Pintti

Tommi Kinnusen Pintissä puhalletaan ja kerrotaan herkästi. Lasi syntyy kvartsihiekasta, soodasta ja muista aineista kuumuudesta kovalla työllä, Kinnusen tarina taas taipuu ja koskettaa kuin saunavihdan oksat kuumassa saunassa, kirpeästi ja samalla nautinollisesti iholla kihlmöiden. Joskus puhallettavan lasin sisään jää ilmakuplia ja lasi särkyy, jos jännitteitä ei saada puretuksi. Ihmiset elävät ja ratkovat elämänsä säröjä ja halkeamia, kukin tavallaan ja tahollaan. Valoa vasten nostettuna kaiverukset ja särötkin näyttävät kauneutensa.

Tyynelän perhe kasvaa lasitehtaan varjossa. Jussia - sisarusparven vanhinta - kierrätetään tehtaalla eri tehtävissä. Kun muut kehittyvät taidoissa, kasvaa Jussi vain ikää. Mutta maailman hän näkee yksityiskohtaisemmin ja terävämmin kuin muut. Jussin siskoilla on omat elämänsä ja huolensa. Helmi käy tehtaalla töissä mutta kaipaa takaisin hetkiin, joihin ei voi enää palata. Kiivasluonteisella Raililla taas on Helsingissä menneisyys, jota hän ei tajua edes piilotella. Hänestä maailmassa pärjää, jos vain on tarpeeksi tahtoa.
Hilma, Raili ja Jussi - sisarukset, heidän perheensä ja tehdasyhteisönsä 1950-luvun alun Suomessa, elävät tiivistä elämää työn ja perheen vääjäämättömässä mutta samalla lämåimässä puristuksessa. Siinä missä lasitehtaan pilli järjestää ja tahdittaa arkea, kuumat, kylmät ja vihlovat tunteet vuorottelevat vuodenaikojen tavoin mutta myös vilvoittuvat ajoittain leppeäksikin kuin viileään veteen kahlatessa. Ihmiset jakautuvat menneen muistelijoihin, paremmasta tulevaisuudesta haaveilijoihin mutta on myös niitä, onnellisimpia kaikista, jotka elävät ajassaan, nauttivat siitä mitä on, eivät sure mennyttä tai haaveilevielä tulemattomasta, paremmasta tulevaisuudesta. Vaikuttavasti Kinnunen kuvailee niin miesten kuin erityisesti naisten, Helmin ja Railin, syvimpiä tuntoja ja tuntemuksia. 

Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani kokonainen äänikirja. Hyvä kokemus. Johtui kyllä paljolti myös valitsemastani kirjasta. Kieli on selkeää, kuvailevaa, lyyristä. Vähä vähältä pyörteet ja suvannot avautuvat, ihmisten erilaiset luonteet ja keskinäiset siteet punoutuvat kokonaisuudeksi.
Luettuna teksti tulee lähemmäs. Lukija, Antti Jaakola, onnistuu työssään erinomaisesti. Näköhavaintona, siis luettuna, teksti taitaa pysyä helposti etäällä. Vai onko sisäinen ääni/ääneni viileämpi kuin tunteella luettu teksti?

Kirja on siis erinomainen kappale karheaa 1950-luvun Suomea, myötätunnolla kuvattu ja kuvailtu.