Thursday, December 28, 2017

Pieni elämä

Tiesin ennakkoon Hanya Yanagiharan Pieni elämä (suom. 2017, ap. 2015) kirjan olevan vaativa lukukokemus muutoinkin kuin mittavan sivumääränsä (939 s.) vuoksi. The New Yorkerin kriitikon mukaan (takakansi) kirja vie järjen, järkyttää sydäntä ja kaappaa elämän hallinnan. Ja, kuten useasti, takakannen teksti liioittelee. Mutta kuinka hienon kirjan Yanagihara onkaan kirjoittanut! Järkeni taitaa olla tallella, vaikka sydämeni sykki välillä kiivaasti ja kirjan asiat mietityttivät usein illalla nukkumaan mennessä, elämänhallinta ei kadonnut. Ei ainakaan vielä, ehkäpä päin vastoin.

Nyt kirjan luettuani en voi kuin, taas kerran, ihmetellä ja ihastella miten kukaan saattaa kirjoittaa näin hyvin. Tällä kertaa ei ole kysymys erityisestä kielellisestä taituruudesta tai kerronnallisesta akrobatiasta. Pieni elämä etenee pääasiassa kronologisesti noin neljänkymmenen vuoden jakson ja takautumina vielä tästä noin parikymmentä vuotta taaksepäin, poimuttuen ja lomittuen muistojen ja eri kertojaäänien kudelmana. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, lauseet selkeitä, vieraita sanoja on suhteellisen vähän, vain joitakin juridisia ja lääketieteellisiä termejä. Tarina voisi olla nimeltään myös Juden tarina, kirjan keskushenkilön tarina, joka avataan vähä vähältä. Lukija viedään yhä syvemmälle, synkkiin vesiin ja äkkisyvään. On helppo ymmärtää, että tämä voi olla vaikeaa luettavaa, kuvaus on pikkurtarkkaa ja aistivoimaista. Jolla on kyky ja taipumus eläytyä voimallisesti, voi olla pitelemättömissä. Monet asiat, kuitenkin, vaikka eivät olisikaan osa omaa elämismaailmaa tai oman elämän käsikirjoitusta näin konkreettisesti, koskettavat jokaista.  Häpeä, läheisten hyväksyminen ja heiltä saatavan hyväksynnän ehdot tai ehdottomuus. Salaisuudet, ystävyyden, rehellisyyden, avoimuuden ja hienotunteisen vaikenemisen rajapinnat. Kyvyttömyys kertoa ja kyvyttömyys ottaa apua vastaan. Kyvyttömyys kuunnella ja kuulla. Hyväksikäyttö ja sen seuraukset, niistä toipuminen, parantumisen ja uuden elämän mahdollisuudet.

Ensimmäiset sata sivua ovat verryttelyä ja lukijan virittämistä kertomuksen syvärakenteeseen. Itse asiassa  näitä sivuja lukiessa, ajattelin, miksi ihmeessä luen, taas kerran, amerikkalaisten, New Yorkin Manhattanille muuttavien nuorten opiskelusta ja elämänuran komplikaatioista. John Irvingin kirjoista olen kuitenkin oppinut, että lukijaa on ensin valmisteltava ja vietävä tarinan sisälle, jotta hän malttaa myöhemmin ottaa vastaan tekstissä olevan raskaan aineiston. Näin tässäkin. Sata sivua vie tarinaan jota ei sen jälkeen malta jättää kesken, päin vastoin. Halu saada selville Juden salaisuudesta on lukijalle yhtä palava kuin hänen läheisille ystävilleen Willemille, JB:lle, Malcomille ja Haraldille.

Kirjan takakannessa kirjoitetaan kirjan olevan tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta. Jostain syystä vaihtaisin tuon muistin sanaksi muisto. En usko, että muisti sinänsä tyrannisoi meitä, mutta muistot kyllä. Muisti ja unohtaminen eivät ole toistensa vastakohdat. Niiden yhteistoiminnassa syntyy muistoja. Muistot ovat menneisyydestä nykyisyyteen asettuvia merkityskokonaisuuksia ja se millaiseksi ne muodostuvat, luo osaltaa meidät sellaisina kuin olemme ja itse itsemme koemme. Muistin ja unohduksen avulla voimme muokata muistoja ja elämämme muokkaa niitä joka tapauksessa. Mutta missä on sietokyvyn ja muokattavuuden raja? Ja onko joskus parempi kieltää itseltään jokin muisto ja koteloida se syvälle menneisyyteen ja muistin syvyyksiin, jotta elämä ylipäätään mahdollistuu ja jatkuu?

Pieni elämä on hienolla tavalla elämänfilosofisesti myönteinen kirja. Se onnistuu hyvin synkästä perusvirityksestä huolimatta tai sen tähden antamaan myönteisen käsityksen siitä, miten ihmisten elämä, monista koetuista, lähes sietämättömistä vääryyksistä huolimatta, voi aina avautua myös hyvään suuntaan. Haavat eivät välttämättä parane, arpeutuminenkin voi olla pysyvästi vammauttavaa, joskus on luovuttava paljosta, ehkä kaikesta. Usein etsin ja löydän kirjasta joitain kaunokirjallisesti kuorrutettua filosofiaa tai tekstissä esitetään jokin filosofinen abstarakti ajatus tai teoria elämän kaapuun puettuna. Joskus se on kömpelöä tai parhaimmillaan se onnistuu hienosti. Aina tällaiset esitykset eivät ole, eikä niiden mielestäni tarvitsekaan olla, psykologisesti kovin uskottavia. (Ajattelen tässä vaikkapa Sarten, Beauvoirin tai Kunderan kirjoja.) Yanagiharan kirjasta en tällaista kätkettyä filosofiaa löydä. Hyvä niin. Kirja on psykologisesti uskottava ja voi vain ihailla, miten hienosti hän kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä, tunteita ja tuntemuksia.

Vaikka kirjassa kuvataan pitkä ajanjakso viime vuosisadan puolivälistä nykypäivään, historiallinen kuvaus on melko ohutta. Päähenkilöt elävät "amerikkalaisen unelman" köyhistä opiskelijapojista rikkaiksi menestyjiksi - näyttelijänä, kuvataiteilijoina ja asianajajana. Rahaa riittää matkusteluun, asuntojen ja taiteen ostoon - myös hyväntekeväisyyteen. Kirjassa eletään pääasiassa hyvin vauraassa ympäristössä, raha antaa kirjan henkilöille monia mahdollisuuksia. Myös ihmisten välinen ystävyys ja sen osoittaminen on monessa mielessä amerikkalaista, niin hyvässä, kuin täkäläisessä ilmastossa hieman oudossakin, mielessä. Kirjassa toki viitatataan rahan hankinnan ja kulutuksen eettisiin kysymyksiin, mutta lopulta menestys omalla uralla on onnistumisen kriteeri. Raha ei tuo onnea, mutta ei ole sen esteenäkään. Yanagihara ei upota tarinaansa kovin perusteellisesti Yhdysvaltojen talous- tai mentaalihistoriaan. Se olisi vaatinut lisää sivuja ja hajoittanut ehkä tarinaa liikaa. Nyt pysytään hyvin kertojaäänien sisäisessä maailmassa. Aina voi kysyä, miksi kirjailija on kertonut juuri tämän tarinan ja miksi juurit tällä tavaala.  Ja miksi lukijana olen päätynyt sen ääreen kuulemaan juuri näistä asioista. Mutta se on jo toinen tarina.

Hieno kirja. Tähän on hyvä päättää lukuvuosi 2017.



Tuesday, November 21, 2017

Sebaldin matkassa vieraalla maalla

W.G.Sebaldin Vieraalla maalla koostuu neljästä toisiinsa temaattisesta liittyvästä kertomuksesta. Tarina kulkee, kertomus etenee. Kyseessä on juutalaisten tarina Euroopan 1900-alkupuolen kurimuksessa ja sen jälkeen. Sebaldin tapa kertoa tuo menneet ajat mieleen ja monta kertaa on syytä muistuttaa itselle, että ajankohta, jossa kirjan tarinaa kerrotaan on 1970-1990 -luvuilla. Sebaldia on kiehtovaa lukea ja hämmästelen miten tarina tempaa mukaansa. Sanan tavanomaisessa mielessä juonta ei ole, kirjan kertoja kertoo hyvin läheltä perheiden ja ihmisten vaiheista historian suurissa käänteissä Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Tekstin lomassa on valokuvia, jotka väljällä tavalla liittyvät tekstiin. Sebald on omaa lajiaan. Kun tekstiin pääsee sisään sitä on helppo lukea. Siitä kirjoittaminen on vaikeaa, en saa otetta siitä, mikä tekstissä viehättää. Ehkä se on nostalgia, menneen maailman murskaava, järjestön, käsittämätön ja murheellinen historia, jonka edessä ei kuitenkaan halua, eikä saisi, masentua. Ehkä se on kiirettömyys. Sebaldin teksti on kiireetöntä ja melankolista, siinä on sen viehätys. Amerikkalainen kirjailija Susan Sontag on sanonut, että depressio on melankoliaa, josta on poistettu kaikki viehätysvoima. Sebaldin tekstin melankolisuus ei johda depressioon, vaan on omalla tavallaan puhdistavaa. Sontagin arvio Sebaldista Vieraalla maalla kirjan takakannessa saattaa sekin olla, ainakin osittain, totta. Sontag arvioi: En tiedä toista kirjailijaa, joka kertoisi enemmän eurooppalaisen ihmisen vaikeista kohtaloista eurooppalaisen sivilisaation lähestyessä loppuaan. En tiedä viittaako Sontag todella eurooppalaisen sivilisaation loppuun, vastakohtana länsimainen sivilisaatio, amerikkalaisesta puhumattakaan. 

Mutta, lukijani, usko minua, Sebaldin kanssa kannattaa aikaansa viettää. Melankolinen viipyilevyys palkitsee.

JK. Sebald mainitsee tässä ja myös Austerliz kirjassa Ludwig Wittgensteinin. Asia jäi vaivaamaan ja tein haun "Sebald and Wittgenstein". Tekstejä löytyikin kiitettävästi. Ross Posnockin artikkelissa
"Don't think, but look!": W. G. Sebald, Wittgenstein, and Cosmopolitan Poverty (Representations
Vol. 112, No. 1 (Fall 2010), pp. 112-139) tutkitaan näitä yhteyksiä ja niitä löydetäänkin (jokseenkin sekavasti kirjoiteussa artikkelissa). Ajattelu johtaa meitä harhaan (aina) ja siksi on syytä katsoa (kuin koira) mitä on silmiemme edessä, havaintomaailmana. Viittaukset illuusionsa kadottaneeseen Walter Benjaminiin ovat myös kiinnostavia. Sebaldin kuvaus on lähes unenomaista ja siksi se on niin tarkkaa.

Wednesday, November 15, 2017

Siperialainen hysteria



Kävelet päiväkaudet syömättä ja juomatta kuin jonkin ulkoisen voiman vallassa. Lopulta lysähdät maahan ja kuolet niille sijoillesi. Sitä kutsutaan hysteria siberianaksi. (Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen, s. 190)

Haruki Murakamin kirjoissa toistuu usein sama ikiaikainen teema - kadotetun rakkauden (ja rakkaan) etsintä.  Ja kun sen hetkellisesti löytää ja tunnistaa, se katoaa salaperäisellä tavalla. Näin myös vuonna 1992 japaniksi ilmestynyneessä ja nyt 2017 Juha Myllärin suomentamassa  Rajasta etelään, auringosta länteen. Kirja vilisee erilaisia viittauksia niin Shakespearen Romeoon ja Juliaan Duke Ellingtonin ja Billy Strayhornin sävellyksen Star Crossed Lovers välityksellä kuin muutaman muunkin jazz-kappaleen kautta. Kirja antaa hyvän perustan pohtia rakkauden olennaisuuksia ja myös Murakamin asettamia kysymyksiä. Kirja avaa mielestäni hienosti myös monien muiden Murakamin teosten peruskonseptia.

Kirjan päähenkilö Hajimen elämää seurataan hänen syntymästään (1951) keski-ikään 1980-luvun lopun Japaniin. Kuvaus on keskittyneesti päähenkilön oman havainto- ja tunnemaailman sisäistä. Ulkoisesti Hajimen elämä on tavallista - hän käy koulunsa ja yliopiston, on tylsässä työssä kustannustoimittajana koulukirjoja julkaisevassa firmassa, menee  ns. hyviin naimisiin, saa pari tytärtä  ja appiukon avustamana avaa menestyvän jazz-ravintolan ja toisenkin, ajelee BMW-autollaan ja menestyy siis kaikin puolin. Kaikki siis hyvin? Eipä tietenkään. Kirjassa on kysymys eksistentiaalisen kriisin vähittäisestä kypsymisestä ja puhkeamisesta. Hajime ei ole erityisen komea tai muutenkaan sankarillinen hahmo. Hänellä on kuitenkin menestystä myös naisten kanssa. Hän jakaa kohtaamansa naiset selvästi kolmeen ryhmään. Suurin niistä on melkein kaikki kauniit naiset ja myös vähemmän kauniit, mutta kiinnostavat naiset. Näiden kanssa Hajime keskustelee ja makaakin heidän kanssaan sopivan tilaisuuden sattuessa. Sitten on kauniit naiset, joita hän voi rakastaa, kuten vaimoaan Yukikoa. Mutta ylitse kaiken on Shimamoto, tyttö johon Hajime tutustuu ja tietämättään rakastuu jo kouluiässä, mutta kadottaa tämän 12-vuotiaana. Kun kaikki elämässä on asettunut kohdalleen Shimamoto palaa Hajimen elämään ja niin Hajime ajautuu siperialaisen hysterian polulle. Hän haluaa katsoa mitä on rajan takana (rajasta etelään) ja niin alkaa vaellus auringosta länteen. Rajasta etelään (South of the Border) on Nat King Colen kappale ja siinä tuon rajan takana on Meksiko ja uskomattoman kaunis ja vastustamaton juanita. Auringosta länteen taas viittaa tilanteeseen, jossa elämän yksitoikkoisuus ja toisteisuus pakottaa ihmisen liikkeelle katsomaan, mistä aurinko oikein nousee tai minne se laskee, mitä pimeällä puolella oikein on - onko siellä sanoin kuvaamaton valo ja rakkaus? Vai onko siellä pimeys, kadotus, pimeys ja kuolema?

Hajime ei muotoile asiaa itselleen näin. Hänen intohimonsa kohde on lapsuudenihastus Shimamoto joka palaa lapsuuden ja nuoruudenmuistoista, jopa korjattuna, kauniina, salaperäisenä ja ilmeisen suostuvaisena hänen näköpiiriinsä. Hajimen tapa kuvailla Shimamotoa viittaa siihen, että kyseessä on hänen oman mielensä tuottama rakkauden illuusio. Hajime sanoo: Shimamoto, en tiedä sinusta mitään.(...) Huomaan saman asian joka kerran kun katson sinua silmiin. Shimamoto myös ei myöskään voi kertoa itsestään mitää ja kysyy näkyykö tuo tunnistamattomuus hänen silmistään. Hijamoto vastaa: Ei sinun silmissäsi lue mitään. (...) Se lukee minun silmissäni. Että en tiedä sinusta mitään. Se vain heijastuu sinun silmistäsi takaisin omiini. Shimamoton silmät, toisin kuin vaikkapa Madame Bovaryn, eivät siis säihky Hijamelle eri väreissä kiehtovina ja tavoittelemisen arvioisina vaan pakottavana tyhjyytenä, mustana aukkona jota kohti Hajime ei voi olla kulkematta.

Kun Hajime sitten saa Shimamoton ja rakkaus saa täyttymyksensä (kuten niin kauniisti varsinkin vanhemmassa kirjallisuudessa asia ilmaistaan), se merkitsee illuusion katoamista. Murakamin kirjoissa on usein aika suorasukaista ja yksityiskohtaistakin seksiaktien kuvausta, mutta erotiikka niistä on aika kaukana. Murakami onnistuu kuvaamaan tilanteet, niiden joistain erikoisista piirteistä huolimatta, jollakin tavalla banaalisti ja kliinisesti, tunnelma on "cool" ja kuvaus toteavaa.

Murakami tuntuu ottavan Platonin ajatuksen ideoiden maailmasta aika lailla vakavasti. Puhtaiden ajatusten ja tunteiden maailmaan katsominen sokaisee ja lopulta tuhoaa katseen kohteen katsojan sokeutuessa. Murakamin tekstien voisi ajatella kuvailevan myös ajattelumme kohteellisuuden (intentionaalisuuden) perimmäistä problematiikkaa: Jos Shimamoto on Hajimen rakkauden kohde, vaikka Hajime ei todellisuudessa tunne (eikä voi tuntea) Shimamotoa, niin ketä Hajime oikeastaan rakastaa? Omaa illuusiotaan rakkaudesta ja Shimamotosta? Ja kun Hajime lopulta heittäytyy rakkautensa ja rakkaansa käsiin ja syliin, samalla tuo kohde välttämättä häviää ja tuhoutuu. Shimamoto ei luultavasti palaa, ei nyt eikä hetkenkään kuluttua.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei välttämättä ole paras Murakamin tuotannossa, mutta se on omalla tavallaan yksi selkeimmistä. Tarinaan ei ole sisällytetty varsinaista mystistä ulottuvuutta ja kaksoismaailman teema ei ole esillä sananmukaisesti. Hajime ja Shimamoto tekevät kyllä matkan joelle ja pakenevat omaan maailmaansa Hajimen mökille, mutta näissä retkissä ei ole samaa myyttistä ulottuvutta kuin joissakin muissa Murakamin teoksissa.

Näin asiat ovat tässä hetkessä ja luultavasti. Hetki  on odottavalle osapuolelle ajan yksikkö, jota ei voi mitata ja  luultavasti on (...) sana, jonka painoa on mahdoton mitata (s.179). Tällaisia sanoja kuitenkin tarvitaan joissain tilanteissa, varsinkin kun liikutaan rajoilla ja niiden yli. Pyritään pääsemaan auringosta länteen - valon ja pimeyden tuollepuolen.

Monday, November 06, 2017

Kukkulan kuningas huussin pohjalla

Jo Nesbøn Headhunters - Kukkulan kuningas valikoitui luettavaksi sattumalta. Ei niin, etteikö Nesbø olisi muutoinkin kelvannut. Aiemmin luin muutaman Harry Hole -kirjan (Aave, Lepakkomies). Nesbø tekee tarkkoja havaintoja kirjoissaan nyky-yhteiskunnan toimintatavoista ja tarinaa kerrotaan sujuvasti juonta juoksuttaen. Käänteittä ja koukkuja riittää niin kirjan henkilöille kuin lukijallekin, ehkäpä vähän liiankin ja tarinan uskottavutta syöden.

Niin tässäkin kirjassa. Päähenkilö Roger Brown ei ole tavanomainen kykyjenetsijä, headhunter. Hän etsii ja valikoi uusia johtajia yrityksille, mutta on samalla taidevaras ja itsekeskeinen, hyvin toimeentuleva, mutta yli varojensa elävä aviomies, lopåulta myös henkensä edestä pakeneva saalis ja murhaaja. Kyseessä ei ole dekkari siinä mielessä, että etsittäisiin rikollista tai, että etsivä olisi tarinan pääosassa. Lukija tietää koko ajan, että keskeiset henkilöt ovat vain eri tavoin lain toisella puolella toimivia, kieroja ja pahoja ihmisiä. Ja kun asiat alkavat luisua kohti veristä ja väkivaltaista kaikkien karusellia, jossa kukin pyörittää sirkusta vuorollaan, niin kukkulan kuninkaankin on hukutettava itsensä sananmukaisesti paskaan, jotta voisi pelastua. Hän kokee uuden syntymisen ja tässä Nesbøn kirja paikoin myös yllättää tematiikallaan enemmän kuin lukuisilla (uskomattomilla) juonenkäänteillään.

Hyvää viihdettä ja paikoin terävää ja ilmeisen asiantuntevaa kuvausta kykyjenmetsästäjien raadollisesta, psykologisia keinoja käyttävästä toiminnasta. Rajoitetumpi väkivallan konkreettinen kuvaus olisi varmaan riittänyt ja tiivistänyt tarinaa, mutta kirjan lopussa tätäkin asiaa kyllä analysoidaan ja perustellaan. Sattuma korjasi siis luettavaksi kohtuullista satoa.

Monday, October 30, 2017

Kuva ja ja Sana

Kaikki elämästä?... Taivas ja maa, järki ja ruumis, vanhemmat, ystävät ja viholliset, omaisuus ja köyhyys, menestys ja onnettomuus, terveys ja sairaus. Ja halveksunta. Ja Jumala.

Noin Torgny Lindgrenin Dorén raamattu -kirjan kertoja vastaa lääkärilleen. Tätä ennen on kerrottu, että hän ei osaa lukea, ei ole koskaan oppinutkaan lukemaan. Omasta mielestään hän on kuitenkin lukenut Dorén raamattua vuosikaudet, se ei ole hänelle kuvakirja, se ei sisällä yhtään kirjainta, mutta siinä on silti kaikki mitä tarvitsee tietää. Kaikki ihmisen elämästä maan päällä.

Lindgren onnistuu virittämään päähenkilönsä kautta kirjassaan hienon jännitteen koetun, kirjoitetun, puhutun ja kuvatun todellisuuden ja totuuden välille. Tässäkin kirjassa taustapiruna (sic!) vilahtelee filosofi Baruch Spinoza, kuten hiljattain lukemassani Tabuccion Taivaanranta -kirjassa, mutta myös Blaise Pascal mainitaan useasti. Pascaliin viitaten kirjassa myös määritellään Jumala siten, ettei siihen juuri ole lisättävää: luonnontieteilijä Pascal, joka oli aikansa etevin tutkija tyhjyyden alueella, oli teologina onnistunut täyttämään tyhjyyden Jumalalla, toisin sanoen osoittanut että nämä kaksi ovat yksi ja sama: tyhjyys, eli siis ikuisuuden tyhjiö, on Isä Jumala. Tuosta on vielä askel otettavana,  tyhjyys on myös kaikkeus ja niin todellisuus avautuu meille, käsillä kosketeltavana, nähtävänä, koettavana, puhuttavana, kirjoitettavana ja samalla ikuisesti kadotettuna, suljettuna salaisuutena.

Lindgrenillä on hieno taito kirjoittaa tarinaansa ajatuksia herättäväsi, älykkäästi ja samalla viattoman oloisesti. Päähenkilö uskoo viattomisti maailman hyvyyteen, lähimmäistensä ja myös isänsä rakkauteen. Hänet lähetetään laitokseen (jota hän pitää kotinaan), mutta toisin kuin useissa kriittisissä laitoskuvauksissa, Lindgren onnistuu kuvaamaan laitoksen kauheudet päähenkilön myönteisyyden kautta ja siten tekee kuvauksesta koskettavan ja päähenkilön kokemuksen traagisuuden myötäelettäväksi. Hän ei myöskään kerro kaikkea päähenkilönsä elämästä ja arvattavaksi jää monelta osin miten hän oman kokemuksensa ulkopuolelta kuvattuna elämänsä eli (ei tietenkään mitenkään, koska on fiktiivinen hahmo, mutta juuri tämä tekee kuvauksesta uskottavan kaikessa uskomattomuudessaan).

Erikoisena voi pitää myös toistuvia viittauksia Erwin Strittmatteriin, yhteen DDR:n tunnetuimpaan kirjailijaan. Kirjan kertojaan (k)ukaan muu kirjailija ... ei ole herättänyt ... yhtä syvää kiitollisuutta. Kirjassa toistetaan Strittmatterin ohjeet kirjoittajalle:


  • Käytä vaihdellen pitkiä ja lyhyitä lauseita!
  • Sekoita puhdas, ylevä virrenveisuu arkiseen lörpöttelyyn!
  • Anna filosofisen ajatuksen silloin tällöin vilahdella jokapäiväisen kömpelön tarinan takaa!
  • Vältä tiukkaa varmaa rytmiä!
  • Pane ihmiset puhumaan milloin hätäisesti, miltei hajamielisesti, milloin syvällisesti ja seikkaperäisesti!
  • Vaihda usein näkökulmaa makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välillä!


Näitä ohjeita Lindgrenkin taitavasti soveltaa omassa tekstissään.

Kirja on monessa mielessä samanoloinen kuin aiemmin lukemani Taiteilija Klingsor. Molemmat ovat hyvää tekoa, joten pitänee tarttua seuraaviinkin Lindgrenin teoksiin tulevina aikoina.

Monday, October 16, 2017

Postimies soittaa ...

Mahtoiko Albert Camus´n sivullisen yhtenä esikuvana olla kovaksi keitetty rikostarina, James M. Caininin Postimies soittaa aina kahdesti, alunperin vuodelta 1934?

Frank, maankiertäjä ja pummi, ja nainen, johon tämä silmittömästi ja verevästi rakastuu, Cora, tappavat kylmäverisesti kreikkalaisen, Coran miehen. He onnistuvat vasta toisella kertaa. Onnistuvat myös välttämään murhatuomion, koska vakuutusyhtiöt ja asianajajat pääsevät eri osapuolia tyydyttävään sopimukseen heidän "syyttömyydestään".

Tapahtumien miljöönä on Kalifornian ei-missään sijaitseva huoltoasema. Teksti on melkoisen lakoonista ja vaikka juonenkäänteet ovat melodramaattisia kirjoittaja ei tunteile kuvatessaan päähenkilöidensä laskelmoivaa, mutta samalla tunteiden vallassa tapahtuvaa rimpuilua paremman elämän tavoittamiseksi.

Suoraviivaisuudessaan ja kuvauksen tarkkuudessa kirja on, niukkuudestaan huolimatta, omalla tavallaan kiehtova. Elokuvaksi se on kääntynyt erinomaisella tavalla. Jos Jack Nicholsonin esittämä Frank saattaa haistaa Coran (elokuvassa Jessica Lange), niin kyllä lukijankin hampaiden välissä kirskuu avaan maiseman pöly ja hiekka. Ehkäpä tämä maisema pelkistyi entisestään Camusin rannan ja algerialaisen satunnaiseksi kohtaamiseksi murhan merkeissä.

Sunday, October 15, 2017

Taivaan ja maan rajaviiva

Lukija tekee kirjan, näin sanotaan. Antonio Tabucchin Taivaanrannasta ei aluksi ollut tulla valmista - en päässyt sisään enkä edemmäs. Palasin ulos ja aloitin alusta ja nyt teksti vei mukanaan outoon tarinaan Spinosta, joka pyrkii ratkaisemaan kuolleen miehen, Carliton, arvoitusta.

Tabbuccilta luin noin vuosi sitten kirjan Kertoi Pereira. Pieni mestariteos on tämäkin. Lukiessa aavistelinkin, että Spino nimi viittaa Baruch Spinozaan, 1600-luvun alankomaalaiseen, juutalaiseen - harhaoppiseksi tuomittuun - filosofiin. Näin Tabucci kertookin olevan kirjan päättävässä reunahuomautuksessa. Taivaanrantahan on geometrinen paikka, sillä se siirtyy kun me itse liikumme.

Taivaanranta, horisontti, on monelle rauhaa luova elementti. Sen voi ymmärtää rajaviivaksi, joka erottaa ja yhdistää elämää ja kuolemaa. Voimme ajatella katsovamme ikuisuuteen ja tavoittavamme sen, mitä silmä ei tavoita. Asioilla on järjestyksensä substantiaalisessa kokonaisuudessa, sattuma on vain sitä, mitä emme kykene yhdistämään ja arkitietoisuudessamme yhdistämme asioita jotka eivät, syvemmässä mielessä, liity toisiinsa. Tabuccion kerronan viehätys on juuri tässä: kertomus liittää asiat yhteen tekstin kertojan elämässä, kokemuksessa ja silmissä. Lukija voi seurata tätä kerronnallista kudontaa, vaikka samalla hän on ulkopuolinen, jolle kertomuksen elementit ovat satunnaisia. Spino on työssä ruumishuoneella ja liittää vainajiin yhdennäköisyyden perusteella vanhojen elokuvien henkilöiden nimiä: Mae West, Professori Unrat ja niin edelleen. Lukijana voin kuvitella nuo ruumiit vain niiden nimien perusteella, jotka ovat itselleni tuttuja. Teksti antaa mahdollisuuden tälle merkityshorisontille, mutta paljon jää tuollepuolen, kauas ja ulottumattomiin.

Tabuccio kertoo myös reunahuomatuksessaan, ettei kirjan kirjoittaminen tuottanut hänelle iloa. Lukijalle se tuo iloa seesteisyydessään: kaunis pohdinta taivaanrannasta kirkaalla hetkellä, juuri ennen kuin usva tai pimeys peittää näkymän.

Thursday, October 12, 2017

Pitkälle vaan ei perille ...

Taiteilija Klingsor pääsi taiteessaan pitkälle, mutta ei koskaan perille. Hän piti vain yhden näyttelyn purkutuomion saaneella kansakoululla, mutta antautui taiteelleen täydellisesti.

Kirjan kansitekstin mukaan (v)eijarimaisen kertojan käsissä keskinkertaisestakin elämästä syntyy suurta taidetta. Mutta mitähän tuo keskinkertainen elämä oikein mahtaa olla? Tai suuri taide? Ei ainakaan tämän kirjan kirjailijan elämä ole millään muotoa keskinkertaista, vaan hyvinkin äärimmäistä. Oliko se epäonnistunut elämä? Ja voiko elämä epäonnistua?

Onko taide, jota juuri kukaan ei ole nähnyt tai arvottanut, keskinkertaista?  Vai onko kansitekstin kirjoittaja tarkoittanut, että (kuva)taiteilija pääsee perille ja ylittää keskinkertaisuuden, kun hänet liitetään kuvataiteilijoiden kaanoniin, osaksi taidehistoriallista jatkumoa taiteilijaheerosten joukkoon, Cezannen, Picasson yms. seuraksi?

Näitä kysymyksiä Torgy Lindgrenin kirja herättää. Ymmärrettävästi vastauksia se ei anna. Joka tapauksessa kirja on nautittavaa luettavaa. Päähenkilö krummessaa koko ikänsä. Hän on keksinyt tuon sanan kuvamaan elämäänsä: Että etsii umpimähkään ... omaa alkuperäänsä kuten atomit ja molekyylit esineissä - ja kivissä ... etsivät muotoaan ja turvaa ... niin kuin hiukkaset minun maalauksissani.

Kirja on siis varsin viehättävä, vaikka on vaikea ymmärtää tarkalleen miksi. Ehkä ohjeeksi riittää Klingsorin ohje: Se minkä muut voivat ymmärtää on kestämätöntä ja arvotonta.

Lindgren oli itselleni uusi tuttavuus ja ilokseni huomasin, että tuotantoa on suomennettu ainakin yhdeksän muun kirjan verran, joten lukemista riittää.

Friday, September 29, 2017

Hiljaisuus ja vaitiolo

Martin Scorsesen Hiljaisuus (Silence) johdatti minut lukemaan elokuvan perustana olevan Shusaku Endon kirjan Vaitiolo (Chinmoku, suom. 1980). Jo elokuvan ja kirjan nimien erilainen käännös virittää herkäksi. Minkälaisesta hiljaisuudesta puhutaan, mistä asioista vaietaan? Kuka puhuu, kuka vaikenee ja miksi? Ajankohtaisia aiheita aina vain.

Endon kirjan tarina kertoo kristittyjen vainoista 1600-luvun Japanissa. Samalla se kertoo  kristillisestä kulttuuri-imperialismismista, joka pyrkii kuiskimaan japanilaisten korviin länsimaiden viestiä. Viestin viejinä pääasiassa Portugali, Espanja, Hollanti ja Englanti. Lähetystyö Japanissa on tuona aikana kiellettyä, mutta siitä huolimatta, tässä tapauksessa portugalilainen jesuiittajärjestö, pyrkii viemään omaa ainoaksi oikeaksi kokemaansa totuutta maahan. Kristillisten pappien rankaiseminen, kidutus ja vangitseminen, oman uskon kielto ei tuota tulosta, vaan joillekin se yllyke oman uskon koetteluun. Pyrkimys auttaa uskonveljiä johtaa murhenäytelmään tai Jeesuksen kärsimysnäytelmään vertautuvaan kohtaloon. Tämän seurauksena japanilaiset, jotka on jo ennätetty käännyttää kristinuskoon, joutuvat vainotuksi, kidutetuiksi ja tapetuiksikin sekä oman uskonsa, että jesuiittojen toiminnan lopettamiseksi. Tai yksinkertaisesti laittoman toiminnan harjoittamisen vuoksi.

En tuntenut sympatiaa kirjaa lukiessani sen paremmin kirjan kristillisiä saarnaajia kuin heidän buddhalaisia vainoajiakaan kohtaan. Kirjan ydinkysymys on, miten toimia, jos toiminnan perustana  on uskomus omasta oikeassa olemisesta tai transsendentaalisessa uskossa, uskossa tuonpuoleiseen. Kirjan yksi keskushenkilö, Christovão Ferreira, toteaa: "Japanilaisilla ei ole kykyä ajatella Jumalaa täysin ihmisestä erillään. Heillä ei ole kykyä ajatella Jumalaa, jonka olemus ylittää ihmisen olemuksen." (s.156)

Tässä historiallisessa kontekstissa esitetyssä kysymyksessä on ainesta hyvin perustaviin kysymyksiin, vaikka itse kysymys on johdattelevasti asetettu. Tuhon siemenhän on kylvetty juuri ajatukseen erillisestä jumalasta. Olen itse tuon "kyvyn" menettänyt, jos sitä juuri on ollutkaan,  jo vuosikymmeniä sitten. Ja soisin toki kaikille muillekin ihmisille saman vapautuksen. On myös eri asia kyetä ajattelamaan jokin asia ja uskoa siihen.

En myöskään usko ihmisolemukseen, jonakin meille annettuna, aina ja saman pysyvänä. Vain muutos on tässäkin pysyvää. Ihminen rakentuu yhteisössään ja tässä merkityksessä ihmisen olemus voidaan määrittää funktionaalisesti suhteessa omaan historiaansa. Mutta entä jääkö mitään uskoa, jos hylkäämme tuonpuoleisen? Jääkö ihmisestä jäljelle vain kuori tai ulkoa ohjautuva "jokamies" jos hylkäämme olemusajettelun?

Uskon (sic!), että meillä on elämässä paljonkin asioita, jotka ovat uskonvaraisia. Filosofiassa viljeltyä ajatusta metodisesta epäilystä kaiken ajattelun lähtökohtana, ei tule sekoittaa ajatukseen kaiken epäilystä kaiken aikaa. Panteisimi tai usko kaikkeuden ylivaltaan suhteessa yksittäiseen ihmiseen on aika mukava lähtökohta. Jos Jumala kerran on kaikki, niin hän on samalla ei-mikään. Olevan ja ei-olevan dialektiikkaa voi sitten lähteä harjoittamaan vaikka Hegelin fenomenologian ja logiikan tieteen ajatuskulkuja seuraten, kääntäen Hengen kulttuuriksi ja kulttuurin ihmisten yhteiskunnaksi. Vaikka Hegel joutaa jäädä historiaansa niin nykypäivään kantava fenomenologinen analyysi yhdistettynä aikalaiskritiikiin antaa kyllä riittävästi uskon aineksia elämään. Aivan ilman transsendenttia jumalaa, puhumattakaan uskonnosta.

Endon kirja on on kyllä virikkeellinen. En epäile sanoa, että uskonto näissä eri muodoissaan on kansan filosofiaa. Filosofia syntyi kriittisestä positiosta antiikin jumaluustaruja vastaan, kontaminoitui niistä osittain ja eri ajatusmuodot palmikoituvat edelleen monin tavoin nykyajattelussa. Puhtaus ajattelussa on toki helpompaa, kuin puhtaus elämässä, mutta usein ajattelun puhtaus tai sen vaatimus on juuri lähtökohtana erilaisille hirmuteoille. Olipa tuo ajattelun puhtaus sitten uskonnollista tai filosofista fundamentalismia.

Endon kirjan pohjalta on tehty ainakin kaksi elokuvaa. Uusin niistä on alussa mainitsemani Martin Scorsesen hieno Silence. Elokuva noudattaa kirjaa uskollisesti ja kirjaa lukiessa saattoi nähdä elokuvan kohtaus kohtaukselta uudestaan. Petturuuden teemaa on käsitelty vaikuttavasti ja lopulta sankaruus, vaikeneminen, kieltäminen, nöyrtyminen, periksiantaminen ja armollisuus kanssaihmisiä ja itseä kohtaan nousee kirjassa hienosti esiin kaikessa monimuotoisuudessaan. Mutta Jumala on vaiti. Myös suuri osa ihmisistä vaikenee ja tämän oikeus heille on. Mutta sanomisen vapautta, epäilyä ja erilaisuuden sietoa kuulutan. Väkivalloin uskoa ja ajattelua ei voi eikä saa kitkeä. Väkivalta synnyttää väkivaltaa, kidutus kostoa tai järjetöntä uskoa.


Thursday, September 21, 2017

Autiomaa leviää - Eerikäisen hieno teksti Heideggerista

ajatus 73 -vuosikirjassa on julkaistu Hannu Eerikäisen artikkeli Martin Heideggerin natsikytköksistä - niin politiikassa kuin filosofiassakin. Käsittely on asiallinen ja riittävän perusteellinen selvittämään monia Heideggeriin liittyviä kysymyksiä. Eerikäinen ei sulje kuitenkaan tietä, jota myöten Martin H:n ajattelusta nousevia teemoja voidaan kehittää.

Laitan tämän artikkelimuistiinpanon esille tässä poikkeuksellisesti, koska muutoin sitä voi olla vaikea löytää.

( Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja 2016, 93-138)

Sunday, September 17, 2017

Sputnik, rakkaus ja Platon

Murakamin tarina Sputnik-rakastettuni -teoksessa (ap. 199, siuom. 2003) on tutun oloinen hänen muista teoksistaan ja eräiltä osin jo Platonin Symposio/Pidot kirjoituksen tarinoista. Toisistaan irroitetut ihmisen puolikkaat etsivät itseään ja itseään täydentävää puolisoaan siinä erityisemmin onnistumatta. Tämä maailma ei riitä ja siksi matka jatkuu rajan yli tuonpuoleiseen, josta ei ehkä ole paluuta.

Romaanin kertoja K. on rakastunut opiskelutoveriinsa Sumireen. Sumire on opettaja K:n paras ystävä, mutta hän puolestaan rakastuu, aiemmassa elämässään pahoin rikkoutuneeseen, itseään seitsemäntoista vuotta vanhempaan naiseen nimeltään Miu. Hänestä tulee Miun Sputnik, kanssakulkija ja K. puolestaan kiertää Sumiren ympärillä omaa kiertorataansa.

Tarinaa kuljetetaan ensin Japanissa ja välillä Euroopassa. Miu ja Sumire päätyvät Rodoksen kautta pienelle Kreikan rannikon saarelle. Siellä Sumire katoaa palatakseen takaisin aivan kirjan lopussa.

Kirja oli minulla matkalukemisena Rodoksella ja oli aika hämmentävää tulla tuohon paikan kohtaamiseen: kirjan aika ja kirjallinen konteksti oli kovin erilainen, mutta kuvaukset saaristosta olivat kohdallisia (lukuunottamatta vuorovesikuvauksia, joita ei tietääksen kuvatulla tavalla ole välimerellä).

Murakamin tarkka, tuotemerkkejä myöten etenevä kuvaus on omanlaisensa. Unenomaisuus tuo tekstiin monitulkintaisuutta ja usein on kiinnostavaa pohtia liikutaanko kertojan pään sisäsiessä maailmassa, unessa, toiseuden ja vierauden kokemuksissa vai liikutaanko kirjan todellisuuden puitteissa aivan eri maailmoissa. Sujuvaa kerrontaa. Murakami on kertonut tätä tarinaa monissa kirjoissaan ja vuosien mittaan laajemmin (esimerkiksi 1Q84) ja sitoen tarinansa eri länsimaisiin ja japanilaisiin myytteihin. Parhaana pidän edelleem Kafka rannalla teosta.

Politiikkaa, kirjallisuutta, ystävyyttä

Saul Bellow´n myöhäisteos Ravelstein (ap. 2000, suom 2001) herättää ristiriitaisia tunteita. Epäilemättä se ei ole Bellow´n parahaita tai että en pidä sitä hänen parhaimpiinsa kuuluvana. Välillä en pitänyt teoksesta lainkaan ja kirjana takakannen luonnehdinnat, kuka nyt niihin muutenkaan luottaisi, eivät osuneet mielestäni lainkaan siihen, mitä lukijana koin.

Kirjan tarina on kerroksellinen. Chick on kirjan kertoja. Hän on lupautunut kirjoittamaan elämäkerran kirjan keskushenkilöstä, poliittisten vaikuttajien kouluttamiseen erikoistuneesta professori Abe Ravelsteinista. Kansitekstin mukaan kysymys on sydämeenkäyvästä ja oivaltavasta kaksoismuotokuvasta, ylistyslaulusta ystävyydelle. Ehkä näinkin, mutta sen rinnalla on kysymys amerikkalaisuuden suhteesta eurooppalaisuuteen, juutalaisuuden suhteesta muuhun ihmiskuntaan, politiikan ja kirjallisuuden suhteesta, miehen ja naisen ja miesten välisistä homoeroottisista suhteista. Kysymys lojaalisuudesta ihmisyyttä, juutalaisuutta, opiskelijaa, opettajaa, puolisoa, isänmaata ja ystävää kohtaan.

Kirja on on tragikoomisella tavalla hauska. Bellow on tarkka kuvaaja. Kirjassa on, isojen kysymysten joukossa, herkullupaloja. Chick muun muassa kuvaa matkustamiseen kylläntymistään näin: Olin ennen hyväntuulinen matkamies, mutta nykyään nuuhkin liinavaatteita ennen kuin menen maata.

Hienoimmat kohdat koskettavat kuitenkin kirjallisuutta. Ravelstein ja Chick pohtivat juutalaisuuden ja kirjallisuuden suhdetta. Erityisen kiinnostava suhde on kirjailijoilla, joita arvostetaan huolimatta heidän antisemitismistään. Esimerkkeinä on Kipling, suurenmoinen kirjailija,  ja Céline. Ravelteinin suuhun Chick (ja Bellow) on laittanut tärkeän huomion:  Intellektuelleja nihilistejä minä en voi sietää. Sellaiset jotka elävät pahuutensa kanssa ovat enemmän minun mieleeni. Luontaiset nihilistit.
"Céline suositteli että juutalaiset hävitettäsiin kuin bakteerit. Siinä puhuu hänen lääkäripuolensa. Hänen romaaneissaan taiteen vaikutus tekee hänet maltilliseksi, mutta propagandassaan hän on pesunkestävä tappaja." (s. 229)

Politiikan ja taiteen yhteys on aina ollut kiinteä. Siinä, missä politiikka usein yhdistyy raakaan voimaan, sotaan ja yksinkertaistettun, pelkistettyyn ja mustavalkoiseen maailmankuvaan, taide, kirjallisuus yhtenä vaikutusvaltaisimmista, monipuolistaa kuvaa, katsoo asioita toisin, asettaa lukijalle kysymyksiä niin intellektuaalisesti kuin tunteidenkin tasolla, miten itse toimin tai ajatelen vastaavissa tilanteissa. Tähän Bellow antaa oivia sytykkeitä. Politiikan ja provosoivan taiteenkin kentällä tarvitaan terävyyden ja voiman rinnalla pehmeitä sävyjä, loiventajia. Bellow tekee tämän iän suomalla varmuudella ja taidolla.

Monday, August 21, 2017

Valomerkki

Anna-Leena Härkösen Valomerkki on sujuva, nopeasti luettavaa, dialogiin perustuvaa kerrontaa. Päähenkilö, viisikymppinen Anita, on kovin kirjan kirjalijana kirjoittajansa oloinen. Kirjassa on joko nimeltä mainiten tai riittävästi tunnusmerkkejä antaen myös muita tunnettuja suomalaisia kultuurijulkisuuksia. Tämä tuo oman tirkistelyekstransa kirjan lukijalle.

Kirja oli kyllä mieleen. Hyvin kirjoitettu. Aihepiiri, sisäpiiriläisyydestään huolimatta, on tuttu myös ei ammatikseen kirjoittavalle. Mielikuva kevyestä, kiinnostavasta ja luovasta kirjoittamisesta on useimmille kirjoittajille vain taiteilijaheeros ajattelun synnyttämä idealisoitu harhakuva. Luomisen prosessi on (myös) tuskaa. Jos ideointi usein on innostavaa, alkuun pääseminen on lähes aina vaikeaa. Jos tekstiä sattuu joskus syntymään intensiivisesti ja ilolla, usein ilo haihtuu muutamassa hetkessä kriittisen luennan jälkeen tai asiattoman (tai asiallisen) kritiikin lannistamana. Puhumattakaan tekstin huolellisesta loppuunsaattamisesta. Kirjoittaminen vie usein mennessään ja tähän prosessiin antautuminen vaatii enemmän rohkeutta kuin mitä tekijällä itsellään on voimia. Kuin koskimelonta vieraissa vesissä tuntemattomien kanssa.

Kirjan päähenkilö Anita ajattelee päivittäin ja lähes jatkuvasti kuolemaa, omaa eutanasiaansa, isänsä kuolemaa tai kuolemaansa kirjailijana. Läheiset, mies, äiti, tytär, ystävät, kollegat ja kustannustoimittajat, markkinointiväki - kaikki ovat toisaalta voimavara, toisaalta raskas taakka. Valintoja on tehtävä, jätettävä taakseen omaa itsetuntoa kalvavat ystävät, suoruuden ja totuuden nimissä puhuvat vähättelevät alistajat. Anita suuntautuu aina eteenpäin. Kohti loppua. Kohti kuolemaa.

Härkösen tekstin suuri ansio on osuva huumori, mustaksikin sitä voi kutsua. Häpeä on kirjailijan käyttövoima, häpeä siitä ettei tyydy olemaan ei-luova, vaan pyrkii kuolemattomaksi oman elämänsä kustannuksella. Kirjan pari viimeistä loppukohtausta ovat yllättäviä toiminnallisuudessaan. Päätös tuntuu jopa keinotekoiselta, joskin se vertautuu etsimättä kirjailijan työprosessin tukahduttavaan pyörteeseen, joka on hukuttaa tekijänsä. Mutta jollakin ihmeen kaupalla kirjailija selviää ja aloittaa taas alusta.

Valomerkki tavoittaa ihmisenä olemisen peruskysymyksiä, vaikka onkin hukkua ensimmäisen maailman pintakuohuihin. Se ei ehkä ole suurta romaanin taidetta, ei varmaan Härkösen paras, mutta oikein hyvä kuitenkin. Kirjojen arvottaminen on julmaa - oikein hyvä- se ei riitä fiktiiviselle Anitalle, tuskin Anna-Leena Härkösellekään. Lukija on kannibaali ja raatokärpänen. Kirjailija tulee toimeen ilman lukijaakin, mutta kirja ei. Ihminen kirjailijana on yksi meistä. Jos kirjailija ja ihminen tarkennetaan yhdeksi ja samaksi, kaikki muu samenee. Kirjat syntyvät tästä erosta.

JK.

Helsingin Sanomien  Katri Kallionpäältä (HS 14.6.2017)  on mennyt mielestäni ohi kirjan traaginen tai ironinen ulottuvuus: hän varoittaa juonipaljastuksesta: romaanin loppu on onnellinen aina amerikkalaisen elokuvan banaalisuuteen asti. Loppu on banaali ja juuri siksi se ei sovikaan kuvaan. Kirjalija aloittaa taas alusta - Sisyfos jatkaa työssään.

Monday, August 14, 2017

Apina ei usko taivaaseen

Apinaa ei olisi mahdollista suostutella antamaan pois banaania lupaamalla sille rajattomasti banaaneja kuoleman jälkee apinoiden taivassa. ( Yuval Noah Harari, Sapiens - Ihmisen lyhyt historia, s.37)

Onko ihminen siis tyhmempi kuin apina?

Yuval Noah Hararin Sapiens - Ihmisen lyhyt historia on sujuvasti ja ajatuksia herättävästi kirjoitettu. Alussa Harari asettaa kehityksenpolut nasevasti fysiikan, kemian, biologian ja historian jatkumolle. Ajan myötä ihminen on oppinut ylittämään välittömästi aisteissa annetun, ajattelemaan todellisuuden ja välittömästi läsnäolevan tuollepuolen. Tätä Harare kutsuu kognitiiviseksi käänteeksi. Kun tähän yhdistyys tarinallisuus, tai arkisemmin sanottuna kyky juoruilla, muodostuu ihmiselle ominainen tapa viestiä. Se on enemmän kuin lyhyet viestit, kieli tai vuorovaikutus. Kollektiiviset uskomukset ovat tuoneet ihmisen tähän missä olemme. Meille luonnollinen onkin ...keinotekoisten vaistojen verkosto ja sitä kutsutaan "kulttuuriksi". ( s.187)

Harari onnistuu paremmin kirjan alkupuoliskolla, jossa tarkastellaan ihmisen varhaisvaiheita aina 6 miljoonaa vuotta sitten ihmisen erkaantumisesta omaksi suvukseen 13 000-luvulle ennen ajanlaskumme alkua jolloin Homo sapiens on ainoa jäljelle jäänyt ihmislaji. Maanviljelyksen vallankumouksesta 12 000-luvulta alkaen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa ja rohkeita ajatuskulkuja. Nykyhistorian osalta teksti muuttuu osin epäjohdonmukaiseksi ja sisältää turhia oikaisuja ja virhepäätelmiä. Hararai muun muuassa hukkaa tarkoituksella uskonnon ja ideologian eron, horjuu käsityksessään luonnontieteen  ja ihmistieteiden eroista ja yhtäläisyyksistä .

Pääasiassa Harari kirjoittaa vakuuttavasti. Nykyihmisen historian selittämisessä  ja ihmisen toiminnan ymmärtämisessä hän jää kuitenkin kovin etäälle. Yhden kirjan puitteet eivät luonnollisesti riitä näyttämään yksityiskohtaisesti mitä todella tapahtuu. Historian pitkä linja on hyvä lähtökohta. Se on kuin kaukoputki, jolla tarkkaillaan kaukaa ihmisten liikkeitä. Tarkemman kuvan saamiseksi tarvitaan ja tarvittaisin vielä lisää työkaluja:  vaikkapa taloustieteen, sosiologian ja psykologian analyyttisia välineitä. Lopulta päädyttäisiin taas takaisin filosofiaan - rationaaliseen tarinaan, jonka joillain laidoilla myös selittämätön hyväksytään - Mutta perustelemisella, todisteiden oikeaksi osoittamisella on päätepisteensä (Wittgenstein, Varmuudesta 204, suom. Heikki Nyman).

Hararin kuvaa ja perustelee kirjan alkupuolella ansiokkaasti ihmisen keinotekoisen vaistojen kuvitteellisen perustan merkityksen ihmislajin kehityksen kannalta, mutta sitten kuitenkin tuntuu antavan periksi nykyisin suositulle ajatukselle biologisen ja yhteiskunnallisen samaistamiselle tai laajemmin luonnontieteelliselle reduktionismille (s. 266). Samoin Harari tukeutuu historian käsityksessään vahvasti matemaattisen luonnontieteen ylivoimaisuuden ajatukseen pitäessään esimerkiksi Isaac Newtonin Luonnonfilosofian mateemmattiset perusteet  teosta vuodelta 1687 kiistatta modernin historian tärkeimpänä kirjana (s. 288). Harari korottaa tilastotieteen arvoon arvaamattomaan (s.292) ja asettuu sein-sollen -kiistassa sulkemaan tulevaisuus-kysymykset tieteen ulkopuolelle. Vaikka Harari siis osoittaa oivallisesti tieteen ja vallan kytkökset hän ei näe mahdollisuutta, jossa tiede asettaa itse päämääriä (koska tiede on poliittista), vaan näkee näiden päämärien tulevan aina tieteen ulkopuolelta (politiikasta). Harari tunnustautuukin memetiikan kannattajaksi (ss. 272-275) . Hän  heittää samassa yhteydessä melko ylimalkaisia väitteitä, joiden oikeellisuus on hyvin kyseenalainen. Esimerkiksi Harari väittää marxilaisten ajattelevan usein salaliittoteorian mukaisesti, vaikka toisaalla hän väittää Marxin ja Leninin uskovan yhteiskuntien luonnonlakien omaisen kehitykseen. Myös väite siitä, että diskurssit kulttuurin rakennuspalikoina olisivat meemien kaltaisia, hukkaa tärkeän eron sokean ja yhteiskunnan rakenteisiin sitoutuvan vallan välillä.

Harari huojuu siis kahden kannan välillä: onko ihminen vain historian väline, vai voiko ihminen juuri kognitiivisten kykyjensä avulla asettua historiaa tietoisesti ohjaavaksi toimijaksi? Perustava, haastava ja vaikea kysymys. Eikä edes historia voi meitä tästä vapauttaa. Tapahtuipa tulevaisuudessa niin tai näin, emme voi osoittaa kumpaakaan kantaa oikeaksi historian todistuksen perustella (emmekä myöskään vääräksi).

Loppupuolen tulevaisuuspohdinnat ovat oivallista ruokaa ajattelulle: minkälaisia mahdollisuuksia ja uhkia geenitutkimus, biotekniikka ja vallan erilaiset kombinaatiot tuovat tullessaan. Luontoa ei voi tuhota, se on varma voittaja jos ihminen ja luonto asetatraan vastakkain ja aikaa on riittävästi. Kysymys on siis lähinnä ihmisestä, lajista Homo sapiens - ainakin toistaiseksi. Mahdollisuuksien rajoissa on, että geeniteknologian myötä aiemmat ihmislajit herätetään henkiin ja samalla syntyy myös uusi uljas ihminen, biotekninen superihminen, jos ei kuolematon, niin ainakin ei-kuolevainen, vaikeasti elämästään luopuva.

Mitä siis haluamme haluta? Tätä Harare kysyy kirjan päätteeksi.

Apinakaan ei usko taivaaseen - pitäisikö siis ihmisen? Vai onko niin, että kaikki kurkottaminen tuonpuoleiseen vie meidät kaltevalle pinnalle kohti tuhoa?






Monday, July 24, 2017

4321 - Auster

Mitä yhteistä on salamaniskulla, vasemmanpuoleisella liikenteellä, palavalla savukkeella ja kirjan kirjoittamisella? Yhteys selviää lukemalla Paul Austerin opus magnan, 1141 sivuisen järkäleen. Ensimmäiseksi kiinnittää huomion tarinan laajuuteen.  Laajuus ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, kirjan rakenne on kerronnallisesti perusteltu. Päähenkilön Archie Fergusonin henkilöhistoriallisen tarinan polveilu ja niveltyminen kerronnan kerrostumiin ja Yhdysvaltojen historiaan 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin edellyttää sitä.

Paul Austerin tuotanto on laaja ja kirjojen tasokin vaihteleva. 4321 on joiltain osin rohkeampaa tekstiä kuin monet aiemmat ja ehkä myös kiinnittyy enemmän amerikanjuutalaiseen kirjallisuusperinteeseen. Ferguson tarina kietotuu monin sitein juutalaisten, afro-amerikkalaisten ja valkoisen amerikan rodulliseen moninaisuuteen; niin rotu- kuin luokkataisteluunkin. Mukana on myös sodat II maailmansodasta Vietnamiin. Teemat ovat monin osin samoja kuin toisen mestarikertojan John Irvingin teoksissa. Irvingin tarinat ovat monin osin kuitenkin draamallisesti leikkaavampia ja terävämpiä. En oikein osaa sanoa miksi, mutta tuntuu, että Irvingin teokset, esimerkiksi Ystäväni Owen Meany tai erityisesti Viimeinen yö Twisted Riverissä viiltävät syvemmältä.
Uskoakseni Auster on upottanut kirjaansa paljon omia kokemuksiaa kirjoittamisesta ja siitä, mitä hän on vuosien varrella kokenut ja oppinut., asioita joita hän on kuvannut myös selkeästi omaelämänkerrallisissa teoksissaan kuten Yksinäisyyden äärellä  tai Talvipäiväkirja.

Austerin kirja on kirjoittamisen oppikirja - Fergusonin oppivuosissa eritellään niin lehtitekstin erilaisia alalajeja (urheiluselostus, elokuvakritiikki, tapahtumaraportointi) kuin kaunokirjallisen esityksen kirjoittamisprosessin eri vaiheita aina kustantamisen kiemuroihin saakka. Yhdysvaltojen yliopistojen opiskelijoiden ongelmat tulevat myös hyvin kuvatuiksi aika monelta kannalta, etenkin opiskelun rahoituksen ja opinahjojen kytkennät, mutta myös akateemisen koulutuksen monipuolisuuden näkökulmasta.

Kirja on helppolukuinen vaikkakin pitkä. Osan baseball, koripallo ja amerikkalaisen jalkapallon pelikuvauksista voi toki lukea kjursorisesti, mutta osaan niistä on köteketty tarinan kannalta olennaisia sattumkisa tai vertauksia. Kyllä Auster tällä(kin) teoksellaan ansaitsee nimityksen kirjalilijoiden mestaruusluokkaan. Jokin sävy, syvyys tai tyyli siitä kuitenkin jää uupumaan. Vaikka kirjallisuus ei ole urheilua, niin sanon kuitenkin: Auster on hyvä, mutta ei kuitenkaan paini samassa sarjassa klassikkojen (esimerkiksi F.M.Dostojevski, Thomas Mann, Robert Musil tai W.G. Sebald) eikä astu palkintosijoille edes nykyklassikkojen Milan Kunderan, Mihail Šiškinin tai John Williamsin rinnalle, puhumattakaan J.M. Coetzeesta, John Irvingistä tai Philp Rothista. Listaa voisi jatkaa, mutta olennaista on: 4321 on hyvin kirjoitettu, tarttuu merkittäviin,vaikkakin melko paljon käsiteltyihin, teemoihin ihmisen identiteetin rakentamisessa ja tuo päähenkilönsä uskottavasti viime vuosisadan historian näyttämölle. Aina voi tietysti kysyä onko kirjailijan itsensä näköinen päähenkilö se kaikkein onnistunein valinta - ainakin hän on jollain tavalla tuttu ja ansainnut kirjailijan (itse)ihailun.

Friday, June 16, 2017

Austerlitz - selkeyden ja sekasorron vanki

Unenomainen retki muistin maailmaan
On helppo yhtyä Susan Sontagin arvioon siitä, että W.G. Sebaldin teos on osa kirjallisuuden suuruutta. Uskomattoman hienolla tavalla Sebald onnistuu kertomaan yli kolmesataasivuisen tarinan kuin yhdellä pitkällä kamera-ajolla läpi päähenkilön mielen ja euroopan 1900-luvun historian.

Sebald tarkkailee henkilönsä kautta niin historiaa kuin sen tuotoksia. Rakennusten koosta hän tekee oivaltavia havaintoja: pienet rakennukset, karjamaja, erakkomaja, leikkimökki ja näköalapaviljonki suovat meille edes jonkinlaisen rauhan heijastuksen. Suuret rakennukset, kuten entiselle hirsipuumäelle pystyttey Brysselin oikeuspalatsi ei miellytä täysissä järjissään olevaa. Parhaat suunnitelmat kääntyvät toteutuessaan vastakohdakseen.

Austerlitz muistuttaa kirjan kertojan mukaan Ludwig Wittgensteinia: kummankin kasvoilla on sama kauhistunut ilme. Myös Wittgenstein, ei ollut vain kiinnostunut, vaan myös suunnitteli ja piirisi itsekin rakennuksia - ankaran funktionalistisia luomuksia . Hän oli hylännyt vanhempiensa yltäkylläiset palatsit ja asui pienen pienessä asunnossaan tai erakkomajassa Norjan vuorilla. Yhteys Wittgensteiniin ulotuu monii muihinkin seikkoihin, vaikka itse elämäntarinat ovat kovin erilaiset. Austerlitz on Britanniaan sotalapsena tuotu tšekki, joka selvittää omien juutalaisvanhempiensa kohtaloa 1930-luvun Euroopassa. Austerlitz on Wittgensteinin tavoin onneton filosofi, joka on jäänyt omien loogisten pohdintojensa selkeyden ja tunteiden sekasorron vangiksi. Austerlitzilla ei ole kelloa, jota hän pitää naurettavana kapistuksena. Hän toivoisi, näin hän pohtii, että kaikki ajan hetket olisivat rinnatusten ja läsnä kaiken aikaa, että se mitä hänelle ja historiassa tapahtui, ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Austerlitz taistelee valheellista ajan valtaa vastaan.

Austerlitzin kirjalliset suunnitelmat ovat suurisuuntaisia ja monialaisia. Toisaalta systemaattisia, toisaalta ilman valmisteluja syntyviä esseemäisiä luonnoksia. Yhteistä niille on, että ne eivät valmistu. Kirjan kuvituksena on löyhästi ja samalla syvästi kiinnittyviä valokuvia ja kuvioita. Valokuvilla on ikäänkuin muisti - niistä kuuluu pieniä epätoivon huokauksia. Valokuvien avulla voimme sopia tapaamisia menneisyydessä, niiden kautta etsimme paikkoja ja ihmisiä, jotka ovat meihin yhteydessä tavallaan ajan ulkopuolella.

Leipzigin kirjaston lukusali. Kuva: Candida Höfer 1997
Jotain hienon surumielistä on myös Austerlitzin pohdinnassa kirjallisuudesta, kirjoista ja kirjastoista. Onko kirjallisuus ja kirjastotkin hyvä suunnitelma, joka kääntyy vastakohdakseen? Onko hyrinän, rapinan ja rykinän täyttämä kirjastosali autuaitten saari vaiko päinvastoin rangaistussiirtola?

Marta Minujín: El Partenón de libros. documanta14, 2017


Sebaldin kirja oli minulla matkalukemisena documenta14 näyttelyssä, jonka yhtenä vaikuttavimmista teoksista on brasilialaisen Marta Minujín  kirjoista koostuva El Partenón de libros -kirjojen Parthenon.
Teokseen sisään astuessaan voi miettiä kirjallisuuden sekä avaavan meille aivan uuden ja oman maailmansa, mutta sulkeeko se samalla "elävän elämän" ulkopuolelleen jollakin peruuttamattomalla tavalla - Elämä on toissaalla? Myös Frankfurtin Städel Museumin näyttelyn  Becherin koulukunnan monissa valokuvissa toistuvana teemana on rakennusten ja myös kirjastosalien valtaa korostava symmetria.

Austerlitz oivaltaa hienosti, miten kaikki täydellisyyteen pyrkivät järjestelmät ovat lähtökohta katstrofaalisille virheille. Kirjastojen monumentaalisuus hautaa kirjat ja dokumentit tai niitä ei ole varaa enää hankkia. Esimerkkejä on yllinkyllin: viime vuosisadan rautaiseen järjestykseen pyrkineet valtiojärjestelmät ,  EU:n paikkallisen järjestyksen yhtenäistämispyrkimykset, Suomen sosiaali- ja terveysjärjestelmän uudistaminen...

Aiemmin jätin kesken tämän Sebaldin kirjan, kun en päässyt ensiyrittämällä mukaan. Emmin aloittaa uudestaan. Kirja palkitsi yrityksen monin tavoin.


Sunday, May 28, 2017

Uudestisyntyvä Hamlet



Ian McEwanin Pähkinkuori on tiivisti kerrottu, erikoisesta näkökulmasta avautuva murhatarina. Kertoja on kohdussa oleva sikiö, joka kuulee äitinsä ja tämän rakastajan suunnitelman murhata  rakastajan veli, joka on sikiön isä. Kyseessä on Hamletin moderni versio ja se kerrotaan "brittimeiningillä" - ironia ja sarkastiset heitot ovat tarinan suola. McEwan on taitava kertoja ja kirjan asetelma sallii aika monien aineksien yhdistämisen johdonmukaiseksi mutta samalla omalla tavallaan hämäräksi kudokseksi.

Tarinan kiinteys on kiitettävä, keskeisistä teemoista ei lipsuta. Kertomus on myös riittävän suppea, joten sen lukee melko nopeasti. Virkistävä välipala, sopivaa kesälukemista (kesää odotellessa).

Wednesday, May 24, 2017

Elämä ei ole romaani

Elämä ei ole romaani. Niin sitä ainakin luulisi.

Näin Laurent Binet avaa kirjansa. Ranskankielinen nimi Kielen seitsemäs funktio (La septième fonction du langage) on saanut luonnehtivan suomenkielisen nimen Kuka murhasi Roland Barthesin? Varmemmaksi vakuudeksi kirjan kansilehdellä kerrotaan, että kyseessä on Romaani.

Romaanin taiteesta on kyse ainakin Milan Kunderan sille antamassa mielessä. Kirja liikkuu pääasissa hyvin ranskalaisella alueella henkilöidensä ja paikkojensa suhteen. Pariisin intellektuellien suhteet ovat lähtökohtaisesti juuriltaan euroopplaisia, mutta kirjassa poiketaan myös Yhdysvalloissa ja päädytään loppunäytöksessä Venetsian karnevaaleihin. Pääosassa on kuitenkin kieli, sekä järjestelmänä että erityisesti kirjoituksena ja puheena, inhimillisen viestinnän ja vuorovaikutuksen kehittyneenä muotona.

Kirjan luonne on kaikin puolin karnevalistinen ja voisipa sitä kai luonnehtia jo kuluneella termillä postmoderni.  Binet on läksynsä lukenut ja kuljettaa varsin onnistuneesti ranskalaisälymystön oppeja tekijöiden omilla nimillään, täydentää niitä fiktiivisillä keskusteluilla ja menee tekijöiden maailmaan ja muotoilee sitä aika roisin ottein. Päähenkilöinä on poliisityön konkari, turvallisuuspalvelun komisaario Jacques Bayard ja "muuan opettaja" Simon Herzog. Herzogin luennon aiheena kirjan alussa on Kuvan semiologia. Herzogin tehtävänä on tulkita tunnetusti vaikeaselkoista ranskalaista filosofiaa komisaariolle (ja lukijalle): Althusseria, Barthesia, Cixousia, Deluzea, Derridaa, Foucaultia, Guatarria,  Kristevaa, Lacania, Bernard-Henri Lèvyä, Sartrea, Saussurea, Sollersia ja useita muita. Moinen joukko voisi pilata minkä tahansa romaanin, mutta Binet onnistuu kuin ihmeen kaupalla ujuttamaan heidän ajatuksiaan juonenkuljetuksen lomaan. Itse asiassa kieli- ja romaaniteorialla leikittely onnistuu kirjassa paremmin kuin James Bond-tyyppinen juonenkuljetus. Kirjan henkilöt jäävät etäisiksi, eikä, ainakaan minua lukijana, paljon jännittänyt kuinka päähenkilöille käy. Varsinkin kuin tekstissä jatkuvasti etäännytetään muistuttamalla päähenkilöiden pohdintojen kautta siitä ovatko he todella olemassa vai ovatko he liikahenkilöitä, jotka elävät vain romaanin todellisuudessa.

Kirjan ydin on Roman Jacobsonin (1896-1982) kielifilosofiassa. Jacobson luokittelee kielen kuuden funktion avulla. Funktiot avautuvat viestintäprosessin osatekijöiden kautta: puhuja, vastaanottaja, sanoma, konteksti, yhteys ja koodi. Tarinan mukaan Jacobson olisi kehitellyt myös seitsemännen funktion, maagisen tai loitsufunktion. Tällaisen funktion taitajalla olisi valta muihin. Hän voisi esittää performatiiveja, sanoja, jotka ovat samalla tekoja. Tässä on yhtymäkohta brittifilosofi J.L.Austinin puheakti-teoriaan*. Käsikirjoitus, jossa tuo funktio paljastetaan, on päätynyt Barthesille ja siksi hänen kuolemansa ei olekaan epäonninen onnettomuus vaan harkittu murha. Barthesin murhan lisäksi kirjassa tehdään myös itsemurhia, amputoidaan sormia ja kastroidaankin väittelyssä häviäjiä. Mutta puheiden ja puhujien häivyttyä ja kuoltua jäljelle jää kirjoitus. Kieli elää elämäänsä yli puhujien. Kieli elää puhujien, kirjoittajien ja lukioiden kautta. Me emme puhu, meissä puhutaan.

Binetin teos ei ehkä kirjallisuutena yllä aivan huipulle, mutta on muutoin sitäkin inspiroivampi. Erityisesti jäi kiinnostamaan seitsemännen funktion yhteys Barthesin Valoisassa huoneessa esittämään ajatukseen valokuvasta kuvana vailla koodia. Valokuva ei ole todellisuuden kopio. Valokuva on menneen todellisuuden emanaatio: magiaa (Valoisa huone, s.94- 95). Mutta tästä ehkä enemmän Edifiova valokuva -blogissa myöhemmin.

*JK. 18.6.2017 n&n- lehdessä nro 93 kesä 2/2017 on useampi juttu J.L.Austinin puhetekoteoriasta (josta käytän edellä "vanhentunutta" termiä puheakti-teoria). Risto Koskensillan artikkeli (mt., s.64-73) avaa kyseisen teorian peruskäsitteet hyvin. Lähtökohtaisesti Jacobson on kuitenkin kiinnostavampi sikäli, että hän lähteet kielen funktioista toiminnan osana, kun taas Austin ponnistaa ikään kuin kielestä laventaen kohti toimintaa. n&n -kirjat ovat myös julkaiseet Risto Koskensillan suomennoksen J.L. Austinin teoksesta nimellä: Näin tehdään sanoilla, 2016 (How to Do Things with Words, ap. 1962).

Thursday, May 04, 2017

Kunnianarvoisa Augustus

Minulla on tapana, varsinkin jos kirja on omani, taittaa lukiessani sivunkulma kohdista, joissa on kaunis tai hienosti muotoiltu lause tai ajatus. John Williamsin Augustus teoksessa taitoksia syntyi vain puolenkymmentä. Ei siksi, että kirja olisi huono. Päinvastoin. Williamsin teksti on tasaisen tyylikästä, selkeää ja varmaa; se ei kaipaa erityisiä korostuksia.

Katsotaan kuitenkin mitä tarttui.

...kirjoitan näitä ensimmäisiä sanoja tähän päiväkirjaan ja tiedän niiden tarkoitetun vain mahdollisimman omituisen lukijan luettavaksi, siis minun itseni, ... Itsenihän minä haluan diskurssini voimalla saada vakuuttuneeksi totuudesta ja toisaalta olemaan vakuuttumatta siitä. (s. 218-219)

Tämä saattaisi päteä tähänkin blogiin ja samanlainen "kontrafaktuaalinen ambivalenssi" lienee jokaiselle filosofiaa ja runoutta harrastaneelle tuttu. Sen voimankin Williams meille paljastaa:

Sillä mikään laki ei voi riittävästi määrittää yhteiskunnan henkeä eikä täyttää hyveellisyyden kaipuuta. Ne tehtävät kuuluvat runoilijoille ja filosofeille, koska heillä ei ole valtaa, ... (s. 287)

Ja kun Augustus katsoo elämäänsä taaksepäin, se saattaa nuoresta lukijasta tuntua kyyniseltä puheelta, mutta lopulta sen voi myös asettaa osaksi seesteistä suhtautumista maailman myrskyissä:

Olemme ... tulleet ikään, jossa saamme sarkastista mielihyvää niistä joutavuuksista, joiden tasolle elämämme on viimein laskeutunut. (s. 373)

... luin ja kirjoitin miehestä, jolla on minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan.(...) Oivaltaisiko hän lainkaa millainen oman itsensä karikatyyri hänestä on tullut kuten kaikista ihmisistä tulee? En usko, että oivaltaisi. (s. 378)

On onni, etteivät nuoret koskaan tajua omaa tietämättömyyttään, sillä jos tajuaisivat, he eivät löytäisi rohkeutta sinnikkyyteen. Kenties veren ja lihan vaisto estää tuon oivalluksen ja sallii pojan varttua mieheksi, kunnes tämä lopulta ymmärtää olemassaolonsa tyhjänpäiväisyyden. (s. 381)

Ja lopulta kysymys siitä, minkälainen tapahtumien, ihmisen historiallinen maailma on:

Mutta välttämättömyys on yksinkertaisesti se mitä on tapahtunut; se on menneisyyttä. (s.115)

Tämä Williamsin ajatus on aristotelinen; se mikä tapahtuu on mahdollista, ja mikä on tapahtunut on ollut välttämätöntä. Ajatus on kiehtonut minua lukiovuosista saakka - silloin innoittajana oli Yrjö Ahmavaaran 1969 ilmestynyt Yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia. Mutta siinä, missä Ahmavaarana teoretisointi johti antihumanistisiin labyrintteihin, Williamsin henkilöt säilyvät inhimillisinä ja elävinä olentoina.

Loistava kirja.

JK.

Vielä pisteet sarkastisista kommenteista:

Esimerkiksi: Hän on aina tuntunut minusta naisen perikuvalta: kylmäkiskoisen epäluuloinen, kohteliaan pahantuulinen ja ahdasmielisen itsekäs. (s. 147-148) - näin Augustus pohtii naiseuden syvintä olemusta. Pisteet rehellisestä ilmaisusta, vaikka itse ajatukseen ei yhtyisikään.






Friday, April 21, 2017

Mysteerien laguunit




Ei ole parempaa ainesta unille kuin kartta. (R.L. Stevenson)



Marco Steiner on ottanut ylläolevan motoksi esipuheeseensa Hugo Prattin Corto Maltese - Mysteerien laguunit -albumille. Corto kiertää Orinocon jokisuistosta Venezuelasta Perun kautta Venetsiaan ja Montenegroon. Kaikki alkaa fransiskaanimunkin ihoon piirretystä kartasta.


Corton kanssa on kiinnostavaa matkata - unenkaltainen logiikka ja selviytyminen roiseista tilanteista pitää mielen virkeänä. Sarkastisen historiankuljetuksen alla on näkyvissä humanistinen pyrkimys valloittaa maailma lempeydellä, ilman verilöylyä. Mutta niin kauan kuin tuo verilöyly jatkuu, uni ja matkustaminen ovat paras lääke arjen raadantaa ja kärsimystä vastaan.

Jalavan kustantaman sarjakuvan kruunaa esipuheen kirjoittajan tekstin lisäksi        Marco     D´Annan hienot valokuvat ja Heikki Kaukorannan suomennos.

Wednesday, April 19, 2017

Yöjuna kultaiseen leikkaukseen

Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on vaikuttava matka ihmiseen - niin mieleen, olemiseen kuin historiaankin. Etsimättä kirjan nimi ja tarina vertautuu matkaan oman itsen syvimpii salaisuuksiin ja myös peitettyihin, petettyihin intohimoihin, mieltymyksen ja turvallisuuden tunteisiin. Viehtymys rautateihin toimii kieli- ja mielikuvana, jota yksi Mercierin kirjan henkilö kuvailee: junalla matkustaminen oli kuvittelukyvyn uoma, liike, jossa mielikuvitus alkaa virrata ja päästää pintaan kuvia sielun suljetuista kammioista (s. 517).

Päähenkilön, Raimon Gregoriuksen, elämänkulku saa äkillisen käänteen tavallisena päivänä matkalla työhön. Hän jättää työnsä, nousee yöjunaan ja matkaa Lissaboniin tutkiakseen Amadeu Pradon elämää ja ajatuksia Salazarin ajan Portugalissa. Gregorius katsoo maailmaa läheltä ja kaukaa, mikro- ja makrokosmoksena, vaihtaa rikkoutuneiden silmälasiensa tilalle uudet. Maailma näyttää kovin erilaiselta matkaan lähtevästä Raimonista kuin latinan, kreikan ja heprean "totisesti oppineesta" Munduksesta (oppilaiden hänelle antama lempinimi).

Gregoruksen kiinnostuksen kohde on hänkin kyllä kirjallinen hahmo.  Amadeu... oli ennen kaikkea kieltä. (s. 434), ja vastaavilla muilla kirjallisuuteen ja kieleen viittaavilla toteamuksilla,  Mercier  korostaa päähenkilönsä kirjallista luonnetta. Amadeu piirtyy kirjan sivuilla vain ja ainoastaan oman kirjansa ja kanssaihmistensä muistojen kautta. Näin päästään syvemmälle henkilön sisäiseen maailmaan, paremmin, kuin on koskaan mahdollista todellisessa elämässä päästä sisään toisen ihmisen elämään. Kirja luo henkilön, joka vakuuttaa fiktiivisyydestään huolimatta lukijan - hänessä ja koko kirjassa tapahtuu taiteellinen totuus.

Kirja on myös vaikuttava kuvaus isän ja pojan suhteesta. Amadeun isä on tuomari, joka lopulta tuomitsee myös itsensä. Toiset ovat sinun tuomioistuimesi -lauseeseen keskittyy monet kirjan kysymykset. Me tuomitsemme ja tulemme tuomituiksi. Hyväksymme tuomiomme tai kapinoimme sitä vastaan. Joka tapauksessa olemme syyllisiä - joko omasta tai toisten miestä, usein molempien. Mercierin kirjan rakenne on varsin taitava. Eri kertojaääniä ja aikatasoja yhdistämällä hän kykenee kertomaan varsin kafkamaisen tarinan realistisessa kontekstissa. Amadeun kaipuu keskustella isänsä kanssa kilpistyy isän mykkään kärsimykseen. Asetelma antaa lukijalle aiheen itsetutkisteluun. En esimerkiksi tunnista samanlaista kaipuuta suhteessa isääni, mutta tunnistan kyllä tuon mykkyyden eräiden asioiden suhteen itsessäni, enkä osaa sitä edes pitää puutteena. En arvosta erityisesti sankaruutta, mutta tietynlainen pidättyvyys, niukkuus, karuus, pelkistyneisyys on kyllä ihanteeni. Karu yksinkertaisuus, asketismi herättää myötätuntoa ja on tavoiteltavampi ihanteena kuin välimerellinen nautiskelu - ainakin ajatuksena, vaikka tosielämässä taidan tässä asettua kultaiseen leikkaukseen - vasemalle.

Mercier välittää ankaraa käsitystä vanhemmuuden julmuudesta lapsien kasvun kannalta. Vanhempien tahdon ja pelon ääriviivat piirtyvät pienten sieluihin kuin hehkuvalla rihvelillä kirjoitettuna. Nämä ovat täysin voimattomia ja täysin tietämättömiä siitä, mitä heille tapahtuu. Meiltä menee koko elämä syöpyneen tekstin löytämiseen ja sen tulkitsemiseen, emmekä voi milloinkaan olla varmoja, että olemme ymmärtäneet sen. (s. 485) Ehkä näinkin, mutta tämä ajattelutapa kätkee itseensä lukuisia (perusteettomia) oletuksia. Vain siinä tapauksessa, että ajattelemme nykyisyyden olevan kausaalisessa suhteessa menneisyyteen ja vielä siten, että tuon menneisyyden tulkinta jollakin merkillisellä tavalla purkaa tuon syysuhteen, elämä näyttäisi tulkinnalta.  Vai onko paremminkin niin, että itse tulkinta peittää taakseen olemisen "suuren salaisuuden". Olennaista ei olekaan menneisyyden tulkitseminen vaan sen löytäminen mitä olemme tänään ja tulevaisuudessa - ihminen on tulevaisesti, kuten Martin H. taitaa asian oivasti ilmaista. Ja nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä.

Mercierin kirja on täynnä hienoja yksittäisiä aforisminkaltaisia lausahduksia. Mieleen toki tuli, että jos kirjan olisi tiivistänyt vaikkapa kolmannekseen laajuudestaan, siitä olisi voinut tulla vielä kauniimpi kokonaisuus. Nyt toisteisuutta tekstissä ja ajatuksen kulussa on melko paljon ja joitakin asioita auotaan lukijalle liikaakin. Mutta lavea muoto mahdollistaa sekä sanojen pyhyyden että diktatuurin julmuuksien vastustamisen kuvauksen ja yhteenkietomisen. Me olemme levittäytyneet kauas menneisyyteen, ... (s. 543). 

Muutamasta lauseesta yhdistellen voi muotoilla Mercierin ilmaiseman kirjoittamisen idean:

(M)inussa on väkevä teksti... (s. 384). (K)un ilmaisee jonkun asian säilyttää sen voiman ja tuhoaa sen kauheuden... (s. 361) Mutta lopulta, yksityisyys on meidän viimeinen aarteemme ... (s. 449). 




Saturday, February 18, 2017

Laveeraus Helsingistä

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on miellyttävä kirja sanan positiivisessa mielessä. Viikilän kieli on kaunista, läpikuultavaa. Hentoihin sävyihin sekoittuu kuitenkin riittävästi tummia kohtia, jotta vaikutelma ei ole valju. Akvarelli on juuri oikea sana kirjan otsikossa, kirjassa eri ole pastejatyön sameutta tai öljyväritmaalauksen voimaa, eikä se siihen nimensä mukaisesti pyrikään.

Viikilällä on kyky tiivistää perusajatukset hyvin. Engelin suulla hän toteaa tämän saatua Vladimirin ritarikunnan neljännen luokan ritarin arvon. Vaikka olen köyhä ja lopen uupunut töistäni, jossakin tuolla kävelee minun näköiseni keisarin suosiota nauttiva mies. Riippumatta siitä mitä itsestäni ja töistäni milloinkin ajattelen, ritari on arvossaan muutttumaton ja herättää vastaantulijassa kunnioitusta. Huonoja päiviä varten meillä kaikilla olisi hyvä olla samanlainen haarniskoitu kaksoisolento.  (50) Hyvin sanottu. Nyt ainakin Jukka Viikilällä on tuo kaksoisolento: Finlandia-palkinto 2016. Toivottavasti se suojelee häntä esiin nousevalta pimeydeltä. Engelin sanoin Suomi on yksi ainoa kalliojärkäle. (...) Kallion voi räjäyttää, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. (55)

Wednesday, February 15, 2017

Sebaldia lukiessa

Sebaldia lukiessa tulee oudon seesteinen olo. Hän tarkastelee maa-
ilmaa, kirjoittaa havainnoistaan ja pohtii asioiden satunnaista ja välttämätöntä yhteyttä, historiaa, matkalla oloa, aikaa, omia muistumiaan, sekoittaa näitä valokuviin, kulkee, vaeltaa.

Jopa keskeneräisissä muistiinpanoissa, kuten nyt käsillä olevassa, Merkintöjä Korsikasta, hän onnistuu tavoittamaan lukijalle läheisen, puhuvan tavan kirjoittaa ja välittää tunnelmaa. Muistot ovat avainsana: Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismielei ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (s. 47)

Vaikka Sebald kirjoittaa rauhoittavasti ja vakavasti, samalla tekstistä huokuu hiljainen huumori, hyvä mieli. Kirjan takakannen kuvassa lukijaa katsoo eriparisin silmin vakava, harmaantunut, mursuviiksinen, vanhahko mies. Taakse kammattujen hiuksien alla ajatus kulkee, harhaileekin varmaan, mutta teksti on kirkasta ja selkeää. Lause on vakaa, monipolvinen, ajatus yhdistää erilaiset asiat helminauhaksi tai aamun viileydessä, hämähäkin punomaksi, auringossa kimaltelevaksi ohueksi seitiksi. Sitä läheltä katsoessa maisema muuttuu epätarkaksi, ja samalla kokonaiskuvan kolmiulotteisuus tulee näkyväksi. Maisemaan uppoaa, kulkee kirjoittajan kanssa yhtä jalkaa ja kuulee Sebaldin hiljaisten askelten äänen.

Wednesday, January 18, 2017

Taistelu Ukrainasta

En ole tietokirjoja tavannut esitellä tai arvioida tässä blogissa. Nyt kuitenkin Richard Sakwan Taistelu Ukrainasta. Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät (Vastapaino, Tampere 2016) teki vaikutuksen, jonka haluan tässä jakaa. Sakwa, Venäjän ja Euroopan politiikan tutkimuksen professori Kentin yliopistosta, nousee kuvainnollisesti Taikavuorelle ja katsoo mikä johti Ukrainan 2014 tapahtumiin. Näkymä ei ole kaunis. Mahdollisuudet tilanteen ratkeamiseen eivät ole hyvät. Takana on paljon rikkonaista historiaa, selvittämättömiä ja käsittelemättömiä asioita. Ja tulevaisuus ei anna paljoa parempia eväitä. Puolan, Valko-Venäjän, Ukrainan, Venäjän ja Baltian maiden jakama alueetta on kutsuttu "tappotantereeksi" (Timothy Snyder), koska vuosina 1933-1945 noin 14 miljoonaa siviiliä surmattiin tuolla alueella natsi-Saksan ja Neuvostoliiton ottaessa yhteen.

En toista tässä Sakwan tekstiä, siihen kannattaa perehtyä itsenäisesti. Kaunokirjallisesti teksti ei ole loistavaa, mutta kylläkin asiallista. Paikoitellen on toisteisuutta ja toisinaan täsmällisempi asioiden sijoittaminen aikaan ja paikkaan olisi palvellut lukijaa paremmin. Hienosti Sakwan kirja kuitenkin avaa ei vain Ukrainan tilannetta, vaan koko Euroopan poliittista kriisiä EU:n, Yhdysvaltojen ja Venäjän kolmiodraamassa.

Kirjan luettuani, vierailtuani Ukrainassa kuluvan vuoden alussa ja seuratessani maailmanpolitiikan tilaa tällä viikolla jolloin D. Trump astuu presidentin virkaansa, mieleeni nousee seuraava. Ukrainan ongelmat kumpuavat monessa mielessä samoista lähteistä kuin koko Euroopan ja koko globaalin maailmanjärjestelmän. Ylikansallinen pääoma ja sotilaallis-teollinen tuotantojärjestelmä voimistuu ja laajentaa sekä taloudellisia markkinoitaan että poliittista vaikutusvaltaansa entisen Neuvostoliiton alueilla ja nykyisen Venäjän rajavaltioissa. Neuvostoliiton hajoamisen synnyttämä traumaa ei ole käsitelty riittävästi ja ehyttä käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ei ole syntynyt. Oliko kyseessä "historian loppu", joka osoitti, että länsimainen demokratia on ainoa oikea vaihtoehto ja historian lopullinen päämäärä, se vapauden valtakunta, jota kohti eri maat ja maanosat vähitellen kulkevat. Vai oliko kyseessä yhteinen kansojen voitto, jossa vapauduttiin post-stalinistisesta diktatuurijärjestelmästä ja samalla purkautui jako kahteen toisilleen vihamieliseen ja kilpailevaan bloggiin. EU:n ja NATON laajentumispolitiikka euroatlanttiseen Eurooppaan ja pyrkimys kontinentaalisen vision mukaiseen Suur-Euroopaan ovat kaksi eri asiaa. Venäjä Neuvostoliiton seuraajavaltiona ei omassa itseymmärryksessään ollut hävinnyt kylmää sotaa, vaan monessa mielessä pyrki näkemään muurin kaatumisen olleen yhteinen voitto. Ja vaikka ei näin olisi jakamattomasti ollutkaan, niin "lännen" kannalta olisi kai ollut viisasta tukea jälkimmäistä näkemystä, ainakin jos pyrkimyksenä on suhteellisen vakaa turvallisuuspolitiikka.

Euroatlanttisen laajentumispyrkimyksen ja Venäjän sisäisen voimistumisen yhteentörmäys yhdistyneenä ukrainalaisten historiallisesti kokemaan vääryyteen synnytti otollisen maaperän nationalismin nousulle Ukrainassa. Ja kun kysymys Ukrainasta asettui tilanteeseen joko-tai, nationalismi yhdistyi russofobiseen pyrkimykseen katkaista suhteet Venäjään, venäjänkielen hylkäämiseen Ukrainan virallisena kielenä ja suuntautuminen länteen koettiin ainoaksi vaihtoehdoksi.
Ajatus siitä, että Ukraina voisi olla sillanrakentaja lännen ja idän välillä ei mahtunut tähän asetelmaan.

Ilmeistä kuitenkin on, että läntinen media ei oikein jaksa tai halua paneutua Ukrainan tilanteeseen. Krimin liittämistä Venäjään ja kysymystä itäisen Ukrainan tilanteesta ei kyetä analysoimaan, vaan kaadetaan kaikki kerralla demonisoidun Putinin ja Venäjän oletetun laajentumispolitiikan piikkiin. Sakwan kirja antaa eritellyn kuvan tilanteesta ja analysoi asioita politiikan lisäksi myös kansainvälisen oikeuden näkökulmasta.

Erikoinen asetelma syntynee joka tapauksessa nyt, kun aavistellaan Trumpin ja Putinin mahdollisesti löytävän yhteisiä tavoitteita aluksi ehkä Syyrian tilanteen ratkaisemiseksi. Johtaako tämä uudenlaiseen etupiiripolitiikaan, pragmaattiseen maailmanjakoon? Jos siis olisi kuvitteellinen tilanne, jossa Yhdysvallat ja Venäjä ovat joko "vihollisia" tai "ystäviä" keskenään Trumpin ja Putinin johdolla - kumpi vaihtoehto on pelottavampi?