Päivän ja yön tarinoita

Olga Tokarczuk on kovin kiinnostunut ihmisen sisäisestä maailmasta, niin psykologi kuin koulutukseltaan onkin. Sisäinen maailma ei kuitenkaan rajoitu vain psyykeen, vaan sananmukaisesti ihmisen siällä oleviin elimiin, niin eläviin kuin jo kuolleisiin. Nyt käsillä olevassakin kirjassa, Päivän talo, yön talo, on karmivia kertomuksia siitä, miten tilanteen niin vaatiessa, ihminen on valmis syömään lajitoveriaan. Näin tapahtui myös natsien keskitysleireissä, syöjien joko tietäen tai tietämättä. Fyysiesti sillä ei liene paljon väliä, liha kuin liha, mutta psyykkiset seurakset lienevät, ainakin ei-kannibalistissa kulttuureissa, suuret. Käsitys on jo varsin vanha. Platon kirjoitti Valtion kahdeksannessa kirjassa : Kerrotaan, että jos joku maistaa uhrieläimen sisälmysten sekaan paloiteltuja ihmisen sisälmyksiä, hän muuttuu sudeksi. Platonin kertomassa tarinassa kontekstina on valtio ja se, miten kansanjohtajasta kehittyy tyranni. Edellä olevan lauseen lukeminen (tosin hieman muunneltuna Tokarzukin kirjassa) syöksee tavallisen lukion opettaja, nimeltään (sic!) Ergo Sum, ihmissusi-myytin valtaan entistä pahemmin. Ja siitä kai Tokarczugin kirjassakin juuri on kysymys: diktatuuri ja tyrannius ei rajoita ihmisiä vain ulkoisesti, vaan se tunkeutuu ihmisen sisään, syö ja mädättää psyyken ja sitä kautta myös ruumiin.

Mutta miten on kirjailija Olga Tokarczukin itsensä laita. Hänen tarinansa ovat monessa mielessä psyykkistä kannibalismia. Hän etsii ihmisen psyykestä, internetin, keskustelujen, unien ja unikertomusten avulla sisälmyksiä, joita hän nauttii ja tarjoaa lukijalle nautittavaksi uhrieläimen (tarinoiden ulkoinen puite) osien joukkoon paloiteltuna. Osa tarinoista on kyllä omalla melankolisella tavallaan kauniita. Näin syksyisenä sateisena kautena puolalaiseen maisemaan on helppo päästä sisään - kaikki on hieman hämärää, usvaista - toden ja tarinan, koetun ja kuvitellun rajat ovat liukuvia.

Tästä hämäryydestä huolimatta Tokarczug onnistuu kertomaan kauniisti, omalla tavallaan selkeästi ja nautittavasti karuista ihmiselämän käänteistä.

Aika, muisti, entropia

Italialaisen kvanttifyysikko Carlo Rovellin Ajan luonne (Ursa 2018) on hyvä pähkinä purtavaksi. Virkistävää siinä on fyysikon kyky yhdistää ymmärrettävästi vaikeat fysiikan ja kvanttifysiikan teoriat, kokemamme maailman havainnot ja tieteen sekä filosofian kontekstiin.

Laulu on tietoisuutta ajasta, laulu on aika. Rovellin ideana on, että kokemaamme aikaa ei kvanttifysiikan näkökulmasta ole olemassa. "Todellisuus" voidaan selittää ja ymmärtää ilman aikaa. Aika ei ole perustava suure, vaan johdannainen. Enropian kasvu, muutos synnyttää ajan kokemuksen. Muutos ei siis tapahdu ajassa, vaan muutos synnyttää ajan. Maailma ei ole esineiden vaan tapahtumien, prosessien ja vuorovaikutuksen maailma. Ihmisenä oleminen maailmassa synnyttää ajan, koska se on tapamme olla vuorovaikutuksessa matalan entropian tilasta kasvavaa entropiaa kohti. Aika on aivan muuta kuin mitä vaistomme antaisi ymmärtää, mutta se on myös jotain muuta mitä olemme koulun fysiikan tunnilla oppineet newtonilaisittain ajattelemaan. Muistan kyllä miten oppikoulun fysiikanopettajani toistuvasti opetti entropian kasvusta: jos laatikkoon laittaa tavarat järjestykseen, ravistaa laatikkoa, niin entropia kasvaa. Tavarat eivät mene järjestykseen, vaan epäjärjestykseen. Näin ajatellen, elämän perustehtäviä on järjestyksen ylläpito, siivous ja kon-marittaminen!

Aika on innoittanut filosofeja ja taiteilijoita, mutta ajan synty ja suunta ovat tieteen suuria ongelmia edelleen. Aika kulkee hitaammin tai nopeammin eri paikoissa ja eri nopeuksilla, menneisyys ja tulevaisuus eroavat vähemmän kuin ajattelemme, eikä maailmankaikkeus piittaa nykyhetkestämme lainkaan. Tämä on siis fysiikan kanta, filosofiassa näitä asioita on ennakkoitu (tai arvailtu, päätelty, kehitelty) monin eri tavoin. Itse olin tunnistavinani Hegelin olemisen ja ei-olemisen yhteenkäymisen ja dialektiikan monista Rovellin esittämistä ajatuskuluista. Mutta on eri asia esittää filosofisia ajatuksia spekulatiivis-rationaalisin keinoin kuin osoittaa ajatusten pätevyys matemaattis-teoreettisten mallien avulla ja edelleen yrityksellä löytää näitä teorioita tukevia havaintoja tai vasta-evidenssejä. Toisaalta en aivan vakuuttunut Rovellin Platon kritiikistä. Kiinnostavaa olisi tutkia esine-tapahtuma kontroversiota suhteessa essentialismi-fenomenalismi (tai anti-essentialismi) vastakkaisuuteen. Monissa kohdin Rovelli tuntuu kallistuvan käsitteiden suhteen pragmaattiseen nominalismiin.

Ajan luonne purkaa ajan mysteeristä vyyhtiä tieteen, filosofian ja taiteen avulla. Entropiasta Einsteiniin ja kvanttiteoriaan käsityksemme ajasta on kokenut mullistuksia. Aikaa ymmärtääksemme meidän täytyy ymmärtää, miten aistimme ja muistimme luovat aikaa. Vain menneisyydestä jää jälkiä, siksi muistamme menneisyyden, mutta emme tulevaisuutta.

Carlo Rovelli on kansainvälisesti arvostettu teoreettinen fyysikko. Hänen tutkimustyönsä keskeiset alueet luetaan kvanttigravitaation alaan. Hän on yksi silmukkakvanttipainovoimateorian kehittäjistä. Tässä kirjassa hän tuo modernin fysiikan kauneuden kaikkien ulottuville.