Pronominit

 

Hanna Weseliuksen Pronominit kirjan henkilöt elävät tulevaisesti kohti kuolemaansa. He ovat jättäneet taakseen tuhoutuvan maailman, kirjautuneet lennolle kohti epämääräistä, mutta varmaa kuolemaa, kuin Titanicissa, ainoassa elokuvassa, jota lennolla näytetään.

Kullakin on oma tarinansa ja tarinoiden tarinoista kirja koostuu. Paikoin tuntuu, että kirja on kooste erilaisita , toisiinsa vain hyvin väljästi liittyvistä tarinoista, joita sitoo yhteen vain kirjan kannet, kuin lentokoneen matkustamo ja aika jossa lennetään. Lennon ajasta tosin otetaan loikkia menneisyyteen eri tavoin, ei niinkään tulevaisuuteen. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä.

Kirjassa viitataan yhteiskuntafilosofisiin ja valokuvateoreettisiin oppeihin, niin Walter Benjaminiin kuin Roland Barthesiin. Yhtenä avaintekstinä ja kuvana on Paul Kleen Angelus Novus. Benjamin osti sen tekijältä vuonna 1921 ja teos kulki hänen matkassaan aina  vuoteen 1940. Tuolloin, kuolinvuonnaan, Benjamin kirjoitti:

HÄNEN SILMÄNSÄ tuijottavat, hänen suunsa on auki, hänen siipensä ovat levällään. Hän on historian enkeli, joka on kääntänyt kasvonsa taaksepäin.(...) Puhuri tempaisee hänet selkä edellä tulevaisuuteen, ja menneisyyden jätevuori hänen edessään kasvaa taivaaseen asti.  (lainattu Weselius 2025, 277 mukaan)

Kirjailija Weselius on taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistolehtori. Hän ja hänen kirjansa henkilöt  katsovat menneisyyteen, pohtivat tekemisään ja tekemättä jättämisiään. Kaoottiset tilanteet toisuvat ja stuertin näkökulmasta katastrofi toisensa jälkeen vältetään vain toteamalla ammatillisesti "kaikki on hyvin" ja peittämällä oma kauhu tuhoon johtavassa tilanteessa.

Kuuntelin aluksi kirjaa ja sellaisenaan se oli varsin hyvää kieltä ja kuunneltavaa. Kokonaisuutta siitä ei hahmottunut ja lopulta hakeuduin paperiversion ääreen, suosittelen jos mahdollisuus valita. Kirjan selaaminen ja kuva lentokoneen istumajärjestyksestä ja henkilöistä, mahdollistaa tarinan hahmottamista, vaikka se ei ehkä sittenkään ole olennaista. Maailma ja lentokone on täynnä tarinoita. Väitetäänpä kirjan sivuilla, että tarinallisuus lopulta on se inhimillinen ominaisuus, joka erottaa ihmisen muista eläimistä ja samalla yhdistää eri elementtejä ajassa. Sopiiko se omaan tarinaan, on toinen juttu.

Kiinnostava kirja, ei vähättelevässä merkityksessä, vaan aidosti. Rakenteellinen kokeilu ja pikselimäinen toteutus antavat lukijalle tilaa hengittää samaa ilmaa kirjailijan ja henkilöhahmojen kanssa. Koituuko pelastuksesi metsänpohja, kuntta, jota matkalle on jostain syystä otettu mukaan? Varmaan riippuu siitä, kuinka tarkkaan kirjaa lukee.

Weselius, Hanna, Pronominit. WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51343-9

Birnamin metsä

Eleanor Catton on kirjoittanut kiinnostavan kirjan ympäristöaktivistien ja globaalikapitalismin toimijoiden  kohtaamisesta. Aikalaiskirja kehystyy hyvin niin omiin kokemuksiin viimeisten 50-vuoden aikana ympärtistöaktivismin, vihreän (vai hirveän?) siirtymän ja veganismin myllertäessä arjen tapoja samalla kun kansainvälisten toimijoiden, vaikkapa Elon Muskin ja kumppaneiden, projektit oittavat ylivallan kansallisvaltioista ja niiden liittymistä.

Cattonin kirja on viihdyttävästi kirjoitettu trilleri, vaikka osin epätasainen. Henkilöhahmot keikkuvat uskottavuuden rajoilla. Hienosti hän kuitenkin analysoi ja kuvaa eri ympäristöissä toimivien ihmisten keskinäisiä suhteita ja ajatuskuvioita, luottamuksen ja epäuskon vaihtelua. Loppua kohden kirja muuttuu entistä enemmän jännityskirjamaiseksi, mikä lisää kyllä luettavuutta, mutta myös peittää osin tarinan syvempää virtaa. Henkilöt piirtyvät usein melko ohuesti taustaansa ja ympäristöaktivistien toiminnan perusteet jäävät aika lapsenomaisiksi, vaikka heillä toisaalta on varsin laaja käsitys maailman menosta.

Kirjan tapahtumat sijoituvat Uuteen-Seelantiin, mutta ajatus- ja tapahtumakulut ovat monilta osin tuttuja globaalisti. Ympäristöaktivistien Birnamin-metsä -niminen ryhmä on viljellyt laittomasti yksityisiä joutomaita, tienpenkereitä ja puistoja jo vuosien ajan. Ryhmän epävirallinen johtaja Mira Bunting näkee jo mahdollisuuden siirtyä sissiviljelystä laajempaan tuotantoon. Tämä synnyttää ryhmässä ristivetoa, koska osan mielestä se on siirtymistä systeemin palvelukseen koska kaupallinen toiminta tapahtuu väistämättä markkinaehtoisen tavarakulutuslogiikan paradigman sisällä. Tavoitteena tulisi olla tuon paradigman murtaminen tai kokonaan uuden paradigman luominen. Catton kirjoittaa asiasta kiinnostavaa argumentatiivista tekstiä puolin ja toisin.

Asiat mutkistuvat entisestään, kun erinäisten sattumusten kautta Mira Bunting tutustuu monimiljonääri Robert Lemoniin, joka lupautuu tukemaan Birnamin metsän toimintaa rahallisesti. Lemon on kuitenkin huijari, narsistinen ja kyyninen miljördööri. Hän harjoittaa kansainvälisesti laitonta kaivostoimintaa ja naamioi toimintansa esittämällä eksentristä survivalistia, joka muka rakentaa itselleen bunkkeria syrjäiseen maailmankolkkaan maapallon tuhon edellä. Hän manipuloi rahan, oman turvakaartinsa ja drooneihin perustuvan valvontajärjestelmänsä avulla niin Miraa ja Birnamin metsän muita osallistujia kuin Uuden-Seelannin hallitusta haaveillen maailmanherruudesta. Liuskeöljyyn etsintä, hyödyntäminen ja sen tuomat taloudelliset hyödyt pyörittävät Lemonin toimintaa ja hän alistaa kaiken sen alttarille.

Catton, Eleanor, Birnamin metsä, Suom. Tero Valkonen, Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-290-4

Mirabilis

 

Anni Kytömäki on jo aiemmin osoittanut mestarillisen kiellellisen kyvykkyytensä ja aihepiiriensä omaperäisen käsittelytavan. Mirabilis on hieno kirja, taitava ja yllätyksellinen. Laaja, positiivisessa mielessä myös niin sanottu lukuromaani.

Kirjan kantta on arvosteltu kauheaksi. Tekemisessä on käytetty keinoälyä. Tyylillisesti se on vanhahtavan oloinen, teknisesti kömpelö ja sisällöllisesti aika suoraviivainen. Tiikeri viittaa kirjan ambaan, nainen on ilmeisesti Ella, yksi kirjan keskeisistä henkilöistä ja aava myrskyävä meri viitannee Amurinmaahan ja muihin seikkailuihin ja tutkimusmatkoihin Beringin salmelle  ja muualle sekä "elämän myrskyisällä merellä" seikkaileviin ja ajelehtiviin ihmisiin. Kirjan henkilöiden, niin ihmisten kuin eläinten, vaiheet ovat haastavia, kamppailua elämästä, kuolemanvaaran läsnäoloa ja osalle, kuten Stellerin lehmälle ja kormoraatille, aika on käynyt loppuun, laji on kuollut sukupuuttoon.

Kytömäki kuvaa ihmistä yhtenä eläinlajina ja eläimiä yhtenä ihmislajina. Jos luonnonkuvausta usein on syytetty luonnon inhimillistämisestä, niin Kytömäkeä voinee "syyttää" ihmisen upottamisesta osaksi luontoa, animaalistamisesta. Luonto ja ihminen ovat osa animea (sanan latinalaisessa merkityksessä), elävää kokonaisuutta. Kytömäen teksti on omaperäisen viehättävää yhdistäessään historian, paikoin kielellisen vanhahtavuuden moderniin ajatusmaailmaan ja hienoihin sanastollisiin valintoihin. Näkeekö tuon yhdistämisen anakronistisena vai taitavana yhdistämisenä vaatii kyllä tyylitajua. Kannen kuvan arviointi on oma asiansa. Kytömäen teksti kyllä puhuu puolestaan.

Erityisen koskettava on Ellan tarina. Hän on itsensä vanki monessa mielessä, eikä kykene vapautumaan, vaikka on fyysisesti taitava sirkustaiteilija, intohimoisesti maailman eri kolkista ja ihmis- ja eläinlajien tulevaisuudesta murheen taakkaa kantava, itseoppinut ajattelija. Maailma on hänelle lopulta synkkä luola, jossa voi edetä vain kohti pimeää. Sidottuna maahan, maaksi on jälleen tultava, sulauduttava yhteen kuoleman kanssa.

Tämän päivän löytöretkeilijät eivät voi löytää sitä, mikä on ikiajoiksi kadotettu. Luonnosta tulee muisto museoissa tai kirjoihin kirjattu muistelma. Mutta silti, vain ihminen muistaa, kirjaa ja kirjoittaa.

Kytömäen kirja on taiturimaista kulkua synkkyyden ja kauneuden trapetsilla.

Kytömäki, Anni, Mirabilis. Gummerus, Helsinki 2024. ISBN (sähkökirja): 978-951-24-4237-9

Elolliset eläköön

 

Lajien kato, eläinten sukupuutoon kuoleminen - tästä  Iida Turpeinen on rakentanut melankolisen tragedian. Päähenkilönä on Stellerin merilehmä, mutta paikkansa saavat muutkin lajit, joiden historia nivotaan taitavasti tarinan kulkuun.

Kirjan aikaulottuvuus tarinan historiallisesta alkupisteestä vuodesta 1741 kirjan kirjoittamiseen 2023 on vaikuttava. Lopussa oleva luettelo niistä lajeista, jotka ovat kuolleet tai kadonneet kirjan kirjoittamisen aikana, on vaikuttava. Me siis elämme historiaa ja teemme sitä jokaisena hetkenä, tietäen tai tietämättämme. Kosmisessa mitassa ihmiskunta tulee häviämään, se on ilmeistä ja kiertämätöntä. Mutta historian aikajanalla me voimme vaikuttaa monien lajien säilymiseen ja samalla siihen, että voimme lisätä ihmisen eloon joitain vuosia lisää ja kuluviin vuosiin elon rikkautta.

Turpeisen kirjan ansiot eivät ensisijaisesti ole vain  tiedollisella ulottuvuudella, vaikka melkoisesti uutta tietoa ainakin itse siitä ammensin. Kirja on erittäin hienosti kerrottu ja kielellisesti harmoninen kudelma, jossa eläinten tutkijat ja museoiden kokoelmat saavat äänen, joka kantaa nykyisyyteen. Teema on ajankohtainen, mutta Turpeinen ei ole hukannut sanottavaansa kiireellä tai alleviivaavalla julistavuudella. Hän malttaa kertoa asiat asioina, kuvata luonnon tuhoutumisen vaiheita ja samalla kertoa tarinan henkilöistä riittävästi ja heidän kauttaan elollisen kauneudesta hienoina ja tarkkoina kuvina, kuin aikansa piirtäjät, jotka aikanaan ikuistivat hämähäkkejä tai kaloja anatomisen tarkasti luonnontieteellisten kirjojen kuvitukseksi.

Vaikka tieteen tekijälle ei ole sallittua lisätä tutkimustuloksiin mielikuvituksensa tuotoksia, niin kaunokirjallisuudessa se on elinehto. Iida Turpeisen luova mieli, tutkimuksellisen tarkka ote ja kielellinen kompetenssi on perustana tälle teokselle, joka tuntuu saaneen niin lukijoiden kuin kriitikkojen innostuneen ja runsaan vastaanoton. Sen soisi palkintojen lisäksi valloittavan ihmisten mielet ja omalta osaltaan edistävän lajien monimuotoisuuden säilyttämistä. 

Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson on valinnut Ankeriaan testamentti -kirjansa tyylilajin vaativasti. Hän yhdistää muisteluksia isänsä kanssa käymistä kalastusretkistä, tieteenhistorian ja luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksia, kertoo ankeriaan mytologiasta, kuvauksista kaunokirjallisuudessa, pohtii eläinten inhimillistäminen metodologiaa ja pedagogiikkaa, laajentaa esitystä yleisemminkin eri lajien olemisen tutkimiseen, nykyiseen tilaan ja tulevaisuuden uhkiin ja haasteisiin. Esikuvana kirjoittamisessa hänellä on ympäristökirjallisuuden suuri klassikko Rachel Carson. Hänen Äänetön kevät (1962) oli itsellenikin yksi ensimmäisistä ympäristötietoisuutta herättäneistä teoksista.

Svensson onnistuu kyllä hienosti tavoitteissaan. Kirja on helppolukuinen, vaihteleva, tarkka ja sisältää lisäksi monia kiinnostavia tieteenhistoriallisia anekdootteja vaikkapa Sigmund Freudista ankeriaantutkijana. Hienoa on myös, että Svensson sitoo esitykseensä sosiologista tarkastelua ankeriaan sosiaalihistoriasta, kulttuurisesta merkityksestä ja asemasta luokkayhteiskunnan hierarkiassa.

Empiirisen tutkimuksen, tiedon ja uskon suhdetta Patrik Svensson käsittelee myös pätevästi, joskin empiirisen tutkimuksen, havaintojen, kokemuksen ja teorian välisen suhteen tarkastelu jää paikoin ohueksi (mutta se ei ole kuitenkaan tämän kirjan keskeistä ainesta). Parhaiten kirja toimii juuri esitellessään ankeriaan tutkimuksen historiaa. Yleisempi ¨filosofinen¨pohdinta on paikoin toisteista ja ankeriaan arvoituksellisuuden korostaminen sekä muutaman kielikuvan (pajunlehti) kertaaminen hieman laskevat kirjan loistetta.

Lukemisen arvoinen, ehdottomasti.