Pronominit

 

Hanna Weseliuksen Pronominit kirjan henkilöt elävät tulevaisesti kohti kuolemaansa. He ovat jättäneet taakseen tuhoutuvan maailman, kirjautuneet lennolle kohti epämääräistä, mutta varmaa kuolemaa, kuin Titanicissa, ainoassa elokuvassa, jota lennolla näytetään.

Kullakin on oma tarinansa ja tarinoiden tarinoista kirja koostuu. Paikoin tuntuu, että kirja on kooste erilaisita , toisiinsa vain hyvin väljästi liittyvistä tarinoista, joita sitoo yhteen vain kirjan kannet, kuin lentokoneen matkustamo ja aika jossa lennetään. Lennon ajasta tosin otetaan loikkia menneisyyteen eri tavoin, ei niinkään tulevaisuuteen. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä.

Kirjassa viitataan yhteiskuntafilosofisiin ja valokuvateoreettisiin oppeihin, niin Walter Benjaminiin kuin Roland Barthesiin. Yhtenä avaintekstinä ja kuvana on Paul Kleen Angelus Novus. Benjamin osti sen tekijältä vuonna 1921 ja teos kulki hänen matkassaan aina  vuoteen 1940. Tuolloin, kuolinvuonnaan, Benjamin kirjoitti:

HÄNEN SILMÄNSÄ tuijottavat, hänen suunsa on auki, hänen siipensä ovat levällään. Hän on historian enkeli, joka on kääntänyt kasvonsa taaksepäin.(...) Puhuri tempaisee hänet selkä edellä tulevaisuuteen, ja menneisyyden jätevuori hänen edessään kasvaa taivaaseen asti.  (lainattu Weselius 2025, 277 mukaan)

Kirjailija Weselius on taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistolehtori. Hän ja hänen kirjansa henkilöt  katsovat menneisyyteen, pohtivat tekemisään ja tekemättä jättämisiään. Kaoottiset tilanteet toisuvat ja stuertin näkökulmasta katastrofi toisensa jälkeen vältetään vain toteamalla ammatillisesti "kaikki on hyvin" ja peittämällä oma kauhu tuhoon johtavassa tilanteessa.

Kuuntelin aluksi kirjaa ja sellaisenaan se oli varsin hyvää kieltä ja kuunneltavaa. Kokonaisuutta siitä ei hahmottunut ja lopulta hakeuduin paperiversion ääreen, suosittelen jos mahdollisuus valita. Kirjan selaaminen ja kuva lentokoneen istumajärjestyksestä ja henkilöistä, mahdollistaa tarinan hahmottamista, vaikka se ei ehkä sittenkään ole olennaista. Maailma ja lentokone on täynnä tarinoita. Väitetäänpä kirjan sivuilla, että tarinallisuus lopulta on se inhimillinen ominaisuus, joka erottaa ihmisen muista eläimistä ja samalla yhdistää eri elementtejä ajassa. Sopiiko se omaan tarinaan, on toinen juttu.

Kiinnostava kirja, ei vähättelevässä merkityksessä, vaan aidosti. Rakenteellinen kokeilu ja pikselimäinen toteutus antavat lukijalle tilaa hengittää samaa ilmaa kirjailijan ja henkilöhahmojen kanssa. Koituuko pelastuksesi metsänpohja, kuntta, jota matkalle on jostain syystä otettu mukaan? Varmaan riippuu siitä, kuinka tarkkaan kirjaa lukee.

Weselius, Hanna, Pronominit. WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51343-9

Walter B. - Kulkija

 

Anna Kortelainen on kirjoittanut kiinnostavan, onnistuneen ja perinteisen hyvin kirjoitetun kirjan "Kulkija". Päähenkilön esikuvana on vapaan sivistyneistön ikoni Walter Benjamin, jota Kortelainen kutsuu läpi kirjan Walter B:ksi. Näin hän vieraannuttaa romaanihahmon piirun verran oikeasta henkilöstä ja pitää hänet myös hieman etäällä lukijasta. Tarina on uskottava. Kertomus myös purkaa Walter Benjaminin yllä leimuavaa auraa legendaarisen autonomisena ja vapaana leijuvana intellektuellina. Benjaminin teki kyseisen matkan 1930-luvun alussa  Norjan kautta Suomeen, Kilpisjärvelle ja sieltä takaisin etelään, Helsinkiin sekä lopuksi Ariadne -laivalla Sopottiin. Matkaa ja sen merkitystä Benjaminin ajatteluun ei Kortelaisen mukaan ole tähän menessä tieteellisesti tutkittu ja siksi tämä taiteellinen luotaus on oiva lisä Benjamin-kirjallisuuteen.

Kirjan Walter B:n pohdinnoissa rinnastuu vaeltavan juutalaisen ja saamelaisten paimentolaisuus, juutalaisvainot Saksassa ja saamelaisten tuominen näyttelyesineinä saksalaisten ihmeteltäväksi Berlinin eläintarhaan. Samalla Kortelainen kuljettaa tarinaa Walter B:n rakkaudesta ja kaipuusta Asjaan (Asja Lãcis) , latvialaiseen vallankumoukselliseen, jonka kanssa hän on viettänyt Caprilla ikimuistettavan kesän aiemmin. Caprin maisemat, kansan ja turistien tavat rinnastuvat tulivuorineen Lapin tuntureihin, saamelaisiin ja kansatieteellisiin tutkimuksiin, joihin Walter B. törmää matkallaan tavatessaan muiden muassa Samuli ja Jenny Paulaharjun. Heidän kauttaan Walter B. tutustuu myös lapualaisuuteen ja Lapuan liikkeen tekemisiin ja pääseen vertamaan 1920- ja 1930-lukuvun alun rotuoppien leviämistä ja vaikutusta niin Suomen kuin Saksan tapahtumiin. 

Kiinnostavasti Walter B:n matka mahdollistaa myös sen tutkimisen miten kertomuksen henkilö suhtautuu itseensä, luontoon, kanssaihmisiin, naisiin, kansanjoukkoihin ja kaupunkien ilmiöihin. Benjaminhan oli urbaanin maailman kulkija, silmä väkijoukossa, ei mikään luonto-ihminen.

Hieno lisä kirjassa on, että Anna Kortelainen on liittänyt siihen epilogin, jossa kuvaa kertomiensa henkilöiden myöhempiä vaiheita lyhyesti ja avaa tekstinsä lähteitä. Kovin syvällistä kuvaa kirja ei Walter B:stä tai hänen ajattelustaan anna, enemmän välittyy tuuliajolla oleva henkilö, jonka ajatukset, suunnitelmat ja aikeet kirjoittamiseen ovat valtavan paljon suuremmat, kuin mukana kulkevaan salkkuun milloinkaan käsikirjoituksina päätyy. Näinhän se on. Unelmat ovat aina enemmän toteutumattomina kuin toteutuneina.

Lumous haihtuu

Wolfram Eilenbergerin Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 on hyvin kirjoitettu kuvaus neljän filosofian sankarin kamppailusta kymmenen vuoden aikana viime vuosisadan alkupuolella. Alkukielinen nimi (Zeit der Zauberer) viittaa taikaan, tai pikemminkin lumoukseen, jonka lopusta myös Thomas Mannin Taikavuoressa  (Der Zauberberg, 1924) on kysymys. Siksi kirjan nimenä voisi olla myös lumouksen loppu. Sillä taika ja usko järjen voittoon irrationalismin levitessä tuli tuona aikana päätökseen. Lumous haipui, Entzauberung der Welt, ilmaus, jonka Max Weber oli esittänyt modernin maailman voittona esimodernista myyttien ja maagisen maailman lopullisesta häviöstä 1917, saa uuden merkityksen. Alkoi Lukácsin termein transsendentaalin kodittomuuden  aika (Georg Lukács 1916).

Neljä miestä uskoi ratsastavansa kohti länsimaiden synkkää iltaruskoa: Ernst Cassirer uskoen pelastavansa sen mitä pelastettavissa oli. Hän istui ratsun selässä selkä menosuuntaan ja kehitti systemaattisesti ja oppineisuuden ensyklopedisella varustuksella symbolisten muotojen filosofiaa.  Martin Heidegger  uppoutui täälläolemisen ontologiaan ja uskoi, että tulevaisesti on kohdattava kuolema ja ihmisenä olemisen ajallisuus. Walter Benjamin puolestaan vaelsi pasaaseissa ja asetti kriittisen katseen ja kielen todistamaan murhenäytelmää. Suurin kaikista ja merkittävin, surullisen ( muttei niinkään surkean)  hahmon ritari, jumalaksikin kutsuttu, traaginen antisankari Ludwig Wittgenstein,  onnistuu mielestään ratkaisemaan kaikki filosofian ongelmat lopullisesti viimeistään jo 1918, mutta huomaa ongelmien nousevan uudestaan vainoamaan ja piinaamaan mieltään. Se mikä näytti ratkaisulta osoittautuu umpikujaksi. Koditon kulkija etsii silti paluureittiä ja uusia alkuja - Sisyfos ei anna periksi.

Aluksi on kokemus filosofian kodittomuudesta ja monesti myös filosofien (akateemisesta) kodittomuudesta. Pian Eilenbergin kertoman vaiheen jälkeen nämä neljä olivat myös sananmukaisesti joko vailla kotia tai harhautuneet pitämään kotinaan tuhoon tuomittua rakennusta, kolmatta valtakuntaa. Cassirer pakenee perheineen Saksasta 2.5.1933 Sveitsiin, myöhemmin Englantiin ja  Ruotsiin  ja päätyy lopulta Yhdysvaltoihin, jossa kuolee sydänkohtaukseen 1945. Benjamin viettää 1930-luvulla kiertelevää elämää pääasiassa Pariisissa ja päätyy itsemurhaan syyskuussa 1940.  Itävaltalaissyntyinen Wittgenstein palaa Cambridgeen ja hänet kaataa syöpä vuonna 1951. Heidegger on ainoa joka jatkaa Saksassa ja pyrkii juurruttamaan ajattelunsa saksalaiseen todellisuuteen. Aluksi sen syvimpään pimeyteen johtaja Adolf Hitlerin johdolla. Sodan jälkeenkäänkään hän ei tee selkeää pesäeroa menneisyyteensä ja jatkaa työtään. Keskustelu hänen filosofiansa yhteydestä natsi-ideologiaan jatkuu yhä. Heidegger elää heistä pisimpään ja kuolee Freiburgissa 1976.

Eilenbergerin kirjan kuvaama ajanjakso on siis osa tragediaa, näytös, jolloin sankarit asettuvat urheina näyttämölle, haastavat itsensä ja toisensa sanan säilällä milloin kaksintaisteluun, milloin pohtimaan mistä oikeastaan on kysymys. Eilenberger onnistuu kertomaan tarinan ilman, että siitä tulisi makeaa melodraamaa, vaikka kertookin päähenkilöidemme yksityiselämän kiemuroista herkullisia ja toisaalta melko karuja yksityiskohtia ja anekdootteja. Hän onnistuu myös välttämään synkän tragedian. Tarina ei ole liian deeppia. Jos haluaa mennä syvälle tai syvempiin vesiin luettavaa riittää - Heideggerin, Wittgensteinin ja Benjamininkin tekstejä on saatavilla jopa suomeksi melko hyvin, ainakin alkuun. Cassirerin teoksista ei suomennoksia juuri ole, mutta pedantti oppinut Cassirer kirjoittaa selkeää saksaa ja hänen englanninkielisen teoksensa An Essay on Man ajatukset avautunevat suhteellisen helposti.

Kirjaa voi siis suositella niin johdannoksi, kertaukseksi ja täydennykseksi, tai vain mieltä virkistämään.