Klinge

Oliko professori Matti Klinge (1936-2023)  keikarimaisesti pukeutuva ja käyttäytyvä akateeminen friikki tomppeli vai originelli arrogantti, uusia näkökulmia historiaan luova toisinajattelija? Kuoleman jälkeen häntä sopii sekä nälviä että tölviä. Vai sopiiko? Itse asiassa häntä kyllä tölvittiin ja nälvittiin jo eläessään.

Klingeä en ole juuri lukenut. En häpeä lukemattomuuttani, kuten ei professori emeritus Arto Mustajokikaan omassa tunnustuksessaan kirjan sivuilla, mutta en sillä nyt erityisesti ylpeilekkään.*

Kai Ekholm haluaa kutsua teostaan "tutkivaksi henkilökuvaksi" (s. 475).  Kustantajalle ja kirjakaupoille se on kuitenkin elämäkerta. Kirja luo henkilökuvaa, mutta muokkaa myös näkymää Klingen historiatutkimukseen ja toimintaan intellektuellina. 

Ekholm rajaa teoksen statusta sopivasti monen tyyppisen krittiikin ulkopuolelle. Aiempi teos Jörn Donnerista oli varsin onnistunut ja niin tämä Klinge -kirjakin. Omassa ja osin itse luodussa sarjassaan, tietysti. Tasapainoilu (akateemisten) juorujen, faktan, tarinan ja anekdoottien keinuvalla nuoralla onnistuu viihdyttävästi ja lähteet on dokumentoitu vakuuttavasti. Monesti huomaa, että tekijä olisi halunnut tehdä enemmän, mutta aika, projektin rahoitus ja rahkeet eivät riitä. Ideoita jatkotutkimukselle, niin itselle kuin muille, on jaossa paljon. 

Teksti kulkee sujuvasti vaikka kokonaisuus on monipolvinen ja monet teemat ja lähteet esiintyvät ristiin ja rastiin. Perinteistä "kuivaa" elämäkertaa tuskin olisin jaksanut lukea ja Ekholmin mehevä tarkastelu kyllä viihdyttää, vaikka samalla nostattaa pintaan omia rajoja ja rajoituksiaan. Klingen kirja on näkymä tietynlaiseen akateemiseen kulttuuriin, jota olen aina vierastanut, en ihaillut. Toivottavasti kirja onnistuu purkamaan Klinge-myyttiä ja osoittaa, että Klingen kaltaiset mestari-toimijat ovat mennyttä maailmaa siitä huolimatta, että monissa asioissa Klinge puolustikin aidosti sivistystä ja historiallisen perinteen kunnioittamisen ja ymmärtämisen asiaa. Yksi Klinge, Donner tai Nykänen (Ekholm on kirjoittanut hänestäkin) kyllä mahtuu Suomeen hyvin, mutta henkilöinä heistä ei ole esikuviksi. Teokset ja tuotokset arvioitakoon erikseen ja myös se millä tavalla niihin on päästy.

Yhden miehen vetämänä projektilla on rajansa ja kirja on saatava tehdyksi jotta se olisi ensimmäinen post-Klinge henkilökuva tai elämäkerta. Yhdellä lukemalla kirjasta on vaikea löytää varsinaista juonta, rakenne on onnistuneesti kyllä kaleidoskooppimainen. Jonkinkinverran tekstissä on toistoja. Lukutuntuma on hyvin samankaltainen kuin Donner-kirjassa - milloin johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Lukijan vastuulle jätetään paljon. Kiusalliseksi olon tekee se, että Ekholm kutsuu lukijan kurkistelemaan sinne, mihin ei vakavasti otettava elämäkerta usein ei tähyä ja ruokkii pikkuilkeilyä, joka otetaan aika itsestäänselvästi Klingen akateemiseen ja intellektuaaliseen ympäristöön kuuluvaksi. Myytin rakentamisen ja purkamisen raja on häilyvä.

Klinge onnistuu nostamaan monia omista oppilaistaan akateemiseen eliittiin, mutta montako lupaavaa historijoitsijaa hän on onnistunut nujertamaan tai nöyryyttämään? Miten Klingen kukkoilu on tuonut arvostusta historiankirjoitukselle ja hänen edustamalleen akateemiselle yhteisölle? Kirjassa monet kollegat antavat kovin murskaavia lausuntoja osasta Klingen hengentuotteista. Useat Klingen suosioon päässeet oppilaat kyllä arvostavat häntä paneutuvana ja kannustavana opettajana. Näin varmaan onkin. Sen arvioiminen kuinka paljon jäi pimentoon tai painettiin sivuun on luonnollisesti vaikeaa, mutta ehkä tätä akateemisen kulttuurin mustaa pedagogiikkaa olisi syytä avata perusteellisemmin jossakin yhteydessä.

Kai Ekholmin painiotteessa on aiemmin ollut Donnerin lisäksi Matti Nykänen, Anselm Hollo ja Juha Nurminen (näitä en ole lukenut). Ovatko he kaikki suomalaisia suurmiehiä? Rankihierarkiassa kaikki ovat toki Ekholmia ylempänä, ainakin jollakin mittarilla mitattuna, Hollo taiteellisesti, Nurminen ainakin taloudellisesti. Matti Nykänen hyppäsi mäkeä pidemmälle, ja oli verbaalisestikin varsin taitava, samoin kuin heistä henkilökuvan kirjoittanut sanailija. Vaikea on olla näkemättä myös Ekholmin omaa kunnianhimoa ja pyrkimystä kansakunnan kaapinpäälle, vaikka omien sanojensa mukaan hän ei kaipaa julkisuutta. Akateeminen ja muukin eliitti tarvisee kuitenkin erilaisia kerrostumia, suurmestareita, tarinankertojia, narreja tai jengeistä tuttuja kilpimiehiä.

Klinge on epäilemättä henkilö, joka metsien mies, David Henry Thoreau, kuvasi  hyvin jo ennen hänen syntymäänsä; vaateripustin, oman tyylinsä vaalija, muita oppimestarimaisesti opettava ja ihmisiä tyypittelevä, kelvoton tärkeilijä. Sivistys on toki kykyä tehdä erotteluja ja arvovalintoja, mutta sivistymättömyyttä on on nostaa itseään polkemalla muita. Ekholm tuo kyllä tämän erittäin vastenmielisen piirteen Klingessä hyvin esille.

Ekholmin kirja vahvistaa aiempia käsityksiäni Klingestä, ei mullista, mutta tuo kyllä paljon lisää tietoa ja sattuvia anekdootteja akateemisen maailman kukkoilusta, julkisuuden ja arvostuksen hausta sekä ankarasta hierarkisesta kiipeilystä. Itsellenikin oli jo opiskeluaikojen loppuvaiheissa, siis 1970-luvulla, käsitys siitä, että maalaistohtorit eivät akateemisissa ympyröissä ole kovin korkealle arvostettuja ja mikäli aikoisi yliopistotutkijaksi, olisi viisainta hakeutua Helsingin professoreiden ohjattavaksi, tapauksessani siis filosofian reviirejä valvovien portinvartijoiden pakeille.

"Tutkiva henkilökuva" Matti Kilingestä on siis paljon enemmän kuin jokin jonninjoutava paljastuskirja tai laajennettu tölväisy Seiskan tai IS:n tapaan. En osaa arvioida Klingen asemaa historiankirjoittajana nykyisen tietämykseni valossa. Klingen kasvot jäänevät yhdeksi osaksi kansallista galleriaa, jota sitten myöhemmin arvuutellaan, kuka on kukin -visailuissa. Samaistumisen ja erottautumisen ristiveto säilyy, kukin pukeutuu tyylillään. Klinge "kansakunnan yliminänä" ei paljoakaan häirinnyt tuulipukukansan elämää ja hänen oman aikansa intellektuellit ja eliitti suurilta osilta ymmärsivät antaa hänelle vain hänen oman arvonsa. Kukin makunsa mukaan.

*Hyllystäni piti löytyä  Klingen Bernadotten ja Leninin välissä. Tutkielmia kansallista aiheista. (WSOY, Helsinki 1975. 170 s. (Taskutieto). Etsin sitä tuloksetta. Kirjasta löytyy vain kortti, joka on sopivasta Georg Klausin  Kybernetik -kirjan ja Klimaszewskyn materialistisen dialektiikan metodologiaan selvittelevän teoksen korttien välissä ja tämän jälkeen onkin jo Komissarovin Suomi löytää linjansa vuodelta 1973. Ahdistavaa, kun sitä ei löydy hyllystä.  Kirja oli kyllä 1970-luvun jälkipuoliskon peruslukemistoa ja muistan sen nähneeni vielä jokin aika sitten, mutta olkoon.

Ekholm, Kai, Mies jolla oli Matti Klingen kasvot. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-47941-3

Kehtaako lukea, kehtaako kirjoittaa?

Tiedän, että Kai Ekholmin Donner - kuinka kehtaatte teosta ei ole helppo kirjoittaa itselleni auki. Ei niinkään siksi, että Donner olisi minulle jotenkin vaikea tai läheinen aihe - oikeastaan päin vastoin. Suhteeni Donnerin on melko tavanomainen, julkisuudesta tuntemani henkilö, jonka muutaman romaanin olen lukenut, pariin reportaasin tutustunut ja tietysti nähnyt elokuvia, joita Donner on tehnyt tai ollut osallisena niiden tekemiseen. Donnerin poliittinen karriääri oli minulle myös tuttu pääpiirteissään ennen käsillä olevaan kirjaan tutustumista.

Epäröin tarttua Kai Ekholmin kirjaan melko henkilökohtaista syistä. Pelkäsin, että kirja on huono tai nolostuttava, mutta onneksi näin ei ollut. Kirja on moninpuolin ansiokas, paneutuva, huolella  kirjoitettu ja osoittaa kirjoittajastaan useita ansiokkaita piirteitä. Aineistopohjaisuus, pääasiassa olennaiseen keskittymistä, rajaamisen taitoa, kykyä välttää pahimmat sudenkuopat ja henkilökohtainen ote pohtia omaa suhdetta kirjoitettavaan, kirjan tematiikkaan ja itse Jörn Donnerin ovat eittämättä kirjan ansioita.

Epäröinnilläni oli henkilökohtaiset syyt. Ekholmin ja oma elämänpolkuni ristesivät työtoveruutena yli kolmekymmentä vuotta sitten Oriveden Opistossa. Olemme lähes ikätovereita ja monet kiinnostuksen kohteemme ja elämäntarinoidemme käänteet ovat lähellä toisiaan. Olimme luokkatovereita, tosin vain autokoulussa ja sielläkin jo varttuneella iällä kolmikyppisinä nestoreina. Teimme tahoillamme väitöskirjaa, saimme lapsia samoihin aikoihin ja myös erosimme silloisista avioistamme. Oriveden aikojen jälkeen olemme tavanneet vain satunnaisesti ja olleet yhteydessä vain pinnallisesti.

Oriveden Opiston aika, kaksikymmentä vuotta opettajana ja erilaisissa opiston johtotehtävissäkin, oli oman elämäni kypsymisen aikaa, niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikin. Edelleen monet uneni sijoittuvat Opiston miljööseen, liittyivätpä unien tapahtumat tai henkilöt tosiasiallisesti sinne tai eivät. Kai Ekholm ei noissa unissa ole kuitenkaan ollut mukana. Mutta muistissa kuitenkin.

Luin aikanaan hänen, muistaakseni aina väitöskirjaksi asti suunniteltua Paavo Rintalan dokumentarismia käsittelevää tekstiään. Kai E. oli turhautunut - laaja, muistaaksen lähes 400-sivuinen käsikirjoitus oli professorilta saanut kommentin ”kunhan saatat tuon tieteelliseen muotoon”. Väitöskirjaa siitä ei tullut, mutta ehkä lisensiaattityö. Myöhemmin nyt hyllystäni löytämäni vuonna 1988 ilmestynyt ”Things to come” -julkaisu lienee tuota perua.

1980-luvun lopun ja 90-luvun alun nousukiidossa, meihinkin tarttui yrittäjyyden henki: pitäisikö tuotteistaa oma osaaminen ja myydä se hyvään hintaan, näin kuvittelimme, markkinoilla, kun samaan aikaan aiempi vallankumouksellinen into ja usko sen toteutumiseen alkoi hiipua. Näin emme tehneet. Mieleeni jäi kuitenkin. Kai E:n avautuminen siitä, että hänen tavoitteensa, haaveensa tai unelmansa olisi päästä kansalliskirjaston johtajaksi. Pidin ajatusta suuruudenhulluna haihatteluna ja melkoisena itsekorostuksena. Samoin Kai E:llä oli jo silloin varsin vahva taipumus ”name droppailuun” - milloin missäkin  yhteydessä nousi nimi toisensa jälkeen kansakunnan kaapin päältä tai julkisuudesta.

Mutta näinpä vaan: hänestä tuli lopulta kansalliskirjaston johtaja (ylikirjastonhoitaja), kirjailija, monen keskeisen kulttuurivaikuttajan tuttu ja nyt käsillä olevan kirjan kirjoittamisen yhteydessä hänellä on ollut mahdollisuus kohdata nimihenkilöitä kasvotusten tai kirjallisesti, jututtaa nimihenkilön Donnerin lisäksi niin Matti Klingeä, Peter von Baghia, Antti Alasta, Anja Snellmannia, Olli Alhoa kuin montaa muutakin. Jutta Zilliacus ei ryhmään kuulunut ja siitä tämä närkästyi. Mutta niin närkästyi Kai E:kin FB-päivityksessään:  ei kiittänyt puuttuvan lähdeaineiston huomaamisesta tai kertonut syytä sen tipauttamiseen eepoksestaan.

Pääosin kirja on saanut suopean vastaanoton ja muiden kirjojensa ohella, toiminnastaan sananvapausasioissa ja virassaan, nostaa Ekholmin nimeksi muiden joukkoon, jos ei vertaiseksi, niin ainakin tapahtumiin kirjuriksi, ymmärtäjäksi ja sanansaattajaksi. Kirjailija imee veren kohteistaan, on eräänlainen drakula tai parasiitti. Ja eipä malta Kai E. olla nostamatta kirjan lopussa omaa agendaansakaan esille, sinänsä tärkeää aineistojen digitointia. Donner ei tähän tarkoitukseen ole ehkä paras keppi- tai Trojan hevonen, mutta varmasti ansaitsisi tulla otetuksi huomioon.

Parasiittikasvin tavoin Kai E. kietoo itsensä kohteensa ympärille, kietoo lonkeronsa, mutta ei kuristajakäärme tavoin tukahduta sitä, vaan jättää riittävästi ilmaa kohteensa ympärille. Donner on niin elinvoimainen (sic!) kohde, että kuristaminen tai tukahduttaminen ei onnistuisikaan. Siellä täällä
on kuitenkin mahdollisuus imeä elämän nesteitä ja hedelmöittää omaa tekstiä. En siis syytä tässä kullinlutkuttajaksi, mutta ilkeys täytyy käyttää, jos sen keksii, kuten Urho Kekkosen kerrotaan sanoneen. Donner ei tosiaan jätä kylmäksi, ei naisiaan tai yleisöään. Ylisanoja on vaikea hänen kohdallaan välttää, mutta liioittelua on sanoa, että kaikki meistä joko rakastaisivat tai vihaisilta häntä. Monelle hän on aivan liian etäinen hahmo, kaikesta huolimatta. merkittävä suomalainen persoona ja vaikuttaja. Kyllä. Mutta etäinen, niin myös minulle.

Miten Kai E:n kirja vertautuu muutamaan muuhun samantapaisen kirjaan. Walter Isaacsonin Leonardo Da Vinci -kirja on yliveratinen ja vertailu siihen olisi kohtuuton, vaikkakin kiinnostava. Jari Tervon Loiri. puolestaan oli nolostuttavaa luettavaa, vaikka Tervo kirjoittajana ja tarinankertojan on vielä monin verroin Ekholmia taitavampi. Riitta Kylänpään Pentti Linkola – ihminen ja legenda. -kirja on siistimpi, asiallisempi ja kokonaisvaltaisempi, mutta tylsä. Eli oikein hyvin tässä epätasaisessa sekasarjassa mennään. Mutta ansaitsisiko Donner kunnon biografisen opus mangan? Kyllä varmaan. Mutta sen laatiminen olisi kyllä todella iso työ, vielä mittavampi kuin käsillä oleva rapsodi tai potkuri. Kai E. rajaa kirjaansa luonnetta kritiikin ulottumattomiin monin tavoin ja asettaa esitykselle näin järkevästi rajansa.

Kirjan alussa odotin, milloin intro loppuu ja päästään asiaan. Monissa kohdissa asiaan päästiinkin, mutta usein asia vain esiteltiin. Huolella, sikäli kuin vaikutelmasta on kysymys, Kai E. dokumentoi tekstiä ja seuloo aineistoaan. Monin paikoin data muuttuu informaatioksi, joskus informaatio tiedoksi. Oivaltavia kielikuvia ja rinnastuksia on ylipursuavasti, mutta Jörn Donnnerin olemus ei aukene - ehkä siksi, että hän, kuten jokainen meistä, on yhteiskunnallisten suhteiden näyttämö, vääristävä tai särkynyt peili, teatterin hämärässä kellastunut valkokangas, johon parhaat päivänsä nähnyt projektori heijastaa filminauhan kuvia. Ääniraita rahisee, filmin kuljetus takkuaa. Digitointi auttaisi, mutta samalla se tosi alkuperäisen puutteet selkeämmin esiin. Rappio, rauniot ja nostalginen menneisyys palaisi hetkeksi ja asettaisi nykyisyyden omaan paikkaansa - menneisyyden tulevaisuudeksi.