Normaaleiksi kasvaminen?

 

Jokseenkin ristiriitainen lukukokemus. Vetävästi, sujuvasti ja psykologisen taitavasti kerrottu tarina kahdesta nuoresta, Mariannesta ja Connellista, heidän ystävyydestään, seksuaalisuudestaan ja kipuilustaan taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden rankingkisailussa. 

Välillä tuntui, että lukee (kevyehköä?) nuorisoromaania, välillä taas koki samaistumisen ailahduksia omiin ihmissuhdekiemuroihin ja toisinaan aisti, että Rooney tavoittaa psykologisella ankaruudellaan olennaisia seikkoja ihmisen kiinnittymisestä itseensä, toisiin ihmisiin, yhteisöönsä ja koko taloudellis-sosiaaliseen verkostoon. 

Hämmentävää on, että vaikka tarina kiinnittyy vahvasti taloudelliseen ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen, niin tapahtumapaikat, läntisen Irlannin maaseutu, Dublin ja Trinity Collagen yliopistomaailma jää kuitenkin ohueksi ja luonnosmaiseksi suhteessa henkilökuvauksen väkevyyteen. 

Rooneyn vastaanotto on ollut ilmeisen kaksijakoinen juuri siksi, että hän liukuu läpi genrerajojen. Hänen kirjansa ovat tiettävästi samojen teemojen toistoa. Normaaleja ihmisiä on riittävän kiinnostava, jotta on, ehkä, vielä luettava häneltä lisää.

Rooney, Sally, Normaaleja ihmisiä. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, Helsinki 2020. ISBN 978-951-1-35699-8

Rakkauden ja historia kriittisessä pisteessä

Jenny Erpenbeckin kirjan nimi Kairos viittaa Antiikin Kreikan myyttiin. Ihmisen elämässä ja historiassa ajatellaan olevan hetkiä, jotka ovat otollisia ja tässä mielessä kriittisiä muutokselle. Rakastumisen hetki tai historian käännekohta voi olla käänne,  siirtymä uuteen. Maailma ei tuon hetken jälkeen ole entisensä tai sen kokeminen entiseen tapaan ei ole enää mahdollista. Tuollainen hetki on transsendentaalinen siirtymä, ovi tuonpuoleiseen avautuu ja on vaikea enää nähdä mistä on tullut. Paluu menneeseen on myös mahdotonta. Kairos avaa myös mahdollisuuden kritiikin sukulaistermin kuvaamalle tilanteelle, kriisille. Molempien termien juuri on krinein (kreikaksi), joka tarkoittaa erottaa, tuomita tai päättää.

Katharina, kirjan päähenkilö, kohtaa "otollisena hetkenä"  Hansin sattumalta 1980-luvun Itä-Berliinissä. Opiskelija Katharina on 19, kirjailija Hans kymmeniä vuosia vanhempi ja naimisissa. Katharina on sosialismin,  Hans Natsi-Saksan kasvatti.  Heidän rakkaus on ensi hetkestä lähtien intensiivistä, ehdotonta, tuskallista, tasapainotonta ja väkivaltaista. 

Elo DDR:ssä edellyttää sitoutumista. Sosialismi ja tulevaisuudessa häämöttävä kommunismi edellyttää uskollisuutta ja uhrimieltä. Samoin kuin salasuhteisella parilla, tuleva onnen aika värjyy aivan tuossa, jos vain "rakastaa" ehdoitta, luottaa sokeasti kumppaniin ja on valmis uhramaan välittömät tarpeensa tulevaisuuden alttarille. Kumppanin luottamuksen menettäminen, petos ja epäusko ovat tuhon siemeniä ja kriisin ensitahdit nostavat myrskyn, joka lopulta murtaa muurin ja rakkauden siteen. Kun vuosikymmen kääntyy lopuilleen, Berliinin muuri, valtio ja yhteiskunta romahtavat. Jokaisen on luotava itselleen uusi identiteetti. Katharinan ja Hansin väliin lankeaa entistä suurempi juopa, jota epätäydellinen rakkaus ei pysty korjaamaan. 

The New York Timesin kriitikon mukaan Erpenbeck kuuluu hienostuneimpiin ja vaikuttavimpiin romaanikirjailijoihin, joita meillä on. Vaikuttavuudesta olen samaa mieltä, mutta hienostuneisuus, mitä se tässä mahtanee tarkoittaa? Vaikuttavuutta Erpenbeckin tekstissä on aina hämmentävyyteen asti, mutta monin paikoin se ei ole kovin hienostunutta, paremminkin raakaa ja repivää, provosoivaa. Katarinan ja Hansin suhde on toksinen ja patologinen riippuvuussuhde. Rakkauden kanssa sillä on tekemistä vain rakkauden pimeän ja raatelevan ja  animaalisen seksuaalisuuden, vallankäytön ja masokistis-sadistisen sitoutumisen merkityksessä. Erpenbeckin tehokeinot ovat vahvoja, vaikkakin perusteltuja. Seksiä ja siihen liittyvää sanoastoa hän viljelee suoraan ja säästelemättä, mutta se ei kuitenkaan vaikuta tarkoitushakuiselta tai päälle liimatulta. Vainoaminen, kontrolli, syyllistäminen, tunnustaminen ja loputtomasti totuuden kaivaminen toiselta osapuolelta, olipa kyseessä parisuhde tai Stasin vainoama kansalainen, on totta ja todellista, mutta johtaa tuhoon. Täydellinen onni on tuonpuoleinen, transsendentti tavoite, joka liuttaa tavoittelijansa kohti kuilua ja romahdusta. Vain kuolema voi täydellistää elämän. Tämänpuoleinen Paratiisi on contradictio in adjecto.

Erpenbeck onnistuu oivallisesti ja musertavastikin kuvaamaan sitä pettymyksen spiraalia, joka suuren rakkauden menetys tuo tullessaan. Tuon spiraalin päässä on tuttu metodinen ohje: epäile kaikkea. Erpenbeckin on mestari kirjoittamaan aukollista tekstiä. Hän laittaa lauseita limittäin - lukijan on yritettävä hahmottaa tilanne tai tapahtuma, jossa nuo lauseiden kuvaamat asiantilat vallitsevat. Intiimit yksityiset hetket, tunteet ja politiikan ja historian tapahtumat ovat kuin Gordionin solmu. Solmut eivät aukea helposti. Tapahtumien henkilöillä ei ole miekkaa, jolla solmun voi hakata auki. Lukijalle ainoa ratkaisu on asettaa ongelma uuteen kontekstiin. Rakkauden, totuuden ja uskollisuuden solmu ei ratkea vallan kontrollin, syytösten ja kuulustelun kontekstissa. Omanarvontuntoinen, vastavuoroiseen kunnioitukseen perustuva suhde, on niin hyvän yhteisön kuin parisuhteen luja perusta. Valtio voi parhaimmillaankin vain turvata edellytyksiä hyvälle yhteisöllisyydelle.

Milan Kundera vertaa sokeasti kommunismiin uskovaa henkilöön, joka luopuu omasta minästään, omasta persoonastaan, omasta yksityiselämästään, jonkin korkeamman, jonkin yksityisyyttä, ylempänä olevan hyväksi. ( Pila, 237) Tuo ylempi voi olla Jumala, rakastettu tai poliittinen ideaali, yhtä hyvin Kolmas valtakunta kuin kommunismi.  Raamatun teksteihinkin voi vedota viittamalla rakkauden eri muotoihin. Ei ole siis ole tärkeää vain löytää rakkauden kohdetta vaan myös oikea tapa rakastaa. Evankeliumeista nousevan kommunistisen utopian tavoittelun rinnalla eli, ja ehkä elää vieläkin, ajatus paluusta autenttiseen elämäntapaan (alkukommunismiin). Myös solidaarisuuteen ja ihmisten veljeyteen tai feministiseen ajatteluun pohjautuva sentimantaalinen yhteisöllisyyden korostaminen voi olla näyttämässä valoa kohti globaalikapitalismin jälkeistä aikaa. "Myrkyllisen älyn perinne" (Kunderan käyttämä termi) perustuu taas ajatukseen, että systeemi itsessään ajautuu väistämättä sisäiseen kriisiin ja sopivalla hetkellä murros pyyhkii vanhan tieltään ja koittaa uusi aika. Onko se parempi vai huonompi, sen aika näyttää. Ilmastokriisi, pandemiat ja energialähteiden kolonisointiin pyrkivät sodat ja valloitukset näyttävät tuohon tien, valoisampi suunta on jos kykenemme kääntymään pois tältä tieltä kohti tulevaisuutta, jolla ei ainakaan vielä ole nimeä. Yhteiskunnilla ja parisuhteilla on kairoksensa - on siis tartuttava toimeen, kun hetki koittaa. 

Jenny Erpenbeck on oiva kirjoittaja. Häneltä on käännetty myös teokset:

Vanhan lapsen tarina. Suom. Mari Janatuinen. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-841-1

Kodin ikävä. Suom. Helen Moster. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-840-4 

Päivien loppu. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2020. ISBN 978-952-04-1247-0

Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen, 2015) Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2019. ISBN 978-952-04-0498-7

Kairos. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2025. ISBN 978-952-04-6536-0

Kieli kuin sadepisara

Espanjalainen Javier Marías kirjoittaa kauniisti kielestä, puhutusta, kuullusta ja kirjoitetusta. Kieli kuin sadepisara, kieli toisen korvassa. Tässä ei ole kyse kiihkeästä eroottisesta kielisuudelmasta, vaan ensisijaisesti kielestä jonka kuulemme. Korviamme emme voi sulkea silmien tavoin ja siksi sitä minkä kuulemme, emme voi jättää enää huomiotta. Tästä Maríaksen kirja Valkoinen sydän kertoo.

Kirja kertoo myös tarinalllisuudesta ja muistamisesta. Muistimme muuttuu, iän ja ajan myötä tarinamme vaihtuu, yksityiskohdat häviävät tai niitä tulee lisää. Tätä ei voi korjata. Ei ole olemassa muistin näköä korjaavia silmälaseja.

Päähenkilönä on kolmesti aviossa olleen Ranzin aikuinen poika. Hän on muuttamassa siviilisäätyään ja pohtii sitä, miten elämä avioliiton myötä muuttuu. Hän kiinnostuu uudelleen myös vanhempiensa tarinasta, erityisesti isän aiemmista avioliitoista. Tarina alkaa dramaattisesti ja kirjan juoni on eräänlainen (itse)murhamysteeri, mutta juoni ei ole kirjan keskiössä. 

Päähenkilönä oleva mies on ammatiltaan tulkki ja hän pohtii suhdetta kuulemaansa, niin työssä kuin keskustelussa, mutta erityisesti niitä asioita, joita hän kuulee salaa, joko sattumalta tai kuuntelemalla oven takana tai avoimen ikkunan ääressä. Myös hänen vaimonsa on tulkki, joten kuullun ääressä ollaan herkeämättä.

Hienoviereisesti, perusteellisesti ja monia eri vivahteita esille nostaen Javier Marías tuo esille sen miten ihmisen maailma on kielellinen. Maríaksen teos on kuin Wittgensteinin kieleni rajat ovat maailmani rajat manifestaatio intiimillä ja kuultavalla alueella. Päähenkilö menee jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa yhdessäolo jonkun kanssa on lähinnä ajattelemista ääneen, toisin sanoen kaiken ajattelemista kahteen kertaan yhden asemasta, ensimmäisellä kerralla ajatellaan ja toisella kerralla kerrotaan, avioliitto on kertova laitos.

Marías kertoo ja kuvaa kiehtovasti sitä, mitä kerromme kumppanillemme yhdellä tyynyllä, vaikka oikeasti tyynyjä on kaksi, makuuhuoneessa ja mitä kuulemme sen ulkopuolella. Johtopäätös on viiltävä: mitä paremmin opimme tuntemaan toisen sitä enemmän kasvavat varjoalueet ja sen myötä tunnemme toisesta entistä vähemmän. Ihminen voi tietää vain omat salaisuutensa, sillä mikäli tietää vaikkapa vaimonsa tai miehensä salaisuudet, ne eivät ole enää salaisuuksia. Salaisuuden kertominen voi olla tuhoisaa, onko siis oikein vaieta?

Kirja on epäilemättä mestariteos - keskittynyt, perusteellinen, tyylillisesti omaperäinen ja eheä. Ajatuksia herättävä, paljon yksittäisiä hienoja jaksoja ja lauseita. Kuitenkin sitä lukiessa aina välillä pitkästyi. Miksi ihmeessä moista jaaritusta, toisteisuutta ja kiertelyä? Kumpuaako kyseinen pohdinta vain latinalaisen maailman kahtia sukupuolittuneesta kulttuurista? Olisiko mahdollista murtautua vaikenemisen ja peittelyn linnakkeesta puhumalla avoimesti suoraan ihmiseltä ihmiselle, ystävältä ystävälle,  isältä pojalle, mieheltä vaimolle ja päinvastoin? Miten on mahdollista, että meidän sisäinen tulkkauksemme tuottaa niin epätarkan ja joskus aivan virheellisen käännöksen (huom. tulkkaus ei ole käännös).