestyä myös Epiktetoksen filosofian näkökulmasta. Hän jakoi asiat niihin, joihin voimme vaikuttaa ja niihin, joihin emme voi vaikuttaa. Jälkimmäisiä ei kannata murehtia, ne eivät ole meidän vallassamme. Jos viiniruukkusi särkyy, älä murehdi, se ei ollut sinun vallassasi. Jos vaimosi kuolee, älä murehdi, se ei ollut sinun vallassasi. Mikä sitten on vallassani? Ajattelu, teot ja tunteet. Ehkä.

Brittivalokuvaaja ja ajattelija, papin koulutuksen saanut Sean Tucker, stoalaisuuteen ja Epiktetokseen viitaten, esittää muunnelman, jossa asiat jaetaan kolmeen: niihin, joita voin kontrolloida, niihin, joihin voin vaikuttaa ja niihin, joihin en voi vaikuttaa. Näin viimeinen 1/3 asioista häipyy murehtimisen horisontin taakse, koska en siihen voi vaikuttaa. Käytännöllistä ja näppärää aina niin kauan, kunnes pohdit tarkemmin, missä näiden kolmen asiaryhmän rajat kulkevat. Tuckerin (ja Epiktetoksen) mukaan voimme vaikuttaa tai tiukemmin kontrolloida ajatuksiamme, tunteitamme ja tekojamme. Ja jos, Kahnemanin ajatusta mukaillen, emme heti ja välittömästi, voimme asettaa ne hitaan ajattelun, arvioinnin kohteeksi. Itsekritiikkiä ja omantunnon jaakobinpainia, harjaantumista ja minän karaisemista. Vain freudilaiset epäilykset saattavat puhkaista tämän. Mitäpä jos kavala alitajuntamme, piilotajuntamme, id tai jokin alkuvoimainen liskomielemme puskee meissä ja meistä ajatuksia, tekoja ja tunteita, niin onko sittenkin niin, että me emme ajattele, meissä ajatellaan, me emme toimi, meissä toimitaan?

Ja minkälainen on se vaikuttamisen piiri, jossa elämme? Buddalaisen tai vaikkapa saamelaisen animismin mukaan se on kovin erilainen kuin vaikkapa teknokraattisen kasvuajettelun läpitunkeman kulutuskarusellin koneenkäyttäjän mukaan. Ja kuinka kaukana on horisontti, jonka takana asustavat ne asiat, joihin emme voi vaikuttaa? Kas tässä pulma.

Ja niinpä päähenkilömme, Molloy, on hukassa odottaessaan merkkejä itsestään, ehkä jo huomenna hän tulee, ehkä jo tuolla, meren rannassa tai vuoren jyrkänteellä kohtaan hänet, jota aina olet kaivannut, itseni. Walter Benjamin sanoi, meille on toivo annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mutta onko niin, että tuo jäljelle jäävä toivo, on sittenkin helvetin hanke, virvatuli, epätoivon varjo, jota valoksi luulemme.