Nyt kirjan luettuani en voi kuin, taas kerran, ihmetellä ja ihastella miten kukaan saattaa kirjoittaa näin hyvin. Tällä kertaa ei ole kysymys erityisestä kielellisestä taituruudesta tai kerronnallisesta akrobatiasta. Pieni elämä etenee pääasiassa kronologisesti noin neljänkymmenen vuoden jakson ja takautumina vielä tästä noin parikymmentä vuotta taaksepäin, poimuttuen ja lomittuen muistojen ja eri kertojaäänien kudelmana. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, lauseet selkeitä, vieraita sanoja on suhteellisen vähän, vain joitakin juridisia ja lääketieteellisiä termejä. Tarina voisi olla nimeltään myös Juden tarina, kirjan keskushenkilön tarina, joka avataan vähä vähältä. Lukija viedään yhä syvemmälle, synkkiin vesiin ja äkkisyvään. On helppo ymmärtää, että tämä voi olla vaikeaa luettavaa, kuvaus on pikkurtarkkaa ja aistivoimaista. Jolla on kyky ja taipumus eläytyä voimallisesti, voi olla pitelemättömissä. Monet asiat, kuitenkin, vaikka eivät olisikaan osa omaa elämismaailmaa tai oman elämän käsikirjoitusta näin konkreettisesti, koskettavat jokaista. Häpeä, läheisten hyväksyminen ja heiltä saatavan hyväksynnän ehdot tai ehdottomuus. Salaisuudet, ystävyyden, rehellisyyden, avoimuuden ja hienotunteisen vaikenemisen rajapinnat. Kyvyttömyys kertoa ja kyvyttömyys ottaa apua vastaan. Kyvyttömyys kuunnella ja kuulla. Hyväksikäyttö ja sen seuraukset, niistä toipuminen, parantumisen ja uuden elämän mahdollisuudet.
Ensimmäiset sata sivua ovat verryttelyä ja lukijan virittämistä kertomuksen syvärakenteeseen. Itse asiassa näitä sivuja lukiessa, ajattelin, miksi ihmeessä luen, taas kerran, amerikkalaisten, New Yorkin Manhattanille muuttavien nuorten opiskelusta ja elämänuran komplikaatioista. John Irvingin kirjoista olen kuitenkin oppinut, että lukijaa on ensin valmisteltava ja vietävä tarinan sisälle, jotta hän malttaa myöhemmin ottaa vastaan tekstissä olevan raskaan aineiston. Näin tässäkin. Sata sivua vie tarinaan jota ei sen jälkeen malta jättää kesken, päin vastoin. Halu saada selville Juden salaisuudesta on lukijalle yhtä palava kuin hänen läheisille ystävilleen Willemille, JB:lle, Malcomille ja Haraldille.
Kirjan takakannessa kirjoitetaan kirjan olevan tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta. Jostain syystä vaihtaisin tuon muistin sanaksi muisto. En usko, että muisti sinänsä tyrannisoi meitä, mutta muistot kyllä. Muisti ja unohtaminen eivät ole toistensa vastakohdat. Niiden yhteistoiminnassa syntyy muistoja. Muistot ovat menneisyydestä nykyisyyteen asettuvia merkityskokonaisuuksia ja se millaiseksi ne muodostuvat, luo osaltaa meidät sellaisina kuin olemme ja itse itsemme koemme. Muistin ja unohduksen avulla voimme muokata muistoja ja elämämme muokkaa niitä joka tapauksessa. Mutta missä on sietokyvyn ja muokattavuuden raja? Ja onko joskus parempi kieltää itseltään jokin muisto ja koteloida se syvälle menneisyyteen ja muistin syvyyksiin, jotta elämä ylipäätään mahdollistuu ja jatkuu?
Pieni elämä on hienolla tavalla elämänfilosofisesti myönteinen kirja. Se onnistuu hyvin synkästä perusvirityksestä huolimatta tai sen tähden antamaan myönteisen käsityksen siitä, miten ihmisten elämä, monista koetuista, lähes sietämättömistä vääryyksistä huolimatta, voi aina avautua myös hyvään suuntaan. Haavat eivät välttämättä parane, arpeutuminenkin voi olla pysyvästi vammauttavaa, joskus on luovuttava paljosta, ehkä kaikesta. Usein etsin ja löydän kirjasta joitain kaunokirjallisesti kuorrutettua filosofiaa tai tekstissä esitetään jokin filosofinen abstarakti ajatus tai teoria elämän kaapuun puettuna. Joskus se on kömpelöä tai parhaimmillaan se onnistuu hienosti. Aina tällaiset esitykset eivät ole, eikä niiden mielestäni tarvitsekaan olla, psykologisesti kovin uskottavia. (Ajattelen tässä vaikkapa Sarten, Beauvoirin tai Kunderan kirjoja.) Yanagiharan kirjasta en tällaista kätkettyä filosofiaa löydä. Hyvä niin. Kirja on psykologisesti uskottava ja voi vain ihailla, miten hienosti hän kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä, tunteita ja tuntemuksia.
Vaikka kirjassa kuvataan pitkä ajanjakso viime vuosisadan puolivälistä nykypäivään, historiallinen kuvaus on melko ohutta. Päähenkilöt elävät "amerikkalaisen unelman" köyhistä opiskelijapojista rikkaiksi menestyjiksi - näyttelijänä, kuvataiteilijoina ja asianajajana. Rahaa riittää matkusteluun, asuntojen ja taiteen ostoon - myös hyväntekeväisyyteen. Kirjassa eletään pääasiassa hyvin vauraassa ympäristössä, raha antaa kirjan henkilöille monia mahdollisuuksia. Myös ihmisten välinen ystävyys ja sen osoittaminen on monessa mielessä amerikkalaista, niin hyvässä, kuin täkäläisessä ilmastossa hieman oudossakin, mielessä. Kirjassa toki viitatataan rahan hankinnan ja kulutuksen eettisiin kysymyksiin, mutta lopulta menestys omalla uralla on onnistumisen kriteeri. Raha ei tuo onnea, mutta ei ole sen esteenäkään. Yanagihara ei upota tarinaansa kovin perusteellisesti Yhdysvaltojen talous- tai mentaalihistoriaan. Se olisi vaatinut lisää sivuja ja hajoittanut ehkä tarinaa liikaa. Nyt pysytään hyvin kertojaäänien sisäisessä maailmassa. Aina voi kysyä, miksi kirjailija on kertonut juuri tämän tarinan ja miksi juurit tällä tavaala. Ja miksi lukijana olen päätynyt sen ääreen kuulemaan juuri näistä asioista. Mutta se on jo toinen tarina.
Hieno kirja. Tähän on hyvä päättää lukuvuosi 2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti