Kesuura

 Marisha Rasi-Koskisen Kesuura on helppo lukea mutta vaikea ymmärtää. 

Kirjan kiitoksissa Rasi-Koskinen viittaa Isaac Asimovin 1942 esittämiin kolmeen robotiikan pääsääntöön  ja 1985 esitettyyn nollanteen sääntöön. Niiden mukaan robotin tulee suojella ihmiskuntaa, suojella yksittäistä ihmistä ja totella ihmistä sekä suojella itseään hierarkisesti tässä järjestyksessä.

 Kesuurassa kirjan kertoja anroidi QED pyrkii ihmisen vaatimuksesta kirjoittamaan paperille kaiken minkä muistaa. Kirjoittaminen on kadottamista. Se mikä muistista siirtyy paperiin, jää, mutta kirjoittaja katoaa. Nyt tekoälyn ottaessa ensiaskeliaan voimme jo ennakoida kirjoja, joilla ei ole ihmistä kirjoittajanaan. Kirja voidaan luoda konseptin, idean, juonen, tyylin ja aiemman aineiston varaan siten, että siitä tulee täydellisen epäinhimillinen. Tai sitten kyseessä on täydellisesti se, mistä on aiemminkin ollut kyse: kirjailija ei kirjoita, hänessä kirjoitetaan.

Rasi-Koskisen luoma QED on robottimaisuudestaan huolimatta hyvin inhimillinen ja siihen perustuu kirjan luettavuus. Lause lauseelta, kappale kappaleelta odottaa, että tarinaan punoutuisi ymmärrettävä lanka, jonka varaan lauseissa ja kappaleissa esitetyt ja nimetyt asiat voisi ripustaa ja tehdä ymmärrettäväksi. Lukukokemus muistuttaa kuitenkin enemmän sitä, jonka saa metsässä päämäärättä vaeltava:  odotus siitä, että maisema muuttuu tuolla, juuri tuon puun, pensaan tai kukkulan takana. Ehkä katson vielä tuonne, mitähän siellä mahtaa piillä. Mutta eniten metsästä nautii, kun huomaa olevansa perillä, juuri siinä missä on, kartalla, ilman tavoitetta.

Teoksen nimi kesuura tarkoittaa taukoa tai tyhjyyttä säkeiden välillä. Tyhjyys saa merkityksensä ja sen ympärillä olevasta ja toisaalta tyhjyys nimeää uudelleen kaiken ympärillään. Kesuura -kirjan viehätys perustuu juuri tuohon, koko ajan tulee hyvin samanoloista, toisteista nimeämistä, toisaalta teksti on helppolukuista, lauseet ja kappaleet lyhyitä. Ne houkuttavat lukemaan vielä edemmäs, aina kirjan ja ajan tuolle puolen, loppuun. Hiljaisuuteen ja taukoon, jonka jälkeen ...

Rasi-Koskinen, Marisha, Kesuura. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6484-8

Mitä voimme tietää

 Ian McEwanin Mitä voimme tietää on uskomattoman hieno taidonnäyte. Kirjan rakenne on oivaltava ja se mahdollistaa meidän oman aikamme - tässä tapauksessa 1990-2020 -lukujen tarkastelun tulevaisuusperspektiivistä. Miltä maailmamme näyttää sadan vuoden päästä? McEwanin luoma maailma on hyvin rajoittunut, keskiluokkainen ja akateeminen. Kirjan keskeiset henkilöt lähinnä ihastelevat, kummeksuvat tai halveksivat ihmisiä, joilla on käytännön taitoja, ihmisiä, jotka osaavat putkitöitä, viulurakennusta tai tietävät luonnosta aidosti paljon. Arvostettua heille on taide, kirjallisuus, runous ja humanistiset tieteet. Ja niiden parissa McEwan onkin parhaimmillaan.

McEwan kuvaa dramaattisella tavalla ihmisten välisten suhteiden kietoutumista - sairaudet vaivaavat, puolisoita petetään, akateeminen kilpailu on armotonta, niin työ- kuin henkilösuhteet ovat hierarkisia. Taidetoksia kuitenkin syntyy, loistavaa runoutta ja tässä erityisessä tapauksessa etsitään täydellistä koronaa (ei tautia). Taidetta ja taiteilijoita arvotetaan ja arvostetaan syystä, vaikka niiden tekijät osoittautuisivat eri tavoin puuttellisiksi, moraalisesti arvelluttaviksi tai rikollisiksikin.

McEwan kirjoittaa sujuvasti ja temppuilematta samalla kun itse kirjan käänteet hipovat uskottavuuden rajaa. Eivät ne tietenkään voisikaan olla "totta", koska aika jota siinä osaltaan eletään, on vielä edessä sikäli mikäli ilmastonmuutos ja sen myötä ja rinnalla koittava sekoamisen aika pelastaa edes osan ihmiskunnasta pohtimaan mitä tulikaan tehdyksi. McEwanin kirjan ihmiset eivät näe paljon oman "akvaarionsa" rajojen tuollepuolle, vaikka sivistyneitä ovatkin. Yksilöt kamppailevat oman verkostonsa sotkuissa, eivät ymmärrä yhteisöllisen toiminnan tarvetta ja mahdollisuuksia. Politiikka on kaukainen asia, vaikka illalliskutsuilla saattaakin aiheuttaa riitaa ja kuohuntaa - ei tosin samalla tavalla kuin murteellisen kielen käyttö, jota osa käyttää, kun ei muuta ole oppinut tai korostaakseen juurevuuttaan ja sitoutumista taustaansa.

Jos Karl Ove Knausgårdin kirjailijanlaadusta en vieläkään, tuhansien sivujen jälkeen, oikein osaa sanoa onko se lopultakaan loistavaa, McEwanin osalta asia on selvä. Oi, oi miten hienoa ja taitavaa proosaa.

Ei Ian McEwan toki ole modernin kirjallisuuden kärkeä kuten Ali Smith tai Rachel Cusk, mutta perinteisenä kertojan erinomainen.

McEwan, Ian, Mitä voimme tietää. Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2026

Maigret vierailee ...

 

Harry Salmenniemi kirjoitti HS:ssa 7.2. Georges Simenonin Maigret 

-kirjoista niin kiinnostavasti, että ajattelin tarttua niihin. Joskus niitä olin lukenut ja hahmo on tuttu elokuvista ja tv-sarjoista. Kuvittelin, että Porin kirjaston hyllyssä niitä olisi poimittavaksi, mutta eipäs vain. Ne oli kiikutettu varastoon. Kirjastovirkailija kuitenkin haki käsiini pehmytkantisen Maigret kotikylässään.

Mikäs siinä, helpoa luettavaa, mutta ei saanut minua koukkuun. Taitaa olla niin, että Maigret kävi vain kylässä.  Itse kirjailija Simenon on kyllä kiinnostava ja aikoinaan hänen Intiimit muistelmat 1990-luvulla tekivät syvän vaikutuksen - hieno kirja ja sen kertoma tarina on uskomaton varsinkin jos vertaa lähipiirissä osallisina olleiden ihmisten kokemuksiin tai heidän käsityksiinsä siitä, mitä "todella tapahtui".

Simenon, Georges, Maigret kotikylässään. Komisario Maigret´n tutkimuksia. Suom. Osmo Mäkeläinen. Otava, Helsinki 1984. ISBN 951-1-06840-7