Monday, December 31, 2018

Taivaanpallo

Olli Jalosen  Taivaanpallo (Otava 2018kertoo tarinan Angus-nimisestä pojasta, hänen varttumisestaan Saint Helenan saarella, paosta saarelta sekä tapahtumista Lontoosssa sen jälkeen. Angus tutustuu 8-vuotiaana Edmond Halleyhin kotisaarellaan ja päätyy tämän oppipojaksi ja apulaiseksi kirjan päättyessä viitisen vuotta myöhemmin.

Ajankohta on 1600-luvun loppu. Britti-imperiumi vakiinnuttaa asemaansa merentakaisilla alueilla, uskonnolliset suuntaukset kamppailevat keskenään, pakanoiden sieluista ja taikauskoa vastaan. Jumalan taivas avautuu ei vain raamatun ja pappien teologian vaan myös maallisen tieteen harjoittajien toimesta. Halleyn komeetta löydetään, taivaankannen tähdet lasketaan, linnut luokitellaan ja kirjoihin laitetaan. Angus-poika saa olla tässä kaikessa mukana terävine silmineen ja lopumattoman oppishaluisena.

Jalosen kyky käyttää kieltä on ilmiömäinen. Anguksen silmien ja korvien kautta lukijana voin nähdä kauas menneisyyteen, ihmismielen syvyyteen ja kokea kappaleen länsimaisen sivilisaation ja kulttuurin muutosta ja levittäytymistä. Kertomuksen kuljettaminen lapsen silmin, korvinja ajatuksin on lukijalle miellyttävää - asioita voidaan selvittää ja toistaa sopivasti, jotta käsitys sen ajan tieteen, uskonnon ja niiden välisen suhteen sidoksista ja ristiriidoista piirtyy selkeästi ja kiehtovasti.

Kirjassa on hienoja kuvauksia laskemisen ja lukemisen oppimisesta, ei ehkä nykytietämyksen viimeisimpien käsitysten mukaisesti, mutta tuon ajan hengelle vakuuttavasti uskollisena. Vaikka Jalosen tekstin rinnastuksia nykyiseen aikaan on helpohko nähdä, niin varsinaisia anakronismeja en huomannut. Ainoastaan laivojen romuttaminen 1600-luvulla ei kuulosta korvissa uskottavalta, vaikka termillä rautaromun romuttamisen lisäksi onkin symbolinen merkityksensä.

Kuuntelin kirjan ja selailin sen kirjanakin. Monia kiinnostavia kysymyksiä ajattelun, havaitsemisen, kokeiden ja muistamisen teemoista se herättää. Samoin kiinnostus lähteistä, joita Jalonen on käyttänyt työssään, niistä olisi kiinnostavaa kuulla tai lukea lisää. Hieno kirja.


Saturday, December 22, 2018

Pintti

Tommi Kinnusen Pintissä puhalletaan ja kerrotaan herkästi. Lasi syntyy kvartsihiekasta, soodasta ja muista aineista kuumuudesta kovalla työllä, Kinnusen tarina taas taipuu ja koskettaa kuin saunavihdan oksat kuumassa saunassa, kirpeästi ja samalla nautinollisesti iholla kihlmöiden. Joskus puhallettavan lasin sisään jää ilmakuplia ja lasi särkyy, jos jännitteitä ei saada puretuksi. Ihmiset elävät ja ratkovat elämänsä säröjä ja halkeamia, kukin tavallaan ja tahollaan. Valoa vasten nostettuna kaiverukset ja särötkin näyttävät kauneutensa.

Tyynelän perhe kasvaa lasitehtaan varjossa. Jussia - sisarusparven vanhinta - kierrätetään tehtaalla eri tehtävissä. Kun muut kehittyvät taidoissa, kasvaa Jussi vain ikää. Mutta maailman hän näkee yksityiskohtaisemmin ja terävämmin kuin muut. Jussin siskoilla on omat elämänsä ja huolensa. Helmi käy tehtaalla töissä mutta kaipaa takaisin hetkiin, joihin ei voi enää palata. Kiivasluonteisella Raililla taas on Helsingissä menneisyys, jota hän ei tajua edes piilotella. Hänestä maailmassa pärjää, jos vain on tarpeeksi tahtoa.
Hilma, Raili ja Jussi - sisarukset, heidän perheensä ja tehdasyhteisönsä 1950-luvun alun Suomessa, elävät tiivistä elämää työn ja perheen vääjäämättömässä mutta samalla lämåimässä puristuksessa. Siinä missä lasitehtaan pilli järjestää ja tahdittaa arkea, kuumat, kylmät ja vihlovat tunteet vuorottelevat vuodenaikojen tavoin mutta myös vilvoittuvat ajoittain leppeäksikin kuin viileään veteen kahlatessa. Ihmiset jakautuvat menneen muistelijoihin, paremmasta tulevaisuudesta haaveilijoihin mutta on myös niitä, onnellisimpia kaikista, jotka elävät ajassaan, nauttivat siitä mitä on, eivät sure mennyttä tai haaveilevielä tulemattomasta, paremmasta tulevaisuudesta. Vaikuttavasti Kinnunen kuvailee niin miesten kuin erityisesti naisten, Helmin ja Railin, syvimpiä tuntoja ja tuntemuksia. 

Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani kokonainen äänikirja. Hyvä kokemus. Johtui kyllä paljolti myös valitsemastani kirjasta. Kieli on selkeää, kuvailevaa, lyyristä. Vähä vähältä pyörteet ja suvannot avautuvat, ihmisten erilaiset luonteet ja keskinäiset siteet punoutuvat kokonaisuudeksi.
Luettuna teksti tulee lähemmäs. Lukija, Antti Jaakola, onnistuu työssään erinomaisesti. Näköhavaintona, siis luettuna, teksti taitaa pysyä helposti etäällä. Vai onko sisäinen ääni/ääneni viileämpi kuin tunteella luettu teksti?

Kirja on siis erinomainen kappale karheaa 1950-luvun Suomea, myötätunnolla kuvattu ja kuvailtu. 

Wednesday, November 21, 2018

Nainen junassa ja omassa päässään

Ystäväni Annukka kirjoitti Paula Hawkinsin Nainen junassa menestyskirjasta:


Koukuttavaa syyslomalukemista - tää oli pakko ahmaista kahdessa illassa! Kerrankin päähenkilö oli jotain ihan muuta kuin ruskeaksi paahtunut pitkäsäärinen mantelisilmäinen kaunotar, niin tosiaan, jotain ihan muuta. Ei nyt korkeakirjallisuuden klassikkoainesta, mutta rosoa rosoa. En ees uskalla ajatella, millainen elokuva tästä on tehty.


Niko Ikonen puolestaan kirjoitti Episodissa elokuvaa arvioidessaan:

Nainen junassa on sen verran inhorealistinen kokonaisuus, että harvoinpa Hollywoodin kermaa näin hyytävissä tekeleissä näkee.


Näin elokuvan ensin ja nyt luin kirjan. En ahmaissut sitä ihan kahdessa illassa, mutta kyllä kirja oli rakennettu varsin hyvin ja siksi sen halusi viedä loppuun nopeahkosti. Näin siitä huolimatta, että elokuva oli itselle jo juonen paljastanut. 

Elokuvassa kirjan Rachelia esittää Emily Blunt. Hän on kyllä varsin kaunis "mantelisilmäinen pitkäsääri", mutta elokuvasta mieleen porautuu ensisijaisesti ahdistunut ilme, kun hän pyrkii ymmärtämään tapahtumien kulkua ja omaa asemaansa elämän ja rikoksen vyyhdessä. Kirja onnistuu episodimaisella rakenteella ja kolmen naisen kertojaäänellä hälventämään sumun tapahtumien yltä vähä vähältä. Samalla päähenkilö tulee tietoiseksi oman tragediansa lähtökohdista. Vaikka tarina on hyytävä ja inhorealistinenkin, se on samalla myös selviytymistarina  Hienosti siinä myös onnistutaan kuvaamaan sitä, miten meillä kaikilla, näin uskon, on taipumus kuvitella ja projisoida ympäristömme tapahtumiin ja ihmisiin niin toiveitamme kuin pelkojamme. Tutkimalla tapahtumia sinnikkäästi saatamme riisua illuusioita ja löytää maljan pohjalta totuuden "karvaan kalkin". Kirjassa on hyvin selkeä naisnäkökulma. Miehille ei puheenvuoroa annetta muutoin kuin hikisinä, likaisina tai narsististisina vallankäyttäjinä ja naisia pettävinä avioimiehinä, naisten kuvausten kautta. Mutta toisaalta naisetkin ovat kaikki, ehkä Rachelin vuokraemäntää lukuunottamatta, joko alkoholisoituneet, ajautuneet turhauttavaan aviosuhteeseen tai egotrippailevat omissa maailmoissaan unelmoiden niistä komeista miehistä, jotka saavat tai ovat saaneet heidät syttymään ja kukoistamaan jossakin elämänsä vaiheissa. Päähenkilö kuljettaa tarinaa suuren osan ajasta ei vaan päässään vaan myös päissään.

Kirjan henkilöhahmot ovat siis monessa mielessä haasteellisia. Toisaalta paikoin psykologisesti hienon terävästi kuvattuja, mutta paikoin niin kutsutun kioskikirjallisuuden kliseisten ilmausten avulla hahmotettuja. Ja nämä puolet on taitavasti yhdistetty kyseisten henkilöiden oman tietoisuuden heittelehtimiseen illuusioiden, realismin ja inhorealismin ristiaallokossa. Kirjan loppuratkaisua ehkä pitkitetään turhaankin, varsinkin, kun itse tärkein ratkaisu on jo kuitenkin lukijan kannalta jo tiedossa.

Kielellisesti kirja ei kovin korkealle kohoa, mutta perussujuvaa tekstiä kaikki tyyni. Ei siis korkeakirjallista klassikkoainesta, mutta luettavuuden, jännittävyyden ja juonen kannalta mukaansatempaavaa luettavaa.

JK. Myös elokuva on varsin hyvä "tekele".



Tuesday, November 13, 2018

Komtuurin surma

Haruki Murakamin Komtuurin surma on kiinnostava kirja. Jälleen kerran Murakami onnistuu kertomaan tarinansa selkeästi, vailla kommervenkkejä. Tarinassa yhdistyy tarkka ja realistinen arkipäiväisen elämän kuvaus sekä mystiseen menneisyyteen että reaalimaailman poliittiseen historiaan, Euroopan natsiaikaan 1930-luvun lopulta nykypäivään. Kaikki tuodaan lukijan ulottuville tuodaan esiin monin eri säikein, mutta samalla tavalla joka jättää paljon kysymyksiä. Tarinassa viitataan myös paljon kirjallisuuteen, metaforiin ja tuplametaforiin.

Päähenkilönä on juuri vaimostaan eronnut taidemaalari. Hän vetäytyy maaseudulle etsimään itseään uudessa elämäntilanteessa, mutta tulee vedetyksi mukaan monimutkaiseen perhedraamaan ja menneisyydestä kumpuavaan outojen asioiden vyyhteen. Kirja muuttuu loppua kohden jopa jännittäväksi ja antaa lukijan odottaa, miten kummassa tarinan kulussa esiin nousseet seikat saavat ratkaisunsa. Ratkaisu löytyykin, tavallaan, ja lopussa vielä kerrataan ja kootaan asioita ja edetään kirjan tapahtumien ajankohdasta viitisen vuotta eteenpäin ja katsahdetaan henkilöiden elämää nykyhetkessä vuonna 2011, Fukushiman ydinonnettomuuden ja tsunamin aikaan.

Murakamin kieli on selkeää, huumori on kuivaa ja runsaasti viljelyt vertaukset ovat osin jopa puujalkamaisia, mutta eivät, kumma kyllä ärsytä, vaan pikemminkin huvittavat. Musiikilla, nyt erityisesti klassisella, on merkittävä taustoittava ja tunnelmaa luova merkityksensä. Paikkojen ambient ja atmosfääri välittyvät hienosti, samoin tarkat tuotemerkkejä myöten kerrotut mielikuvat luovat maalaukselle pohjan, jolle selkeät lähikuvat sekä utuiset ja mystiset tapahtumat piirtyvät varmoin vedoin, kuten päähenkilön tauluissa.

Ei ehkä Murakamin paras, mutta yksi parhaista, hyvä lukuromaani, hallittu, seesteinen kokonaisuus.

Monday, October 01, 2018

He hukkuivat äitiensä kyyneliin

Asuinalueet oli jaettu kolmeen: viivoitetut, ruudutetut ja merkitsemättömät.  Viimemainitulla asuivat ruotsalaiset, Viivoitetulla alueella valtion viholliset, he eivät suostuneet allekirjoittamaan veroilmoituksen tapaan täytettävää kansalaissopimusta. Ruudutetulle alueelle joutui, jos käytti uskonnollisia vaatteita, liikkui väärällä vyöhykkeellä, ei ollut yhteistyöhaluinen oppitunneilla tai kasvatti vääränlaisen parran. Viivoitetulla alueella asuttiin vielä kerrostaloissa, ruudutetulla ei ollut enää omaa asuntoa. Siellä asuttiin parkkihalleissa ja oleskelu oli sallittu kuvauslennokkien valvomalla avoimella alueella.

Näin Johannes Anyuru kuvaa tulevaisuutta kirjassaan He hukkuivat äitiensä kyyneliin. Nuorehkon (s. 1979) ruotsalaiskirjailijan maailmassa muslimit ja ruotsalaiset (jotka ovat päättäneet ketkä ovat ruotsalaisia) kamppailevat elintilasta, kansalaisilla on oikeus kuulustella toisiaan ja varmistaa kännykkäsovellutuksella toistensa kansalaiskelpoisuus. Kansan vihollisilla tehdään julmia kokeita ihmisten ja yhteiskunnan paremman hallittavuuden nimissä. Tämä tapahtuu lähitulevaisuudessa. Teksti on hyytävää, mutta kieleltään ja kielikuviltaan usein hyvin kaunista.

Kirjan juoni ja kuvaus polveilee niin ajassa kuin ihmisissäkin. Kirja on tarkka muistutus siitä, mihin nykyinen "sopimusyhteiskunta" yhdistettynä teknologisen valvonnan mahdollisuuksiin johtaa, mikäli emme ole poliittisesti valppaita ja puolusta jäljellä olevia demokratian rippeitä. On katsottava tarkkaan minkälaiseen valvontaan suostumme turvallisuuden nimissä. Tämä on tehtävä nyt, sillä paluu tulevaisuudesta ei ole mahdollista. Moni poika lähtee vielä taistelemaan oikeuksiensa puolesta, usein vailla toivoa ja epäinhimillisin keinoin,  ja hukkuu äitinsä kyyneliin. Kontrolliyhteiskunta syö itse itsensä ja paluu siitä voi tapahtua vain totaalisen romahduksen jälkeen. Tässä taistelussa ei lopulta ole voittajia, ja taistelun synty on jo merkki epäonnistumisesta.

Saturday, September 22, 2018

Lucy Bartonin tarina

Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Elisabeth Stroutin suppeahko romaani on niukasti kerrottu tarina Lucy Bartonista, köyhistä oloista ponnistavasta tytöstä, joka
ole kotoisin mistään eli köyhästä perheestä maaseudulta. Hänestä tulee newyorkilainen, vaimo miehelle nimeltä William ja äiti kahdelle tyttärelle. Ja Lucyllä on äiti, mami, jota hän kaipaa, mutta johon hänellä on ongelmallinen suhde. Lucy on myös kirjailija. Tarina on hänen, ei hänen avioliittonsa tai kirjailijanuransa.

Nimeni on Lucy Barton kirja on niukkuudestaan huolimatta monitasoinen. Äidin ja tyttären tarinan lisäksi siinä viitataan monasti elämän ja tarina välisiin suhteisiin, tarinan kirjoittamisen tapaan ja siihen, mitä asioita tarinaan otetaan, mitä jätetään. Monella tapaa myös viitataan kaikkeen siihen, joka jää sanomatta, kirjoittamatta, jota kirjan kertoja tai kirjan kirjoittaja ei kerro, ei halua kertoa tai ei pysty kertomaan. Lukijan on tyydyttävä lyhyisiin kuvauksiin, lauseisiin ja kappaleisiin ja uskallettava täydentää ne omilla tuntemuksillaan.

Tämä on jälleen yksi tarina New Yorkista ja Yhdysvaltojen takamailta, nykyajasta ja menneestä, yksityisestä ja historiasta. Hienoa niukkaa ja kirkasta kerrontaa.

Monday, September 10, 2018

Taistelu jatkuu

Raskas on painava kantaa ja kauas on pitkä matka...
Romaanin VI osassa moniäänisyys hukkuu osin saarnaavaan monologiin ja yksioikoiseen yhteiskunta-analyysiin. Parhaimmillaan kirja on arjen ja päähenkilön sielunmaiseman konkreettisessa kuvauksessa.

Karl Ove Knausgårdin kirjasarja on oikeastaan yksi opus magna.  Taisteluni osat I-VI on ainutlaatuinen kirja läsnäolevuudessaan, laveudessaan ja polveilevuudessaan. Viimeisen osan alussa kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa on juuri ilmestymässä. Knausgård kuvaa tuntemaansa ristiriitaa itsensä, pienen ihmisen ja suuren kirjailijan välillä: Olin pieni ihminen. Minulla ei ollut suuria luuloja niinkään itsestäni kuin siitä mitä tein tai mitä kykenin tekemään. (122)

Kirja on kiehtova ja vie mukanaan. Silti, jos saisin päättää, tekisin kirjan olemattomaksi. Siinä ei ole mitään sellaista, mitä ilman en voisi elää, mutta paljon sellaista minkä kanssa monen ihmisen on vaikea elää. Kirja on kuitenkin olemassa, olen sen lukenut. Se on vaikuttava. Tuon kokemuksen kanssa minunkin on elettävä. Ihmettelen miksi Karl Ove K. jatkoi kirjan kirjoittamasta, vaikka näki ja koki sen tuhoisuuden? Ehkä samasta syystä, kuin tässä kirjoitan ja levitän "ilosanomaa" hänen kirjastaan: ajatus siitä, että totuudella on jokin ensiarvoinen asema maailmassamme, olkoonkin, että se on "minun" totuuteni tai tässä tapauksessa Karl Ove Knausgårdin totuus. Vaikka Knausgård on hyvin lukenut ja oppinut kirjailija hänen käsityksensä totuudesta sekoittuu "rehellisyyden" tai "aitouden" sekä "suorapuheisuuden" kanssa. Ihmisen on sosiaalinen olento ja sosiaalisuus on myös Knausgårdin keskeisiä käsitteitä. Totuuden ongelma on monisyisempi käsite eikä oikeastaan liity yksilöön vaan yhteiskunnan rakenteellista tapaa tuottaa tietoa - asia jota muun muassa Knausgårdinkin hyvin tuntema Michel Foucault niin mestarillisesti on analysoinut ja historiallisestikin kuvannut. Perusjako sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen on kyllä hyvä käyttövoima itseanalyysille, mutta käsitys persoonallisuudesta, esimerkiksi vaikka ajatus persoonallisuuden lapsi-aikuinen-vanhempi tasoista, olisi ollut vivahteikkaampi monissa kohdin. Ja Knausgårdin yhteiskunta-analyysi on samalla tavalla osin psykologisoiva, osin kotikutoisesti koottu. Mutta kyseessähän onkin romaani, joten se ei alistu teoreettiselle kritiikille. Kirjailija on valinnut (?) teoreettisen viitekehyksen ja soveltanut sitä oman elämänsä analysoimiseen ja kuvaamiseen.

Kirjoittaessaan itsestään, suhteestaan isäänsä, sukuunsa ja ystäviinsä hän samalla kartoittaa suhdettaan romaaniin ja oman identiteettinsä rakentamiseen. Identiteettityön prosessia on tuskin koskaan kuvattu niin läheltä ja aidon tuntuisesti kuin tässä teoksessa. Niin Knausgård kuin osa hänen kriitikoistakin on kyseenalaistanut tämän kaltaisen egotrippailevan kirjallisuudenlajin itsesäälissä vellovien narsistis-egoististen ihmisten julkiseksi terapiaksi, julkisuushakuisuudeksi tai rahanhankintakeinoksi. Onko Knausgård itsensä vapauttava orja vai narri, jonka itsensäpaljastelu antaa meille voyeristisen nautinnon tarjoamalla avaimenreiän tai peräti avoimen oven Karl Oven salaisen mielen huoneeseen? Vai onnistuuko hän avaamaan lukijan mielen, kauneuden ja kauhun kammion, joka usein pysyy suljettuna myös itsellemme?
Hienosti Knausgård asettaa itsensä kirjallisuuden historiaan Shakespearesta Goetheen ja Hamsunin kautta itseensä. Ainakaan tässä teoksessa hän ei mainitse Montaignea, vaikka kiistatta tämä Hamletin hahmon pohdiskeluihin vaikuttanut esseisti voisi olla yksi Knausgårdin esikuvista. Samoin tulee mieleen Augustinuksen ja Rousseaun tunnustukset. Hän asettaa itsensä myös nykykirjailijoiden joukkoon: Thomas Bernard ja John Fosse ovat ylittämättömiä, mutta Franzenin ja Coetzeen tasoon hän mielestään kyllä yltää. (122)

Hyvin kiinnostavasti Knausgård analysoi Joycen Odysseusta, Shakespearen Hamletia, Kafkaa. Erityisen tarttuva oli myös teksti Faulknerin Ääni ja vimma -teoksesta. Se oli aikoinaan, 1970-luvun alussa, lukiovuosina Harjavallassa, teos, joka avasi ajatukseni, silmäni, korvani ja katseeni kirjallisuuteen. Pyrkimys katsoa maailmaa monesta näkökulmasta (moninäkökulmatekniikka) merkitsi oman näkemyksen monipuolistumista ja sen ymmärtämistä, että eri näkemykset voivat olla keskenään ristiriidassa ja samalla kuitenkin totta tietystä näkökulmasta katsottuna. Kaikki on suhteellista, mutta vain jossakin suhdejärjestelmässä. Knausgårdin sisäisessä maailmassa hänen kirjoituksensa on totta, sen ulkopuolisessa maailmassa on toisin. Se on vain Knausgårdsin minän näkemys tapahtumista. Ainutlaatuiseksi sen tekee juuri tuo kuvauksen viiltävä tarkuus, jossa yksityinen muuttuukin kirjoituksen kautta, kielen välityksellä yleiseksi. Kieli, katse, teot: maailma avautuu meille käsitteellisenä ja toiminnallisena. Sanamme ovat tekoja, tekomme kuvautuvat sanoina, tekomme saavat meistä riippumattomia merkityksiä ja merkitsevät meille maailmaa.

Yllättävästi kirjan sivuilla on lähes puhtaasti kirjallisuustieteellistä analyysia kielestä, sen rajoista ja ylittämisestä. Analyysin kohteena ovat Celanin runot  ja niistä Knausgård siirtyy fasismin ja narsismin analyysiiin ja kertoo myös käsityksensä Hitleristä Taisteluni teoksen ja siitä tehtyjen kirjoitusten perusteella. En tiedä, mitä Knausgårdin kustannustoimittaja hänelle on sanonut ja onko hän ottanut tai joutunut ottamaan sanomista huomioon, mutta reippaasti olisin karsinut ja jäsentänyt tätä viimeistä osaa. Kirjallisuusteoreettinen osa on toki kiinnostava, mutta Hitlerin ja fasismin arvioinnissa ja arvottamisessa Knausgårdin analyysi ei ole vakuuttava. Oikeastaan en ymmärrä mihin hän pyrkii. Yhdestä keskeisestä asiasta olen samalla kannalla. Hitleriä ja hänen persoonaansa ei tule demonisoida - hän oli ihminen, jonka toimintaa tulee arvioida hänen tekojensa perusteella. Knausgård osoittaa VI osassa lukeneisuutta ja kirjan lopussa on jopa lähdeluettelo. Monet teokset ovat tuttuja itsellenikin. Knausgård mainitsee Michel Foucaultin tekstissä, mutta lähdeluettelosta häntä ei löydy ja enemmän rakenteellista analyysia fasismin käsittelyssä olisinkin kaivannut, jos hän sen välttämättä halusi kirjaansa sisällyttää. Yhden lempiajatelmani (Claude Lévi-Strauss) mukaisesti kysyn kuitenkin, kuka Karl Ove Knausgårdin kirjassa puhuu, kenen hän antaa puhua kirjassaan? Miksi hän antaa Hitlerille paljon puhetilaa, vaikka suhtautuukin Adolfin tekoihin kriittisesti? Sananvapauden nimissä meillä toki tulee olla oikeus lukea ja kommentoida mitä haluamme ja romaanin puitteissa tuon sananvapauden on oltava vielä laveampi kuin asiateksteissä. Mutta siitä huolimatta en pidä mielekkäänä esittää ja levittää näin laveasti Taisteluni, siis Hitlerin tekstin, sanomaa, vaikka siihen lyhyet kriittiset kommentit liittyvätkin. Knusgårdin tapa on kyllä hyvä esimerkki siitä, että on hyvä koetella omia ajatuksia "helvetin tulessa" ja kaivaa itsestään nuo fasismin kurjimukseen johtaneet ajatukset. Mutta kovin moniääniseksi teksti ei avaudu ja varsinainen poleeminen vuoropuhelukin jää kaikesta laveudesta huolimatta aika yksipuoliseksi.

Ristiriitainen kokemus siis kaiken kaikkiaan. 


Friday, August 17, 2018

Donnerin Berliini 1958-2008


Jörn Donnerin Berliini-raportti 1958-2008 (Otava, Helsinki 2008) yllätti. Ajatukseni oli selata se alkupalana Berliinin matkaa elokuussa 2018, mutta luinkin kirjan kannesta kanteen. Varsinkin kirjan alkupuoli oli kiinnostava, mutta loppupuoli, sekä 1958 kirjoitetun jakson että 1976 ja 2008 lisäyksetkin, muuttui kirjallisessa mielessä tylsäksi. 1950-luvulla nuorehko Donner (s. 1933) kertoo elävästi Berliinin vaikutelmiaan ja kokemuksiaan ja punoo siihen henkilöhaastatteluihin ja satunnaisiin keskusteluihin perustuen historian tapahtumia. Loppupuoli on kuivahkoa raportointia, jossa keskitytään raskassoutuisesti Itä- ja Länsi-Berliinin  poliittiseen historiaan aina muurin murtumiseen ja Saksojen yhdistymiseen saakka.

Vierailin Berliinissä nyt elokuussa 2018, kymmenen vuotta Donnerin viimeisimmän raportin jälkeen. Erot idän ja lännen välillä ovat edelleen näkyvissä, ainakin siksi, että kaupungin jakoa ja yhdistymistä markkinoidaan varsin näyttävästi. Kaupungin jakoa ja kammottavaa historiallista taakkaa ei pyritä peittämään, päinvastoin, sitä korostetaan ja tuodaan esiin monin eri tavoin. Muurin murtumisesta on nyt 28 vuotta ja saman ajan se oli pystyssä. Siinä aineellistui idän ja lännen ero, tai ehkä tarkemmin markkinataloudellisen kapitalismin ja niin sanotun avoimen yhteiskunnan rajalinja sosialistiseen yhtenäisvaltioon. Donner kysyy, mitä olisi tapahtunut, jos DDR:n johto olisi 1950-luvun lopussa valinnut toisin, avannut rajalinjoja tavalla tai toisella länteen ja liberalisoinut eikä sulkenut itäistä Saksaa ja Berliiniä omaan häkkiinsä. Länsi oli kuitenkin taloudellisesti paljon vahvempi ja elintaso korkeampi kuin idässä, joten tuo vaihtoehto ei ollut DDR:n ”järjestelmän”, ”ideologian” ja ”vallan” säilyttämisen kannalta mahdollinen. Donnerille on annettava kiitosta kriittisestä kirjoittamisesta. Länsiliittotuneet ja Länsi-Saksa ei hänen raportissaan esiinny puhtoisena vapauden ja demokratian airueena. Donner katsoo tilannetta läheltä,  siinä on kirjan vahvuus, mutta maailman valtapolitiikan kuviot eivät sen kautta juuri avaudu, vaikka Yhdysvaltain, NATOn ja Neuvostoliiton sotilaspoliittisiin päämääriin joissain kohdissa viitataankin.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen alun välittämä tuntu Berliinistä. Hämyinen, raunioitunut, selvitymiskamppailunsa alussa oleva suurkaupunki. Kaupunki, jonka asukkaat pyrkivät hyvään elämään toisaalta sopetumalla jaetun kaupungin realiteetteihin, toisaalta toivoen kaupungin yhdistymistä. Ja nämä toiveet toteutuivat, toisin kuin moni reaalipoliitikko koskaan jaksoi uskoa.

Myös II maailmansotaa edeltävä natsivallan kausi näkyy kaupungissa monin tavoin. Hitlerin valtakoneiston tekemä juutalaisten hävittäminen kaupungista näkyy lukuisina muistomerkkeinä. Kysymys juutalaisuudesta ei ole poistunut muistomerkkien myötä historian hämärään. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden 10.8.2018 ilmestyneessä numerossa on raportti juutalaisvainon jatkumisesta ja sen saamista uusista muodoista. Uskoisin, että vähitellen on luovuttava monikultuurisuuden harhasta. On uskottava aitoon, globaaliin kulttuuriin, joka on monitasoinen, monimuotoinen, eklektinen ja osin kaoottinenkin. Paluuta "puhtaisiin" kulttuureihin ei ole, jos tuollaisia on koskaan ollutkaan muutoin kuin ideaalityyyppisinä konstruktioina tutkijoiden ja tutkimuksen tarpeita tyydyttämään ja erilaisten omien kulttuuristen rajojen vartijoiden mielissä.

Donner uumoilee kirjansa esipuheessa, että yksi mahdollinen päätös sarjalle (Donner on kirjoittanut kirjan Raportti Tonavalta, 1961) voisi olla kertomus Lähi-idästä, Israelista, jonne parhaillaan rakennaetaan muuria siinä tarkoituksessa, että se erottaisi israelilaiset ja palestiinalaiset tykkänään toisistaan. Ilman Berliiniä, Hitleriä ja holokaustia ei luultavasti olisi Israelia, ei ainakaan nykyisessä muodossa.

Syksy saapuu ja varjot pitenevät Berliinissä. Se ilo, vapaus ja jälleenrakennus, joka kaupungista on nyt lähes 30-vuoden ajan heijastunut, saa varjonsa niistä kauaskantoisista historiallisista taakoista, jota nyt kantavat erityisesti Lähi-idän palestiinalaiset. Ja siirtolaisuuden ja pakolaistilanteen vuoksi huudot eivät ole vain kaikuja menneisyydestä vaan myös huutoja tulevaisuuten. Rajoja on ylitettevä, jotta ne voitaisiin purkaa tai joissain tapauksessa myös rikkoa.

Nyt Berliini, ensimmäisen kesävierailun jälkeen, näyttäytyy vihreänä ja vireänä kaupunkina. Salamyhkäisyys ja rappioromantiikka on taipunut hyvin tuirisminkin palvelukseen. Donnerin letkautuksen siitä, miten rikkaat ja köyhät kaupunginosat poikkeavat toisistaan tunnistaa: köyhät alueet ovat köyhiä ja rahvaanomaisia, rikkaat rikkaita ja rahvaanomaisia. Ylevä, korkeakulttuurinen, rikas ja historian raskauttama kaupunki sulattaa itseensä lattean,arkipäiväisen, köyhän ja nykytrendejä seuraavan ajan hengen. Kotiseutu -elokuvan roolihahmo Anton Simon tiivistää hyvin: jos menet naimisiin nykyisen muotitrendin kanssa, huomaat pian olevasi leski.

Uusi lentokenttä Schönefeldissä odottaa yhä valmistumistaan ja on kai valmistuessaan, ehkä vuonna 2021, jo liian pieni. Pysyviä asioitakin on. Olut on edelleen hyvää. Perinteisten laatuoluiden rinnalle on nousemassa pienpanimoiden käsityöläisoluet. Ehkä koittaa aika, jolloin Berliini on "vain" kaupunki muiden joukossa. Se on varmaan sen asukkaille hyvä asia ja vierailijalle se tarjoaa monia vaihtoehtoja, nyt ja tulevaisuudessa. Mutta tähän on vielä matkaa. Edelleen pätee Donnerin avauslauseet: Rakastan suurkaupungin yksinäisyyttä, jota ympäröi lämpö niin kuin Roomaa tai vapauden muistot kuin Pariisia. Eniten rakastan kuitenkin sitä uhkaavaa, houkuttelevaa yksinäisyyttä, jota Berliini merkitsee.

Tuesday, July 24, 2018

Karl Ove opiskelee kirjailijakoulussa

Knausgårdin Taisteluni V keskittyy kirjailijaksi kasvamiseen. Bergenin Skriveakademi tarjoaa Karl Ovelle puitteet oman kirjoittamisen suhteuttamisessa perinteeseen ja oman aikansa kirjoittamiseen. Thomas Mannin Taikavuori ja Tohtori Faustus saavat Knusgårdilta lyhyen mutta kiinnostavan analyysin ja jälkimmäisen kirjan hahmojen (Leverkühn vs. Zeitblom) avulla hän asemoi myös itseään eurooppalaisen kirjallisuuden perinteen ja avantgarden taitekohdissa. (269-270 ja 336)

Suhde Kunderaan tulee myös esiin, sekä Karl Oven pitäytyminen realismissa. Mielikuvitus ei ole hänen vahvimpia puoliaan, ainakaan kirjoittaessa,  ja hän kieltäytyy metatekstien kirjoittamiesta. Toki niitä esiintyy tässäkin kirjassa jonkin verran, mutta melko niukasti. Kiinnostavana pikku yksityiskohta on Bob Dylanin mainitseminen ei-Nobelin saaneena kirjoittajana.

Elämänohjeitakin Karl Ove jakaa: Eikä sydän erehdy koskaan. Sydän ei koskaan, koskaan erehdy. Näin varmaan on, kohtaat toisen ihmisen ja tiedät, että kaikki on nyt toisin. Ja vaikka sydän erehtyy ja pettää, niin ajan kuluessa käy usein niin, että se sydän kuului aivan jollekin muulle, tai muuhun aikaan. Solujen lailla mielemme uudistuu. Ajan julma pyörä armahtaa. Ja hienosti hän kuvaa myös rakkauden ja kaipuun tunteita ja niiden puutetta (375-376). Karl Ove käy loputonta dialogia itsensä ja maailman sekä oman itsensä sisäisen puheen välillä - Daniel Kahnemanin termein nopea ja hidas ajattelu vuorottelevat harvinaisen nopeasti ja samalla yksinkertainen, moninkertainen ja monimutkainen kertautuvat. Vain vahva humala poistaa päähenkilömme refleksiivisen kontrollin ja vaikka se hankkijalleen tuo vapauden, sen seuraukset ovat melko tuhoisia.

Vielä on yksi Taisteluni sarjan osista lukematta. Jospa sen jälkeen on aika koota kokonaisuus yhteen. Knausgård on kuitenkin alkanut elää elämäänsä omassa mielessäni. Monessa yhteydessä tulee mieleen, miten tähän ja tuohon ilmiöön tai elämäntapahtumaan Karl Ove Knausgård viittasi. Harva kirja vaikuttaa näin. Ja samalla huomaa, miten rikas kudelma syntyy - on vaikea erottaa kirjan, kirjallisuuden ja muun elämän rajaa ja nostaa esiin olennaista. Olen suositellut kirjaa monille. Kirjasarja on niin laaja, että sen joko lukee innolla tai sitten luopuu jo viimeistään toisen tai kolmannen osan (näin oli itselleni käydä)  kohdalla.

Nyt kirjailija on syntynyt ja jatkaa elämäänsä itsenään ja julkisuuden henkilönä.

Thursday, June 28, 2018

Nuoren opettajan muistelmat

Teossarjansa IV kirjassa Karl Ove aloittaa työ- ja kirjailijanuraansa. Hän pestautuu Norjan pohjoiseen sijaisopettajaksi 18-vuotiaana, heti lukion päätettyään. Meno jatkuu kuitenkin enemmän teinimeininkinä ainakin kirjan alussa. Samoin kuin edellisessä osassa, vuosikymmentä, siis 80-lukua,  kommentoidaan osuvasti siirtymäkautena. 70-luvun vakavuudesta 90-luvun keveyteen.

Ensimmäiset seksikokemukset, ainakin onnistuneet, antavat odottaa itseään. Karl Ove on turhautunut, menettää muistinsa juopotellessaan, mutta uskoo kirjoittamisensa tuovan tulosta lähitulevaisuudessa. Naiskuvaa vaivaa pahanlaatuinen huora-madonna -tyyppinen splittaus. Tytöt ja nuoret naiset ovat himoittavia ja pantavia tai sitten ihanteellisen rakkauden kohteita, saavuttamattomia. Ja kaiken kukkuraksi pohjoisen pienessä kylässä vaihtoehdot ovat vähissä, omat oppilaat aivan liian nuoria, vaikkakin nuoren opettajan halujen kohteena (etenkin ajatuksissa). Epäonnistumisen pelko, kiintymisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko - tuttuja tuntemuksia: hylkää tai luovu ennen kuin petyt tai tulet hylätyksi. Myötäeläminen on helppoa ja mieli tekisi antaa päähenkilöille muutama kannustava ohje tai neuvo. Ja tuskin lukukokemusta haittaa - seuraa juonipaljastus -että poikuudestaan Karl Ove pääsee sentti sentiltä ja kirjan lopussa opettajan työvuoden päätyttyä lihalliset ilot avautuvat runsaasti Roskilden festivaaleilla. Teltassa tytön kanssa joka ei ole sen paremmin Karl Ove himon kuin ihastuksenkaan erityinen kohde, vain nuori nainen, joka sattuu olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa Karl Ove kannalta.

Tässäkin kirjassa Knausgård onnistuu herättämään empatian, sympatian, myötähäpeän ja osin kauhistuksenkin tuntemuksia. Myötäelämistä helpottaa oma elämänhistoriani. Tosin telttailin jo nuorempana kuin käsillä olevan kirjan sankari ja opettajana aloitin "vasta" 24-vuotiaana. Sopetuminen ikäisiini oppilaisiin ja nuoriin kollegoihin sujui hieman tyylikkäämin ja vähemmän tuskaisesti. Mutta monta tarinaa siitäkin voisi kertoa . Lisäksi itselläni ei ollut Knausgårdin kaltaisia suuruuskuvitelmia ja kunnianhimoisia tavoitteita kirjailijana.

Tekstissä on myös kirjallisen maun ilmauksia. Blogini nimikkokirjailija, Thomas Mann, saa kiitettävän, samoin García Marques. Mutta yksi omista arvoasteikolla hyvin korkealla olevista ja pitämistäni kirjailijoista, Milan Kundera, puolestaan on Karl Oloville vaistomaisen inhon kohde. Hän on keinotekoinen, ei riittävän post-moderni eikä riittävän moderni kirjailija. Kunderan viehätyshän  on kuitenkin juuri siinä, että hän liikkuu ja liukuu niin taiturimaisesti juuri tuolla rajalla. Ehkäpä kysymys on myös siitä, että Mann on kunnioitettavaa historiaa. Kirjan aloitteleva kirjailija ja Taisteluni -kirjan kirjoittaja, nyt jo menestynyt ja vakiintunut 2000-luvulla, ovat samalla kentälle Kunderan kanssa. Mann istuu jo katsomossa,  mutta Kunderalta on otettava pallo pois.

Tuomariksi en tuossa ottelussa halua asettua. En tunne Knausgårdin muuta tuotantoa, mutta nyt lukemani perusteella Kundera ja Knausgård pelaavat eri peliä. Siinä missä Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta, Knausgård päästää katsomaan elämää kameralla, jonka näkökulma on joskus ei vain jääkaapin sisältä (kuten elokuvissa joskus tehdään), vaan myös vessanpöntöstä johon perinteisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

On aika siirtyä kirjaan no 5. Sen liepeessä kriitikko vertaa Knausgårdin merkitystä Goetheen. Aika näyttää. Yritän arvioida tilannetta muutaman tuhannen sivun jälkeen.


Tuesday, June 19, 2018

Taisteluni 3: Lapsuudesta varhaisteiniksi

Kirjan kertojan, Karl Oven tarina jatkuu kolmannessa osassa lapsuuden kokemusten kuvauksella ja kuvittelulla. Kirjailija Karl Ove valmistelee lukijaa alussa huomautuksilla siitä, että tietenkään hän ei kykene muistamaan varhaislapsuudestaan varsinaisesti mitään. Kyseessä on rekonstruktio, muistelma, jota oma muisti täydentää, unohdus pyyhkii pois ja kirjallinen fantasia ja esitystapa rikastaa.

Aluksi pelkäsin, etten jaksa näin tarkkaa kuvausta kovin pitkälle. Kirjan tyyli poikkeaa aiemmista. Niissä aikatasot ja teemat vaihtelevat, mennyt, kirjan nykyisyys ja kirjallisen kerronan pohdinnat kutotuvat kiinnostavaksi kudelmaksi. Nyt kertomus etenee melkolailla kronologisesti alun pikkupojan varhaiskokemuksista koulupojan ja varhaisteinin maailmaan. Äiti on turva, isä herättää pelkoa (päin vastoiin kuin Elane Ferrantella hänen lapsuutensa kuvauksessa teoksessa Loistava ystävä). Isän pelko, josta kirjan ensimmäisen osan alussa monella tavalla vihjattiin ja lukija odotti, milloin jotain kauheaa tai todella kauheaa tapahtuu, puhkeaa nyt sanoiksi kolmannen osan puolessa välissä. Katkeriksi, koviksi ja kovin tosiksi sanoksi. Isä on jatkuva uhka, myös silloin kun hän ei ole välittömästi läsnä. kauhun kokemus ei ole yksittäisissä teoissa. Kauhu ja pelko on jatkuvaa, sisäistettyä.

Kolmannen osan lopussa keskeiseksi kiinnostuksen kohteeksi nousevat tytöt. Heistä ja heidän paremmuusluokittelustaan tulee pakkomielle, jossa pienen pojan maku on absoluuttinen. Deittailu- ja treffikokemukset päättyvät monin osin katkerin pettymyksiin, mutta palava halu ja himo ajavat pyrkimykseen kehittyä toisen sukupuolen tuntemuksessa. Kiusatuksi tuleminen ja oman sukupuolisen identiteetin etsiminen on ankara ja voimia vaativa prosessi.

Vain paikoitellen tekstissä pohditaan kokemuksen historiallista kontekstia:

Me olimme nykyaikaisia 1970-luvun ihmisiä, ja myös ympäristömme oli nykyaikainen 1970-luvun ympäristö. Ja tunteemme, ne jotka virtasivat meissä jokaisessa noina kevätiltoina, ne olivat nykyaikaisia tunteita, vailla muuta historiaa kuin omamme. Meillä lapsilla ei ollut historiaa. Kaikki  tapahtui ensimmäistä kertaa. Emme koskaan ajatelleet että myös tunteet olisivat vanhoja, ehkä eivät yhtä vanhoja kuin vesi ja maa mutta yhtä vanhoja kuin ihmiset. (s. 2013)

Kiinnostavaa. Miten tarina jatkuu IV osassa?

Loistavia pikku naisia



Elena Ferranten Loistava ystävä on hänen Napoli -sarjansa ensimmäinen osa. Suosittu ja paljon myönteisiä mainesanoja kerännyt kirja kertoo Napolin köyhässä kaupunkikorttelissa  nuoriksi naisiksi varttuvista tytöistä. Kertoja on Elane Greco, kaupungintalon vahtimestarin esikoistytär. Elane ihailee yli kaiken ystäväänsä Linaa, suutarin tytär Rafaella Cerulloa. Lina on loistava ystävä, vaikka myös hän kutsuu Elanea loistavaksi ystäväkseen.

Tarinan yhteiskunnallinen draama rakentuu perinteisen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja koulutuksen kautta naisille avatuvien uusien mahdollisuuksien välille.  Mahdollisuudet ja oikeudenmukaisuun ei jakautudu tasaisesti. Elane on lahjakas ja menestyy koulussa hyvin. Opettajat tukevat hänen mahdollisuuksiaan jatkaa koulua perusopetuksen jälkeen ja perhe taipuu vastahakoisesti opettajan päättäväiseen ohjaukseen. Lina on kuitenkin joka suhteessa ylivertainen, mutta hänen solidaarisuutensa omaa perhettään kohtaan ei mahdollista koulun jatkamista. Linan tie on viitotettu perinteisesti,  naimisiin varakkaan miehen kanssa ja sitä kautta sosiaalinen kohoaminen ja reitin avaaminen omalle perheelle suutarien käsityöammatista kenkätehtaan perustajiksi.

Ferrante kirjoittaa hyvin, selkeästi ja juoni kulkee jouhevasti. Teksti on helppolukuista ja sisältö on sosiaaliselta eetokseltaan humanistinen tarina tyttöjen ja nuorten naisten mahdollisuuksista kasvaa yhteiskunnan täysivaltaisiksi, itsenäisiksi ja vapaiksi toimijoiksi. Kertomus on huolella rakennettu, jopa näytelmänomaisesti pohjustettu alun henkilöluetteloilla ja perheiden statuksen esittelyllä.

Kerronnan elävä kuvaus etenee monasti kuitenkin saippuasarjoista tutuin kääntein,"tytöt tykkää, pojat kiusaa" -tyyppisten tilanteiden kautta. Ferrante käyttää näitä keinoja kuitenkin taiten ja varoitteleekin lukijaa niistä. Joskus Elanen ja Linan suhde on rajoiltaan niin häilyvä, että epäilee, onko kyseessä jonkinlainen persoonien liudentuma tai fuusio. Näin varsinkin kirjan alkuosissa. Arvoitukseksi jää myös Linan persoonan hämärtymisen luonne. Ferrante antaa täkyjä trilogian seuraavan osan lukemiseen, jotta nämä arvoitukset aukeaisivat lukijalle. Kiinnostuksen herättää myös tulevat opiskeluvuodet 1960-luvun poliittisesti kiehuvassa Italiassa.

Olen lukenut nyt rinnakkain Karl Ove Kanausgårdin laajaa ja aika vastaavilla kentillä liikkuvaa kirjaa. Knausgård varttuu Norjassa pari vuosikymmentä myöhemmin ja kyseessä on poikien maailma. Ei liene oikeudenmukaista verrata näitä kahta, mutta teen niin kuitenkin. Kanusgård voittaa 6-2, vaikka en oikein osaa kiteyttää miksi.

Arvostamani Lumiomenan blogissa on hienosti kerrottu kirjasta ja hänen tekstissään on myös linkkejä muihin blogeihin. Lumiomenakin kirjoittaa Ferranten suuntautuvan enemmän naislukijoille, mutta rohkeat miehetkin sattavat hänen teksteihinsä tarttua.  Vertaus Knausgårdiinkin sattuu kohdalleen: 

Viimeksi olen innostunut Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan tunnustuksellisuudesta ja pohjoismaisesta angstista. Ferranten romaanisarja ei ole miehisen angstinen tai rikkirevityllä tavalla paljas, mutta vahva ja väkevä se on, ja teki heti suuren vaikutuksen.


Tarinoiden sisältö ja kirjallisen kerronnan laatu ovat hyviä. Knausgårdin monitasoinen teksti tulee lähemmäs ja rikkoo ihon, viiltää syvältä, Ferranten tytöt hipaisevat kauempaa ja rutistavat harvoin  niin että sattuu. Vertailulta ei voi välttyä, mutta onneksi molemmille kirjoille on lukijakuntansa, niin rohkeissa naisissa kuin meissä miehissäkin.



Wednesday, May 16, 2018

Suojaava taivas

Mutta jos emme ole oikein sisäpuolella,
silloinhan me putoamme hyvin helposti.
 (Port kirjassa Suojaava taivas)
Paul Bowlesin esikoisteos The Sheltering Sky ilmestyi 1949. Se on suomennettu kahdesti, 1955 Anna-Liisa Ahmavaaran ja 1990 Juhani Lindholmin toimesta. Bernardo Bertolucci ohjasi sen pohjalta samannimisen elokuvan 1990. Kirja ja elokuva kertoo amerikkalaisesta kolmikosta, pariskunnasta ja kolmannesta pyörästä. Se kertoo länsimaisen ihmisen ja kolonialismin poliittisesta ja eksistentiaalisesta kriisistä II maailmansodan jälkeen pohjoisen Afrikan Saharassa.

Kirjan edetessä autiomaa avautuu matkailijoiden edessä ja mielessä. Port ja Kit, kirjan aviopari, etääntyvät toisistaan ja itsestään. Port kuolee ja Kit kokee perustuvan eksistentiaalisen katoamisen kulkemalla aavikon ja puhtaan ruumiillisuuden syvyyksiin kamelikaravaanin ja mystisen Belqassimin syleilyssä.

Kirja on monessa mielessä hämmentävä. Se ei ole kielellisesti erityisen kiehtova, juoni muistuttaa saippuasarjan kolmiodraamaa, kulttuuriset kohtaamiset amerikkalaisten, englantilaisten, saksalaisten, ranskalaisten ja ranskan kolonisoiman arabikulttuurin välillä on paikoin kuvattu hienovaraisesti, paikoin aika karkealla siveltimellä. Henkilöistä vain Port ja Kit kuvataan omista lähtökohdistaan, muut henkilöt ovat puhtaasti statisteja. Filosofinen puserrus tulee monasti, nykykatsannosta arvioiden, aika keinotekoisesti esiin, varsinkin, kun kirjan yksi keskeinen teema tiivistetään hyvin: Elämä on hämmästyttävä asia. Mikään ei koskaan tapahdu niin kuin kuvittelee sen tapahtuvan. Sen huomaa kaikkein selvimmin täällä (siis Saharan autiomaan länsimaisittain katsottuna ei-missään, kirj. huom.); kaikki filosofiset järjestelmät luhistuvat.

Eivätkä vain filosofiset järjestelmät, vaan kaikki järjestelmät. Fysiikan lakien soveltaminen sellaisenaan ihmisen toimintaan ja yhteiskuntaan ei liene perusteltua, mutta epäjärjestyksen kasvu on kiertämätöntä, mikäli järjestystä ei tavoitteellisesti pidetä yllä tai ympäristö ei tue tai pakota järjestystä. Termodynamiikan II laki, entropian eli hajeen kasvun periaate jäi mieleen jo lukion fysiikasta ja Bowlesin kirja, viittaamatta siihen, tuo sen hienosti esiin. Tosin on kyse myös merkityskadosta, siitä, miten käsityskykymme laajentuessa autiomaa kasvaa, taivas kohoaa korkeammalle, katoaa äärettömyyteen, loputtomuuteen. Taivaan suojaavuus on harha, taivaan kannen takana on vain pimeyttä ja tuon autiuden ja alastomuuden kohtaaminen vaatii rohkeutta ja kulkemista rajalle. Bowles lainaakin kirjan III luvun motoksi Kafkaa: Tietystä pisteestä ei enää ole paluuta. Juuri se piste on tavoite.

Port ja Kit eivät onnistu selviämään elämästä oikein kokonaan, kuten Port asian ilmaisee. Autiomaata kannattanee katsoa, ainakin välillä, korkealta, vuorelta. Ja jos sekään ei auta, taika voi auttaa.

Wednesday, May 02, 2018

Taisteluni: Toinen kirja

Elävä kivi, uskoakseni.
Knausgårdin  Taisteluni kirjasarjan toinen osa vie mukanaan entistä laveammin Karl Oven maailmaan. Ilon, pelon, hilpeyden ja jopa kauhun tunteet vaihtelevat niin kirjassa kuin lukijassakin. Kolmen lapsen isänä ja perheen arjen pyörityksen kokeneena on kovin helppoa muistella ja verrata omia tuntemuksia. Knausgårdin pään ja ruumiin liikkeet oppii kirjassa tuntemaan tarkemmin kuin yhdenkään muun ihmisen, omaa päätä ja ruumista lukuunottamatta. Ja kun tähän arkipäivän "suttuiseen fasismiin" yhdistää pyrkimyksen kirjallisuuteen, kulttuuriin ja tietynlaiseen puhtauteen, keitto on maukas. Kovin tuttua on vaikkapa seuraavassa tiivistyksessä:

Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen ja taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot.

Toisaalta en koe olevani lainkaan samalla tavalla tunneihminen kuin Knausgård ja siksi on aika hienoa myös tunnistaa tunteettomuus tunteeksi: Niin, eipä silti että minusta tuntuisi miltään. Mutta onhan sekin tunne, luulisin. - On se.

Knausgårdin kyky yhdistää pintaa ja syvyyttä, arkea ja arjen ylittävää, on uskomattoman hieno: Se arki, joka painoi meidät maahan kuin jalka tallaa päätä maata vasten, olisi yhtä hyvin voinut nostaa meidät johonkin ilontäyteiseeen. Kaikki riippui silmästä joka näki esimerkiksi veden jota oli kaikkialla Tarkovskin elokuvissa, teki niiden maailmasta eräänlaisen terraarion ja sai kaiken tippumaan ja lirisemään, valumaan ja vuotamaan, ja ihmiset saattoivat poistua kuvasta niin että jäljelle jäivät vain kahvikupit, joita sade hitaasti täytti taustan uhkaavan vihreää kasvustoa vasten, niin, silloin silmä voisi nähdä saman hurjan, eksistentiaalisen syvyyden avautuvan myös arjessa.

Maailman merkityksen näkevä katse on koko ajan mahdollisuus, mutta kykenemättömyys tai voimattomuus, estää usein valitsemasta tuota katsetta.  Merkityskato turhauttaa, alistaa ja murskaa aina siihen asti, että pako vapauteen, kuten kuvittelemme, jää ainoaksi ratkaisuksi. Knausgårdille tuo vapaus on kirjoittamisessa ja juomisessa. Knausgård viihtyy selvästi klassissa kysymyksenasetteluissa paremmin, kuin modernia populaarikulttuuria käsitellessään ja viittaapa hän tässä toisessa osassa myös Thomas Manniin. Ei kylläkään Taikavuoreen vaan Buddenbrookiin.

Knausgård pyrkii pohdinnoisaan ratkaisemaan enten-eller ongelmia ja kas kummaa, päätyy aina joko-tai asetelmasta sekä-että ambivalensseihin. Objektiivisen-subjektiivisen, ulkoisen-sisäisen vastakkainasettelun ylittävä tarinallisuus johtaa valheeseen, introspektiivinen pohdiskelu, oman ja muiden ihmisten katseen kohtaaminen kuvataiteessa tai kirjallisuudessa johtaa psykologismiin ja maailman arvottomuuteen tai arvottomuuden kokemukseen.

Toisen kirjan lukeminen synnytti kyllä mukavaa väreilyä ja pohdittavaa, kuten ensimmäinenkin, joten jatkan kyllä (omaa) ja Knausgårdin Taistelun kuvausta. On sanottu, että teologit ja filosofit yrittävät purjehtia samalla totuuden merellä, vaikkakin eri suuntiin. Tähän joukkoon voi kai lisätä monia kirjailijoita ja taiteilijoita. Taidamme kuitenkin elää intersubjektiivisuuden maailmassa eräänlaisella lautalla joka kelluu pakolaisveneen tavoin kohti kuolemaa tai pelastusta. Naapuriveneistä kuuluu huutoja ja kuiskauksiakin (ainakin tyynellä), ja sumukin peittää näkymän kuin vappuna 2018.

Pyrimme valoon, vaikka pimeään päädymme.  Ennemmin tai myöhemmin.




Tuesday, April 03, 2018

Knausgårdin taistelu

Ihmettelen miten Karl Ove Knausgård, tai kuka tahansa muukaan, jaksaa ja pystyy kirjoittamaan sellaista tekstiä, jota teoksessa Taisteluni. Ensimmäinen kirja, on. Ja oikeastaan ihmettelen vielä enemmän, miten sitä jaksaa lukea. Teksti soljuu, vyöryy, poimuilee, draaman kaari on viipyilevä, verkkainen ja jännitteinen. Tarina on tunnustuksellista: lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kipeää säröilevää sointia - tässä ensimmäisessä osassa aina isän kuolemaan saakka. Tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen joukossa on pohdiskelevia esseitä ja mietteitä  - useimmiten oivaltavasti ja viiltävästi.

Knausgårdin tapa kertoa uppoaa - se noudattaa hienosti aristoteelista oikean nautinnon mallia: päähenkilöön on helppo samaistua ja toivoa, että hänen tuskaansa ja ahdistukseensa löytyisi jotakin helpotusta, muustakin kuin viinan juonnin autuaalisuudesta. Tarina etenee, jännite nousee ja laskee kuin meren hitaasti rullaavat mainingit.

Tarinaan on helppo samaistua, vaikka itse asiat ovat monasti vaativia ja haasteellisia. Knausgårdin lukioaikaiset "seikkailut" ovat jopa siinä määrin samankaltaisia kuin omani, että ne tuntuvat jopa kliseisiltä ja ovat pääosin jopa tylsän tuntuisia (siis luettuina, elettynä kyllä varsin jännittäviä aikoja). Suhde isään on taas huomattavasti kompleksisempi, jännittyneempi, ahdistavampi ja emotionaalisti latautuneempi, kuin mitä itselläni, mutta antaa kyllä hienon pohjan omienkin lähisuhteiden pohdintaan, myös sen pohdintaan, miten omat lapseni mahtavat kokea minut isänään. Itsellänikin on myös isoveli, kuten kirjan Karl Ovella omansa, Yngve. Ja vaikka Knausgård on 14-vuotta itseäni nuorempi ja tapahtumat sijoittuvat Norjaan, hänen maailmansa on kovin tuttu niin musiikkia, bändejä kuin jouluruokiakin myöten.

Knausgård kuvaa siis yksityiskohtaisesti ja kirjaa sellaista, mitä yleensä ei kirjata. Pohtii vaikka sitä, miten on on lapsenomaista jättää auto tyhjäkäynnille, kun käy ostamassa itselleen jäätelöä. Tai kertoo, automatkustajan näkökulmasta katua ylittävistä ihmisistä ja heidän ulkonäöstään yksityikohtia. Mutta samalla kirjan Knausgård saattaa nähdä näkemissään ihmisissä yhteyden italialaisen maalaustaiteen mestareihin ja maalaustaiteen ja katseen välisen suhteen muutokseen. Pilvet eivät ole vain pilviä, ne ovat oiva esimerkki muodosta, jolla ei ole merkitystä: pilvet olivat merkki ainoastaan kaikkein puhtaimmasta ja täydellisemmästä turhuudesta.

Kirjan alku, kuolemaa pohdiskeleva, fysiologis-biologis-sosiaalis-psykologinen kuvaus ja pohdinta, on tehokas kuin sinfonian voimakkaat alkutahdit. Ja kirjan lopussa isän sydän on pysähtynyt lopullisesti, suru yllättää ja bakteerit alkavat levittäytyä isän ruumiiseen. Mutta välillä Knausgård onnistuu kuvaamaan aikatasoissa loikkien myös omaa elämäänsä perheenisänä - jälleen tunnistettavasti, mutta samalla riittävän eri tavalla kuin omat kokemukset ja muistin peili kertoo. Yksityiskohtainen ulkoisen todellisuuden kuvaus houkuttelee uskomaan, että myös sisäisen maailman kuvaus, tunteet ja tyhjyys, on kuvattu yhtä rehellisesti, aidosti ja autenttisesti. Lukijana en kuitenkaan voi tietää, kuinka luotettava kertoja Knausgård on, niin kirjailijana kuin kirjan henkilönäkään. Myös tästä syntyy erityinen viehätys ja arvausleikki. Tunnetusti kirja herätti ilmestyessään kohun ja kirjoittajan suku reagoi voimallisesti. Ainakin Karl Ove siis osui kohteeseen - niin omaan lähipiiriinsä kuin "suureen lukevaan yleisöön" ja varmaan myös itseensä.

Kirjan nimi viittaa tunnettuun saksalaiseen teokseen, mutta voisihan se olla myös Augustinuksen, Rousseaun tai Tolstoin tapaan Tunnustuksia. Kyse ei ole paljastuksista tai katumuksesta, ainakaan vielä. Kyse on elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, merkityksestä ja kaipuusta, tyhjyydestä ja täyteydestä.

Friday, March 16, 2018

Transit - kohteessa ollaan

Ville-Juhani Sutisen Transit. Kirjallinen tutkimusmatka (Savukeidas , Turku-Tampere 2013) on oivallinen opas niin matkustamiseen kuin kirjallisuuteenkin.  Sutinen analysoi ja kuvaa matkakirjallisuuden syntyä ja kehitystä Homeroksen Odysseiasta James Joycen Ulyssekseen. 

Kirja alkaa erottamalla matkakirjallisuuden matkakuvauksista: matkakirjallisuus, jota laativat pääasiassa kirjailijat, käyttää matkaa samaan aikaan sekä miljöönä että metaforana, kulissina ja näytelmänä, toisin sanoen tekstissä on aina vähintään kaksi eri tasoa, kun taas matkaukuvaus, sellaisena kuin se esiintyy esimerkiksi matkareportaaseissa, esittää kohteensa yhdellä tasolla, pinnalta. ( s. 9-10 )

Sutisen tavoitteena ei ole teoretisoida asiasta paljon enempää ja hyvä niin. Hän toteaakin, että jaoetteluun löytyy lukemattomia poikkeuksia. Erityisesti on tärkeää mielestäni huomata, että hyvä raportti saattaa olla myös hyvää kirjallisuutta, dokumenttina ja vähintääkin tietokirjallisuuden jaloon luokkaan kuuluvana.

Sutinen puolestaan seuraa matkakirjalliisuutta sen alkuvaiheista Ksenofonin seitsenniteisestä Anabasista nykyisyyteen eikä rajoitu vain maanpäällisiin matkoihin, vaan kuvailee myös pään sisäisiin maailmoihin suuntautuvia huumetrippejä sekä viittaa myös avaruusmatkailuun.

Ville-Juhanin mukaan (m)atkustamisesta tuli 1800-luvun toisella puoliskolla banaalia ja salaperäisyys alkoi kuivettua turismin synnyttyä. (131) Ja hieman myöhemmin: Matkasta on otettava vastuu, ...Muuten se on vain turismia. (198). 

Niin mielellään kuin matkailijaksi identifioituisikin ja siitä haaveilisi, pääasiallisena matkustamisen muotona omassa elämässä on tullut työ- ja lomamatkustus. Omasta elämästä voi siis yrittää löytää matkailijan piirteitä, vaikka varsinainen matkustus rajoittuisikin turismiin. 

Nykyturistilla onkin vaikea oikeuttaa oma matkustuksensa - matkustamisen etiikka nousee kyllä jo  Sutisen esittelemässä matkakirjallisuudessa monasti esiin. Tutkimusmatkojen, uskonnollisten ristiretkien ja kolonialististen valloitusretkien matkaraporttien ohella matkakirjallisuudessa on pohdintaa matkojen oikeutuksesta ja niiden vaikutuksia matkustajiin itseensä ja heidän omaan itse- ja maailmankuvaansa. Lisänsä kirjallisuuteen tuovat siirtolaisuuden synnyttämät ja uuden yhteiskuntakenteen syntyminen  Yhdysvalloissa, muiden muassa erityisen hobo-kirjallisuuden synty. Oma lukunsa syntynee nykyisistä laajoista siirtolaisaalloista, ne eivät vielä näy Sutisen tekstissä.

Matkakirjallisuuden kehittyessä syntyy vähitellen käsitys itse matkustamisen filosofiasta, eksistentialismista ja metafysiikasta. Nykyturistilla, ja myös matkailijalla, on lisäksi syytä pohtia matkustamisen ekologiaa - matkustamisen vaikutusta ilmastoon, ympäristöön sekä turismin sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista rakennetta muokaavaan vaikutukseen. 

Sutinen käsittelee siis kirjassaan matkailijoita, ei turisteja. Vastuun ottaminen matkasta merkitsee Sutiselle pyrkimystä nähdä matkalla pinnan taakse tai läpi sekä ottamaan kokemukseensa itserefleksiivisen otteen. Turismi ilmiönä sulkee oikeastaan nämä piirteet pois - turisti on useimmiten lomalla, matkailija pyrkii selvittämään oman tai toimeksiantajansa intressin mukaisesti asioita.

Jos matkoilla aiemmin oli oma mystiikkansa, niin matkustamisen arkipäiväistyminen toi ja tuo parhaimmilaan tullessaan myös myönteisiä asioita: Ihmiset ovat aina ja kaikkialla vain ja ainoastaan ihmisiä, hyvässä ja pahassa ... matkakirjallisuus ei etsi kulissien takaa aina uusia löytöjä ja erikoisia ihmisiä, vaan uusia näkökulmia ja erikoisia ideoita. Joskus ne tarkoittavat tavallisuutta. (s. 192)

Turismi on monille arkipäiväistä ja tavallista. Siitäkin pitäisi ottaa vastuu osana oman elämän matkaa. Turhaa on nostalgisoida menneiden matkailijoiden uutuuden löytämisen tai syvällisten kokemusten perään tai ryhytyä extreme matkailijaksi etsimällä maailman pimeimpiä loukkoja. Kirjan lopulla Sutinen nostaa esille Baudrillardin Amerikka -teoksen. Baudrillar päätyy ajatukseen, jonka mukaan emme voi mennä pintaa syvemmälle, koska pinta on kaikki. Kuvat ovat todempia kuin mikään todellinen maisema. Ja kuvissa meidän pitää matkata.  (s.204) Samassa yhteydessä Sutinen viittaa myös Don DeLillon Valkoinen kohina -kirjaan, jossa kuvaillaan "Amerikan kuvatuinta latoa". Matkakuvat, niin valo- kuin mielen kuvat,  tuottavat itsensä toisintoja. Matkoilla olemme usein tekemisissä enemmän  matkaoppaiden, toisten matkalaisten kuin paikallisten asukkaiden kanssa ja kohtaamamme paikalliset ovat valtaosaltaan turistien vastapareja erilaisissa palveluammateissa. Kuvat vievät kohteiden sielun. Onneksi meille jää kuitenkin kuvien leikki ja se minkä jo Nietzsche oivalsi totuudesta Rutassa lähellä Genovaa vuonna 1886:  Ehkä totuus on nainen, jolla on perusteita olla näyttämättä perusteitaan?  On osattava elää: siihen vaaditaan että pysähtyy urhoollisesti pintaan, poimuun, ihoon, palvoo silmälumetta, uskoo muotoihin, säveliin, sanoihin, silmänlumeen koko Olympokseen! ... kreikkalaiset olivat pintapuolisia - koska he olivat syviä! ( Nietzsche, Iloinen tiede, Otava, Helsinki 1989, 13, suom. J.A. Hollo)

Wednesday, February 28, 2018

Amuletti

Sitkeys palkittiin: olin jo laittamassa Roberto Bolañon kirjat syrjään, ainakin toistaiseksi,  mutta tartuin kuitenkin kirjastosta lainaamaani Amulettiin. Kirja on kuin pitkä polveileva runo. Huomasinkin kesken kirjan lukevani sitä uudella tavalla. Kuulin tekstin lausuttuna ja kokeilin myös itse lukea tekstiä ääneen. Näin koettuna teksti alkoi elää - kirjan kertojan Auxilio Lacourturen - meksikolaisen runouden äidin, ääni nousi ja laski boheemissa ympäristössä, loi dramaattista tunnelmaa. Teksti virtasi polveilevan virran tavoin. Arjen realismista hallunisaatioon, elämän yksityiskohdista politiikan tapahtumiin, Bolaño kuljettaa lukijaa Etelä-Amerikan kohtaloissa ja ihmisoikeuksien polkemisen heteiköissä. Erinomainen.

Tämän lukeminen kyllä rohkaisee tarttumaan Roberton pääteoksiin, kunhan aika koittaa.

Sunday, February 25, 2018

Roberto Bolaño: Jääkenttä

Roberto Bolañon hieno novellikokoelma Puhelinkeskusteluja  loi suuret odotukset tarttuessani hänen suppeaan romaaniinsa Jääkenttä. Temaattisesti liikutaan samoilla seuduilla ja samoissa asetelmissa kuin joissain tuon kokoelman novelleissa, espanjalaisessa pikkukaupungissa. Tarinan keskiössä on kuvankaunis, nuori, taitava ja arvoituksellinenkin naishenkilö,  luistelija, johon kirjan mieshenkilöt eri tavoin ovat ihastuneet. Korruptio ja väärinkäytökset, murha, laitapuolen elämä. Bolaño käyttää moninäkökulmatekniikkaa viedessään tarinaa eteenpäin. Kirja rakentuu novellimaisesti kolmen eri henkilön, kirjan miesten, tarinoista.  Tunnelmaltaan teos on hieno, mutta ei noussut romaaniksi (mitä se tässä nyt sitten tarkoittaakaan), vaan jää pitkäksi novelliksi tai toisiinsa kiinteästi liittyvien novellien sarjaksi. Hienoinen pettymys.

En kuitenkaan hylkää Bolañoa, ainakaan vielä. Luen parhaillaan hänen Amuletti -nimistä teostaan ja se vaikuttaa alkusivuiltaan kiinnostavalta. Jos se osoittautuu onnistuneeksi, tartun ehkä Bolañon vankempiin teoksiin. Vai pitäisikö ottaa jotain väliin? Tai siirtyä muille maille - norjalaisen Karl Ove Knausgårdin mammuttimainen Taisteluni saattaisi olla kiinnostava. Entä kauan sitten kesken jäänyt klassikko, Marcel Proustin Kadonutta aikaa etsimässä?

Bolaño on joka tapauksessa hieno kirjoittaja, vaikka nyt ei aivan kymppiin osunutkaan tikantarkalla tekstillään.

Wednesday, February 07, 2018

Roberto Bolaño - puhelinkeskusteluja

RUNOILIJA KESTÄÄ MITÄ tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei kuitenkaan ole totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan. (s.41)

Yllä oleva teksti kuvaa hyvin Bolañon lähtökohtaa: runoilijat ja kirjailijat ovat ihmisiä, joilla on messiaaninen tehtävä, mutta heillä ei ole edellytyksiä pelastaa maailmaa. 

Roberto Bolaño (1953–2003) on chileläinen kirjailija, joka muutti perheineen Chilestä Meksikoon 1960-luvulla. 1970-luvulla Bolaño palasi tukemaan Salvador Allenden vasemmistohallitusta, mutta sen kaaduttua Pinochet’n sotilasvallankaappaukseen 1973, Bolaño pakeni Meksikoon ja sieltä Espanjaan, jossa hän myös kuoli vain 50-vuotiaana. Bolaño  on noussut kulttimaineeseen 2000-luvulla uutena latinalaisen amerikan  kirjailijasuuruutena. New York Timesissa Larry Rohter luonnehtii Roberto Bolañoa post-nationalistisena kirjailijana, Risto Pynttäri puolestaan liittää Bolañon tekstit uusliberalistisen syrjäytymiskoneiston uhrien kuvauksiin.

Puhelinkeskusteluja (suom. Einari Aaltonen, Sammakko, Turku 2017) on 14 novellin kokoelma. Novellien henkilöillä ei mene hyvin, he ovat eri tavoin syrjässä valtavirrasta, usein kirjailijoita tai taiteilijoita, mutta usein myös monella alalla onneaan yrittäviä. Kiinnostavaa, yllättävää ja usein joipa epäuskottavaa on Bolañon henkilöiden kiinnostus kirjallisuuteen ja lukemiseen. Liikutaan kirjallisessa maailmassa, mutta ei aurinkoisella puolella vaan varjoisilla - huumeiden, kurjuuden, petoksen ja hulluuden - kujilla.

Bolaño oma elänhistoria antaa luontevan taustan tarinoille. Hän on kertonut, että muuttaessaan Espanjaan hän irrottautui kirjallisista piireistä ja tapasi paljon "tavallisia" ihmisiä. Novellien henkilöt tuskin ovat tavallisia, mitä tavallisuus sitten tarkoittaakin ihmisistä ja ihmisyydestä puhuttaessa. He ovat kukin omalla tavallaan erityisiä ja merkittäviä. Bolañon kertoja kuvailee heitä siekailematta, mutta samalla hienon neutraalisti ja kunnioittavasti. Erityisesti pidin partista venäläistarinasta, niissä sekoittui monella tavalla tuo post-nationalistinen ote. Ihmiset kulkevat pitkin ja poikin maailmassa, tulevat toimeen erillaisissa ympäristöisssä sopetuen muuttuuviin oloihin, kärsivät. Nuo maailmat ovat sekä maantieteellisä, henkisiä kuin kirjallisiakin.

Jollain tavalla tekstit tuovat mieleen Raymond Chandlerin kerronnan tavan ja äänikuvana saattaa kuulla jopa Humbrey Bogartin kertojaäänen Philp Marlowena. Asiat tapahtuvat, niitä kuvataan, mitään uskottavaa varsinaista ratkaisua ei löydy. Etsiviä Bolañollakin teksteissä on, mutta niissä ei kuitenkaan ole dekkarien rakennetta. Ihmiset elävät ja etsivät elämäänsä, löytämättä.

Teksti on helposti luettavaa. Se tarjoaa hyvän pohjan monille pohdinnoille ja antaa virikkeitä myös kirjallisuuden ja sen historian tutkimiseen. 

En ole erityisesti novellien ystävä, joten tartuin tähän kirjaan hieman arvellen. Se oli kuitenkin oivaa luettavaa ja on hyvä astinlauta Roberto Bolañon laajempien teosten lukemiseen.

He's not really from any one place, but is a sort of international, post-nationalist writer with strong emotional ties to Chile, Mexico and Spain. (Natasha Wimmer)

Friday, February 02, 2018

Sydäneläin

Pidin aiemmin lukemastani Herta Müllerin Tänään en halua kohdata itseäni -teoksesta. Nyt lukemani Sydäneläin  on tyyliltään ja sisällöltäänkin saman oloinen. Müllerin kieli ja tapa käytää lyhyttä lausetta, solmuihin kiertyviä vertauksia ja hyytävän tarkkaa kuvausta diktatuurin ja köyhyyden labyrinteissa selvitymään pyrkivistä ihmisistä on vertaansa vailla.

Kyseessä on neljä ystävystä, joiden elämää varjostaa Ceaușescun diktatuuri ja taloudellisen ahdingon aiheuttama köyhyys. Urkintajärjestelmä synnyttää monimutkaisen salakielen ja kiertoilmausten kieliopin. Kirjaa lukiessa miettii ymmärtääkö kaikin osin mistä on kysymys, mutta juuri se luo kirjaan sumuisen, pelottavankin tunnelman. Kerronta on tarkkaa, havaintomaailmaan paljolti keskittyvä. Ehkä juuri se luo tuon hyytävän tuulahduksen. Kerronta loikkii lyhyissä lauseissa ja kappaleissa. Aina ei voi eikä saa sanoa suoraan, on ymmärrettävä pienistä vihjeistä.

Müllerin teksti on yksi hiennoimmista mitä tiedän, vaikka tekstiä lukiessa se vaatii paljon, jotta muistaa, mitä aiemmin on tapahtunut. Varsinaisesta lukuromaanista ei voi puhua - juoni on heiveröinen, henkilöt eivät kehity, eikä tilanne Romaniassa muutu. Kirjan henkilöt eivät varsinaisesti ryhdy aktiiviseen vastarintaan tai edes haaveile siitä. He toivovat huhujen diktaattorin kuolemasta tai sairastumisesta olevan totta. He yrittävät sopeutua elämään omassa maassaan, vaikka pako Saksaan tai Unkariin voisi olla vaihtoehto - onnistuessaan ja myös silloin, kun se päätyy kuolemaan. Vastarinta pelkistyy yksilölliseksi protestiksi ja  kiduttajiien ja urkkijoiden halveksuntana ja  myötätuntona (?) niitä kohtaan, joiden voimat eivät riitä vastustamaan edes henkisellä tasolla vallitsevia käytäntöjä. Psykologisesti viiltävän tarkkaa.


Tartun kyllä vielä uudestaankin Mullerin teoksiin. Ne painuvat mielen syvyyteen ja kuplivat sieltä esiin viileää vettä.

Friday, January 19, 2018

Pylssy

Mutta kyllä opettajakin luultavasti voi kaikessa vaatimattomuudessaan elää mielekästä elämää, hän mutisi kirjoittaen vielä pari sanaa. Ainakin melkein. (s. 46)

Torgny Lindgrenin Pylssy (2002, suom. 2003) on erikoinen kirja. Siinä on erikoinen kehyskertomus, tavanomaisesti (siis Lindgrenin tapaan hienosti) tarinoitu kertomus, itseensä viittaava kerrontatekniikka ja juoni josta joutuu miettimään, mistä tässä oikein on kysymys. Aineksia siis hyvään kirjaan?

Ehkä Lindgreniä on tullut maistelluksi viime aikoina jo liikaa, kun tämä teos ei iskenyt makuhermoon samalla tavalla kuin aiemmat. Vai onko kyse siitä, että samoin kuin kirjan sankarit Lars Holmström ja Robert Maser etsiessään täydellistä pylssyä, he joutuvat matkoillaan tyytymään joskus vaatimattomampiin nautintoihin?

Mutta hienosti Lindgren kirjoittaa. Yksinkertaisesti, selkeästi ja karusti. Kiinnostavasti hän antaa kirjassaan vanhuudentutkijan tilittää ankaraa näkemystä elämän rajallisuudesta. Kuolema odottaa meitä, jopa siinä tapauksessa, että alkaisimme nuorentua, ikuista elämää ei ole ja jos olisi, toisiko se mukanaan mitään hyvää. Tai vaikka olisimme immuuneja kirjan kuvaaman ajan vitsaukselle, tuberkuloosille. Tässä Lindgren viitta Thomas Mannin Taikavuoreen, mutta hänen sankarinsa eivät etsi totuutta elämästä laajojen keskustelujen kautta, he tyytyvät etsimään maailman parasta pylssyä maan matalien joukossa.

Pylssyn kerrotaan olevan yksi Lindgrenin parhaista. Voi olla. Itselleni aiemmat olivat maittavampia, vaikka antoi tämäkin llievitystä talven pimeinä iltoina. Makuasioista voi kiistellä.

PS. Pylssy (myös pylsy), ruokalaji joka valmistetaan hienonnetuista ruhon osista, usein sisälmyksistä, kypsennetään omassa liemessään. Hakkelusta. Alun perin "bulscha" kreikan sanasta "balsamon", alkujaan seemiläinen sana, joka tarkoittaa sitkasta hartsin ja tuoksuvien juoksevien öljyjen sekoitusta (katso Balsamikuusi). Kuvaannollisessa mielessä lohtu, armo, lääkitys ja lievitys. (s. 221)

Tuesday, January 09, 2018

Torgny Lindgren muistissa

En minä totuutta ole etsimässä, sanoin. Totuuden voi sekä löytää että kadottaa. Jos minä alan kirjoittaa, niin kyseessä on jokin aivan muu kuin totuus. Kyse on siitä, siitä, minä sanoin juhlallisen vakavasti, että täyttää tietoisuuden tyhjät tilat. (Muistissa, s. 86)

Maistuu kyllä
Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren väittää kirjassaan Muistissa (ap. 2010, suom. 2012), ettei hän voi kirjoittaa muistelmiaan, koska hänellä ei ole muistoja. Kuitenkin hän muistelee erilaisia episodeja elämässään, todellisia ja kuviteltuja, kuka tietää. Lindgren kuoli viime vuoden maaliskuussa (s. 1938) ja jo tämän kirjan lopussa hän varoittaa muistuttamasta kirjoittamatta jääneistä kirjoistaan. Hänet muistetaan ja tullaan muistamaan kirjoitetuista kirjoistaan. Suomennettujakin on tähän mennessä yhdeksän nyt käsillä olevan lisäksi. Muistissa teoksen jälkeen on suomennettu ainakin Taiteilija Klingsor  (ap.2014, suom. 2017).


Lindgrenin Muistissa on polveilevaa tarinointia. Se hyvä esimerkki episodisesta tavasta jäsentää omaa elämäänsä vastakohtana diakroniselle kertomukselle, jossa eri vaiheet asettuvat osaksi jatkumoa. Lindgren toteaakin ettei hänen elämänsä taivu romaaniksi, muistuttaa paremminkin novellikokoelmaa. En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma.

Torgny Lindgren ei ole Taikavuoren Hans Castorp, vankkumatta läpikoettu kohtalo, joka pyrkiii uteliaasti ja innokaasti peilaaman omaa kehitystään suhteessa ympäristöönsä. Lindgrenin kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa Thomas Mannin ylivoimaisuudesta, mutta samalla hienon ironinen kuvaus Mannin hautajaisista ja hänen ylistyksensä saamasta megalomaanisesta irvokuudesta. 

Torgny Lindgrenin elämänkatsomus on monella tapaa kiinnostava kaleidoskooppi. Wikipediassa ja tässä kirjassa hänestä tiedetään kertoa herännäisyyden kyllästämästä lapsuudesta, sen vaihtumisesta ateismin julistukseen, sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen ristiriidoista suhteesta taiteelliseen työhön ja hänen kääntymisestään katolilaisuuteen vanhuuden päivinä. Kirjassa Lindgren kirjoittaakin: Se jolla ei ole maailmankatsomusta voi korkeintaan kirjoittaa romaaneja. Niin sanoin. Romaani on meidän viimeinen pakopaikkamme.

Mutta eikö tässä juuri ole maailmankatsomusta kylliksi? Romaanissa pyritään ylittämään eri tavoin yksilöllinen tai kansallinen näkemys ihmisestä, yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tätä pyrkimystä voi toteuttaa massiivisella kerronnalla, jossa tarinan virtaa hiljaa kuin Don, moninäkökulmakerronnalla Faulknerin tapaan, maagisesti realistisen kerronnan ylittävällä "tarinoinnilla"  (Márquezin tapaan) tai Lindgrenin tavoin poikkeusyksilön elämän kuvauksella, jossa historiallinen ja yksilöllisesti kuviteltu yhdistyy lukijan kokemukseen maailmasta ja sen kulusta.

Lindgrenin Muistumien lukemisen tekee nautinnolliseksi itseironinen ja humoristinen kuvaus hänen elämänsä ja kirjallisen maailman sattumuksista. Usein vain lukemalla toiseen kertaan huomaa, jos sittenkään, onko hän tosisaan vai laskeeko leikkiä itsensä, muiden kirjailijoiden ja lukijan kustannuksella. Miettii kuinka tosissaan ja tosikkomaisesti yleensäkin lukee kirjoja ja elämän kirjoa.