Erityisyyden etsintää

 

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa muhevasti, sana on hallussa. Päähenkilö Elsa on leskeksi jäänyt kuusikymppinen nainen. Vaikka avioliitto Hannun kanssa on ollut monessa mielessä epätyydyttävä, hänen kuoltuaan Elsa joutuu eksistentiaaliseen kriisiin. Kuka olen, mitä haluan, voinko saada elämältäni vielä jotain?

Herkullisimpia kohtauksia kirjassa on, kun Elsa suuttuu, kun Valtteri, Elsan itselleen palkkaama seksityöläinen, vertaa häntä Putiniin. Putinkin haluaa olla, monien kataistensa diktaattorien tavoin, erityinen. Myös Putin haluaa olla rakastettu, näin uskon, ja myös Elsa haluaa olla erityinen jollekulle.  Elsan rakkaudenkaipuuseen liittyy myös halu hallita ja hän huomaa miten maksettu "rakkaus" vain masentaa. Erityisyyden kaipuu johtaa kaltevalle pinnalle. On vaikea yhtälö hyväksyä itse itsensä ainoalaatuisena yksilönä ja samalla olemattoman pienen osana maailmankaikkeutta. Joka itsensä ylentää, alentaa itsensä. Ja itsensä alentaja ei koe arvoaan. Itsensä ulkopuolelta arvoa etsimällä altistuu pettymykselle, käpertymällä itseensä kuolee pystyyn.

Härkösen kirjan juoni on osaltaan ennakoitavissa, mutta hän onnistuu välttämään pahimmat kliseet tai vähintään liudentamaan ne ironialla. Kirjassa on paljon huumoria ja huonotkin vitsit ("en ole ykinäinen susi vaan yksinäinen kettu") saavat dialogissa kritiikin, olipa aika huono vitsi. Härkösen henkilöt ovat kaikki kielelliseltä kompetenssiltaan reilusti yli keskiarvon. Keskiössä on henkilöiden sisäinen maailma, mutta taustalla pilkahtelee myös, Putin lisäksi, muunkinlainen kavala maailma. Taiteen ja kultuurin asemaakin pohditaan joulupöydässä kiperin sanankääntein.

Ei Härkönen teoksessaan kunderamaiseen syvyyteen yllä, eikä sitä varmaan tavoittelekkaan, mutta pelkää kevyttä viihdettäkään hän ei tarjoile. Ei tästä, ainakaan helposti, hyvää elokuvaakaan rakentaisi, mutta viihdyttäviä jaksoja elämäntapasarjaan. Kysymys elämänpiirimme rajoista, mikä on sallittua ja mitä voimme odottaa sukulaisilta ja ystäviltä, se kanattaa testata Elsan tavoin, jotta arjen kauneus voisi tulla esiin, kaikesta huolimatta. 

Zen ja länsimaisen filosofian rikkaus

Olen polulla, matka on alkanut jo kauan sitten. Nyt katsoin miten Mitra Virtaperkon kirjoittama Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) kommunikoi omien ajatusteni ja tekojeni kanssa.  Parasta oli kirjan selkeä ote aiheeseensa. Hyvä virtaus sivujoelta länsimaisen filosofisen kulttuurin vuolaaseen uomaan. Ehkä raskainta kirjassa oli imperatiivinen ote zeniin ja sen harjoittamiseen.

Virtaperko esittää varsin yksityiskohtaisen kuvauksen zeniläisen meditaation polusta. Zen harjoittajan tulee hakeutua zen-yhteisöön ja hänen pitää löytää itselleen pätevä opettaja. Tässä ei sinänsä ole varsinaisesti mitään virheellistä, sillä oppimisen yksi perusidea on, että ihmiset oppivat asioita, joita pitävät arvossa siinä joukossa jonka jäseniä he ovat tai haluavat olla. Jos arvostat zenin tavoitteita, haluat hakeutua samanmielisten joukkoon ja saat heiltä tukea omaan muutokseesi (tai itsesi löytämiseen jos niin haluat asian ilmaista). Hyvä opettaja on samalla henkilö joka auttaa ratkaisemaan ne ongelmat, joita sinulla ei ilman häntä olisi. Aluksi taito osataan opettajan tukemana, mutta asia on opittu vasta, kun sen kykenee tekemään itsenäisesti. Siksi varsinainen zen alkaa vasta tuon ryhmään ja opettajaan takertumisen (trishna) jälkeen. Akateeminen vapaus ja autonomisuus, niin instituution kuin yksilön, ovat länsimaisen korkekeakulttuurin piirissä asiasta käytettyjä ilmauksia. Zen-harjoittelu on kuin tikapuut, jotka heitetään pois, kun aika koittaa. On myös huomattava, että ankara harjoittelu saattaa johtaa siihen, että hairahtuu oppimaan harjoittelua, ei sitä, mikä oli harjoituksen toivottu tulema. 

Virtaperko erittelee kirjassaan buddhalaisuuden keskeisiä käsitteitä dukkha (kärsimys), trishna (takertuminen, janoaminen), samsara (noidankehä) ja nirvana (sammuminen). Samaan käsitykseen olen päätynyt tuosta kehästä; se ei tuo tyydytystä. Pyrimme peittämään tarpeen synnyttämän halun korvikkeella ja pyrkimyksellä täydellisyyteen, kokonaisuuteen tai puhtauteen, jota ei voi saavuttaa, muutoin kuin ajatuksissa. Kärsimyksen hyväksyminen on hyvä lähtökohta, mutta mielestäni epikurolaisuus, muiden muassa, ratkoo tätä tematiikkaa huomattavasti hienojakoisemmin. Maailma on sellainen kuin on. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen monella tavalla: omalla asenteellamme, muuttamalla asioita, jotka ovat vallassamme, vaikuttamalla asioihin, joiden osia olemme ja ymmärtämällä rajallisuutemme. On myös todellisuus, joka ei ole muutettavissa, ainakaan oman rajallisen elämämme puitteissa.

Virtaperkon pohdiskelu havainnon, minän ja käsitteiden suhteista on kyllä oikeansuuntaista, mutta paljon vivahteikkaamman kuvan saa, jos tutustuu 1900-luvun analyyttisen lähestymistavan, kielellisen käänteen ja fenomenologisen filosofian  ponnisteluihin. Käsiterealismin tai nominalismin suhteuttaminen ontologisiin väitteisiin ei Kantin epistemologisen käänteen jälkeen ole aivan helppoa. Tuntuu lisäksi siltä, että Virtaperkon kuvaamat zen-valaistumisen askeleet johtavat egoharhoista toiseen. Minän ongelma on kiehtova niin älyllisesti kuin psykologisesti. Kokemusta itsestä ei voi väittää vääräksi kokijansa kannalta (koskaan), mutta toinen kysymys on, voimmeko ylittää tuon kokemuksen intersubjektiivisen yhteistoiminnan avulla ja saada totuudenkaltaisen vastineen maailmasta käsitteellisellä tasolla. Teoreettisesti voimme "nähdä" sitä, mitä silmä ei näe ja yksilö ei voi kokea? Jonkinlainen kaikkivoipaisuusilluusio on pyrkimys kokea se, muutoin kuin niinä pieninä onnen hetkinä, jolloin voimme tuntea sulautuvamme kokonaisuuteen (uskonnollinen hurmos, "pieni kuolema" tms.)

Opettaja voi olla tie ja totuus oppilaalle, joka häntä seuraa. Mutta vasta, kun tämän tien on käynyt, alkaa via dolorosa – yksin, ilman opettajaa ja ryhmän tukea. Zen. Jos opettaja itse uskoo olevansa tie ja totuus, kyseessä lienee jeesuskompleksi. Siksi myös moni pettyy: opettaja, kun ei pysty opettamaan ja oppilas, kun opettaja ei täytä hänen kaikkia tarpeitaan ja odotuksiaan.

Zen-buddhalainen termi kinhin viittaa kävellen tehtävään meditaatioon. Kävely on itselleni luonnollinen muoto ja asettuu jatkumoon aristotelisen peripatian kanssa.  Zen harjoituksissa se on kuitenkin salissa harjoitettava, muotoon puristettu meditatiivinen ryhmäharjoitus. Kävellessä ajatus vaeltaa vapaasti. Peripatiassa on keskustelua, onko kinhin siis keskustelua itsen kanssa?

En ole kääntymässä zeniläiseksi, olen aina ollut Zen, mutten koskaan zeniläinen. Sain kriittisen rokotuksen zeniläisyyteen jo varhain. Teinivuosien maailmantuskassa luin Jiddu Krishnamurtia (1895–1986) - hän irrottautui buddhalaisuudesta ja myös zeniläisyydestä jo 1920-luvulla. Kiinnostus zeniläisyyteen on kuitenkin säilynyt. Yritin lukea suurin odotuksin Helsingin Sanomiin hienoja juttuja kirjoittaneen toimittaja Jussi Ahlrothin kirjaa Kirje Buddhalta – Länsimaisen filosofian buddhalainen historia (SKS Kirjat, Helsinki 2025), mutta se oli pettemys ja jäi sille tielleen. Virtaperkon kirja on kiinnostava, vaikka sitäkin vaivaa, luonnollisesti, niin sanottu vampyyrin paradoksi. Jos haluat vampyyriksi ja ikuisen elämän sinulla ei ole paluuta, et voi tietää mitä valitset. Minua on aina viehättänyt ajatus, jonka mukaan pääseminen mukaan salaseuraan edellyttää vain sen hyväksymistä, että mitään salaisuutta ei ole, mutta kun tuon kertoo, seuraan kuulumaton ei usko. Tai toinen, ehkä zeniläisempi viisaus on, salaisuus on nukkuminen. Nuorille sitä ei kannata kertoa, he eivät usko, ja vanhemmat ihmiset jo sen tietävät. Ja joka tapauksessa en halua kuulua yhteisöön, joka hyväksyy kaltaisiani jäsenekseen.

Luettuani Mitra Virtaperkon kirjan Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) vakuutuin entisestään siitä, että länsimainen filosofia on parhaimmillaan edelleen aito potentia, joka kykenee lisäämään ja aktualisoimmaan ymmärrystämme maailmasta. Buddhalaisuus ja sen myötä zeniläisyys on länsimaisen filosofian näkökulmasta varhaishistoriaa. Nykyisin se on tradition ylläpitämää kansanviisautta, joka muuntuu tarpeen mukaan käyttäjiensä tarpeisiin ja elää ja assimiloituu osaksi länsimaistakin perinnettä. Globaali maailmankulttuuri lisääntyy, zeniläisyys ei ota mitään pois meiltä (länsimaalaisilta), mutta tuo oman potentiansa, jonka kautta rationaalinen potentiaali henkiseen (huom. ei hengelliseen) vapauteen voi kulkea. Virtaperkon kirja on hyvin kirjoitettu, asiallinen ja kirjoittaja vaikuttaa täyspäiseltä zen-opettajalta. Länsimaiden perikato yltää itään ja länsimaalaisuus ei ole maantieteellinen termi.

Hyvät opettajat myös länsimaisessa traditiossa ovat korostaneet, että huono opettaja on se, jonka oppilaasta ei tule opettajaansa parempi. Älkää siis seuratko minua. Näin “opetti” niin Aristoteles, Nietzsche kuin Buddha ja Jeesuskin. Seuratkaa omaa polkuanne!

Zen virtaan voisi siis lisätä kirjan “Zen ja yksinolemisen taito” – jos sellaista ei jo ole olemassa!

Aristoteleeseen on liitetty ajatus siitä (ns. runsauden periaate), että kaikkia aidot potentiaalit toteutuvat. Kuitenkin niin, että rationaaliset potentiaalit edellyttävät ihmisen omaa toimintaa. Onko zenissä kyseessä rationaalinen potentiaali eli onko meidän itse valittava ja harjoitettava zeniläisyyttä vai onko se irrationaalinen potentiaali, joka aktualisoituu viisauden karttuessa?

Virtaperko, Mitra, Zen ja zenin harjoittamisen taito. Otava, Helsinki 2025. ISBN 978-951-1-48213-0

 

Ravel

 

Jean Echenozin romaani Ravel kertoo tarinan Maurice Ravelista (1875-1937) , Boleron säveltäjänä tunnetusta säveltäjästä. Kauniisti ja koruttomasti hän-muotoinen kerronta etenee lineaarisesti alusta, jossa säveltäjämestari ei haluaisi nousta haaleasta kylvystä, hetkeen, jolloin on aika lähteä lopullisesti mustastaan pukuun puettuna maan poveen. Tätä ennen juhlittu, keikarimaisen pikkutarkasti pukeutunut Maurice on jo viimeisinä vuosinaan taantunut niin, ettei enää kykene kirjoittamaan nimeään eikä tunnista omia sävellyksiään niitä hänelle esitettäessä. Kontaki ihmisiin jää pinnalliseksi, eikä kirjan antaman kuvan mukaan oikein ole selvää, mikä hänen suhteesnsa oli lähipiirinsä ystäviin, naisiin ja miehiin.

Boleron suuri populaari menestys on sen säveltäjälle arvoitus. Siinä kun ei juurikaan ole musiikkia, melodian pätkä on lyhyt ja teoksen rakenne on eteenpäin kulkeva monotoninen jatkumo. Sufien rituaalimusiikista vaikutteen saanut  noin 13-18 minuutin intentiseetiltään (ei tempoltaan) kasvava teos on rytmisesti mahtava ja mahtaileva orkesteraatio, jota ymmärtää kuulemma rock-musiikkin pariutumisrituaaleihin koukuttunut nuorisokin, juuri tuon rytmin vuoksi. Ravelin mallina oli kuitenkin koneet ja niiden jyskytys, mekaaninen teollisuus ja sen mahtava potentiaali. Juuri tuon rytmin temposta Ravel oli tarkka - hän painotti hitautta, kun taas kapelimestareilla oli taipumusta kiihdyttää tahtia tai ainakin esittää teos nopeammassa tempossa.

Ravel esitetään kirjassa myyttisenä taiteilijapersoonana, jonka oikkuihin ja ehdottumuuteen toisten oli alistuttava. Taustalla häämöttää kuitenkin kyvyttömyys inhimillisiin läheisiin suhteisiin ja sen tuoma yksinäisyys.

Echenoz, Jean, Ravel. Romaani. Suom. Martti Anhava, fuga, Helsinki 2020.

Tilavuuden laskemisesta IV

 

Solvej Balle jatkaa opus magnaansa hienolla osalla: Tilavuuden laskemisesta IV. Marraskuun 18 päivään juuttuneiden joukko kasvaa ja löytää toisensa, perustaa yhteisöjä ja pyrkii selvittämään mistä on kysymys. 

Hienosti Balle osaa löytää tilanteesta uusia puolia, jotka mahdollistavat monien yksilön ja yhteisön välisten suhteiden arvioinnin. Erityisen hauskaa on seurata, miten Tara Selter, kirjan päähenkilö, ja kasvava joukko aikasilmukkaan juuttuneita, pyrkii ratkomaan ajan ongelmaa ja nimeämään ja mittamaan sitä, mitä ei voi enää mitata aiemmin tavoin. Aika on omalla tavallaan pysähtynyt, mutta ei kuitenkaan.

Balle, Solvej, Tilavuuden laskemisesta IV, Suom. Sanna Manninen. Kosmos, Helsinki 2026. ISBN 978-952-352-333-3

Kesuura

 Marisha Rasi-Koskisen Kesuura on helppo lukea mutta vaikea ymmärtää. 

Kirjan kiitoksissa Rasi-Koskinen viittaa Isaac Asimovin 1942 esittämiin kolmeen robotiikan pääsääntöön  ja 1985 esitettyyn nollanteen sääntöön. Niiden mukaan robotin tulee suojella ihmiskuntaa, suojella yksittäistä ihmistä ja totella ihmistä sekä suojella itseään hierarkisesti tässä järjestyksessä.

 Kesuurassa kirjan kertoja anroidi QED pyrkii ihmisen vaatimuksesta kirjoittamaan paperille kaiken minkä muistaa. Kirjoittaminen on kadottamista. Se mikä muistista siirtyy paperiin, jää, mutta kirjoittaja katoaa. Nyt tekoälyn ottaessa ensiaskeliaan voimme jo ennakoida kirjoja, joilla ei ole ihmistä kirjoittajanaan. Kirja voidaan luoda konseptin, idean, juonen, tyylin ja aiemman aineiston varaan siten, että siitä tulee täydellisen epäinhimillinen. Tai sitten kyseessä on täydellisesti se, mistä on aiemminkin ollut kyse: kirjailija ei kirjoita, hänessä kirjoitetaan.

Rasi-Koskisen luoma QED on robottimaisuudestaan huolimatta hyvin inhimillinen ja siihen perustuu kirjan luettavuus. Lause lauseelta, kappale kappaleelta odottaa, että tarinaan punoutuisi ymmärrettävä lanka, jonka varaan lauseissa ja kappaleissa esitetyt ja nimetyt asiat voisi ripustaa ja tehdä ymmärrettäväksi. Lukukokemus muistuttaa kuitenkin enemmän sitä, jonka saa metsässä päämäärättä vaeltava:  odotus siitä, että maisema muuttuu tuolla, juuri tuon puun, pensaan tai kukkulan takana. Ehkä katson vielä tuonne, mitähän siellä mahtaa piillä. Mutta eniten metsästä nautii, kun huomaa olevansa perillä, juuri siinä missä on, kartalla, ilman tavoitetta.

Teoksen nimi kesuura tarkoittaa taukoa tai tyhjyyttä säkeiden välillä. Tyhjyys saa merkityksensä ja sen ympärillä olevasta ja toisaalta tyhjyys nimeää uudelleen kaiken ympärillään. Kesuura -kirjan viehätys perustuu juuri tuohon, koko ajan tulee hyvin samanoloista, toisteista nimeämistä, toisaalta teksti on helppolukuista, lauseet ja kappaleet lyhyitä. Ne houkuttavat lukemaan vielä edemmäs, aina kirjan ja ajan tuolle puolen, loppuun. Hiljaisuuteen ja taukoon, jonka jälkeen ...

Rasi-Koskinen, Marisha, Kesuura. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6484-8

Mitä voimme tietää

 Ian McEwanin Mitä voimme tietää on uskomattoman hieno taidonnäyte. Kirjan rakenne on oivaltava ja se mahdollistaa meidän oman aikamme - tässä tapauksessa 1990-2020 -lukujen tarkastelun tulevaisuusperspektiivistä. Miltä maailmamme näyttää sadan vuoden päästä? McEwanin luoma maailma on hyvin rajoittunut, keskiluokkainen ja akateeminen. Kirjan keskeiset henkilöt lähinnä ihastelevat, kummeksuvat tai halveksivat ihmisiä, joilla on käytännön taitoja, ihmisiä, jotka osaavat putkitöitä, viulurakennusta tai tietävät luonnosta aidosti paljon. Arvostettua heille on taide, kirjallisuus, runous ja humanistiset tieteet. Ja niiden parissa McEwan onkin parhaimmillaan.

McEwan kuvaa dramaattisella tavalla ihmisten välisten suhteiden kietoutumista - sairaudet vaivaavat, puolisoita petetään, akateeminen kilpailu on armotonta, niin työ- kuin henkilösuhteet ovat hierarkisia. Taidetoksia kuitenkin syntyy, loistavaa runoutta ja tässä erityisessä tapauksessa etsitään täydellistä koronaa (ei tautia). Taidetta ja taiteilijoita arvotetaan ja arvostetaan syystä, vaikka niiden tekijät osoittautuisivat eri tavoin puuttellisiksi, moraalisesti arvelluttaviksi tai rikollisiksikin.

McEwan kirjoittaa sujuvasti ja temppuilematta samalla kun itse kirjan käänteet hipovat uskottavuuden rajaa. Eivät ne tietenkään voisikaan olla "totta", koska aika jota siinä osaltaan eletään, on vielä edessä sikäli mikäli ilmastonmuutos ja sen myötä ja rinnalla koittava sekoamisen aika pelastaa edes osan ihmiskunnasta pohtimaan mitä tulikaan tehdyksi. McEwanin kirjan ihmiset eivät näe paljon oman "akvaarionsa" rajojen tuollepuolle, vaikka sivistyneitä ovatkin. Yksilöt kamppailevat oman verkostonsa sotkuissa, eivät ymmärrä yhteisöllisen toiminnan tarvetta ja mahdollisuuksia. Politiikka on kaukainen asia, vaikka illalliskutsuilla saattaakin aiheuttaa riitaa ja kuohuntaa - ei tosin samalla tavalla kuin murteellisen kielen käyttö, jota osa käyttää, kun ei muuta ole oppinut tai korostaakseen juurevuuttaan ja sitoutumista taustaansa.

Jos Karl Ove Knausgårdin kirjailijanlaadusta en vieläkään, tuhansien sivujen jälkeen, oikein osaa sanoa onko se lopultakaan loistavaa, McEwanin osalta asia on selvä. Oi, oi miten hienoa ja taitavaa proosaa.

Ei Ian McEwan toki ole modernin kirjallisuuden kärkeä kuten Ali Smith tai Rachel Cusk, mutta perinteisenä kertojan erinomainen.

McEwan, Ian, Mitä voimme tietää. Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2026

Maigret vierailee ...

 

Harry Salmenniemi kirjoitti HS:ssa 7.2. Georges Simenonin Maigret 

-kirjoista niin kiinnostavasti, että ajattelin tarttua niihin. Joskus niitä olin lukenut ja hahmo on tuttu elokuvista ja tv-sarjoista. Kuvittelin, että Porin kirjaston hyllyssä niitä olisi poimittavaksi, mutta eipäs vain. Ne oli kiikutettu varastoon. Kirjastovirkailija kuitenkin haki käsiini pehmytkantisen Maigret kotikylässään.

Mikäs siinä, helpoa luettavaa, mutta ei saanut minua koukkuun. Taitaa olla niin, että Maigret kävi vain kylässä.  Itse kirjailija Simenon on kyllä kiinnostava ja aikoinaan hänen Intiimit muistelmat 1990-luvulla tekivät syvän vaikutuksen - hieno kirja ja sen kertoma tarina on uskomaton varsinkin jos vertaa lähipiirissä osallisina olleiden ihmisten kokemuksiin tai heidän käsityksiinsä siitä, mitä "todella tapahtui".

Simenon, Georges, Maigret kotikylässään. Komisario Maigret´n tutkimuksia. Suom. Osmo Mäkeläinen. Otava, Helsinki 1984. ISBN 951-1-06840-7

Yökoulu

 

Karl Ove Knausgårdin Yökoulu osoittaa jälleen hänen, ärsytykseen asti, taituruutensa kertojana. Kirja leikkaa suoraan perustaan: kuolemaan, kieleen, yksinäisyyteen ja tarinallisuuteen. Siellä missä on kieltä on toivoa ja siksi yötä ja kuolemaa ei voi lopulta kuvata. Yön pimeys häikäisee kirkkaudellaan.

Haastattelusissa Knausgård on kieltänyt tämän kirjan päähenkilön olevan hänen alteregonsa, mutta samalla kaikessa kirjailijuudessaan hän on tuonut myös esiin osmoottisuuden, joka on fiktiivisen ja faktisen välillä. Kirjoitan, siis olen. 

Norjalainen nuorimies lähtee Lontooseen opiskelemaan valokuvausta vuonna 1985. Pihtaroi oman itsensä narsistisisessa alemmuudentunteessa etsiessään tietään valokuvaustaiteen uudistamiseen ja omaan kuuluisuuteensa. Perehtyy Shakespeareen, Marloween ja Faustus-myyttiin, tutkii valokuvan historiaa ja teoriaa, kokeilee etsii, väheksyy ja ihailee. Tulee solmineeksi sopimuksen, joka johtaa kuuluisuuteen ja kuolemaan. Onnistuu taiteilijana, mutta epäonnistuu ihmisenä (mitä tämä sitten tarkoittaakin). 

Knausgårdin tarinointi on yksityiskohtaista ja psykologisesti tarkkaa. Juonenkäänteet ovat jyrkkiä ja yllättäviä, joskus uskottavia joskus uskomattomia ja jopa dramaturgisesti lässahtäviä kuten "tapon" ratkeaminen, vaikkakin se on koko tarinan kannalta keskeinen saranakohta. Yhtä kaikki. Knausgård kirjoittaa sujuvaa ja luettavaa tekstiä, jossa arjen usein inhorealistiset kuvaukset vaihtelevat yksilöpsykologisen vuoristoradan ja taiteen ja estetiikan hienovaraisen arvioinnin sulavassa keitoksessa. Taiteen historian ja nykyisyydenkin nimiä sirotellaan sujuvasti, välillä arvostaen välillä kieli poskessa vähätellen. Milloin nuo arviot menevät tarinan sisään päähenkilön piikkiin, milloin itse kirjan kirjoittajan, voi vain pohtia. [ Knausgård mm. viittaa brittikirjailija Ian McEwaniin, taitavaan, terävään ja tyylikkääseen aikalaiseensa, joka voittaa kyllä monessa suhteessa Knausgårdin, mutta on vailla hänen rosoisuuttaan ja "mauttomuuttaan". Juuri Knausgårdin "mauttomuudet" tekevät hänen tekstistään maukkaan!] 

Yökoulu auttaa kurkistamaan tai yrittämään kurkistusta pimeäelle puolelle. Mutta yöllä on pimeää ja siksi sen pimeydessä näkyy vain heijastuksia ja jälkikuvia omasta mielestämme. Yritämme kertoa tarinaa, mutta emme aina jaksa uskoa siihen. Kello on lyövä.

Knausgård, Karl Ove, Yökoulu. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Like, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-48432-5

Epäkelpo ihmiseksi

 

Selkeä ja suorasanainen kuvaus sekavasta ja itsetuhoisasta mielen toiminnasta. Osamu Dazain Epäkelpo ihmiseksi -teosta pidetään klassikkona vieraantuneisuuden kuvauksista. Se ilmestyi alunperin japaniksi 1948 ja suomeksikin 1969 Aapo Junkolan englannista kääntämänä. Nyt Saku-Petteri Urpo on kääntänyt sen suoraan japanista. 

Kirjan teemat ovat yleisinhimillisiä, kultuuriympäristö länsimaisen kirjallisuuden läpitunkema ja yhteiskunnallinen todellisuus Japanin sodanjälkeistä masennusta. Päähenkilö Yōzō Õba on kirjallisesti, kuvallisilta taidoiltaan ja sosiaalisesti lahjakas, mutta hän tuintee jo lapsesta pitäen olevansa vieras tässä maailmassa ja esittävänsä kilttiä ja kunnollista. Miellyttämisen halu on voimakas ja vaikka hän näillä avuillaan saa suosiota, etenkin naisten keskuudessa, niin hän ei koe menestyvänsä. Renttu, joka tietää rakastuneen naisen näkevän hänet väärin ja kokee syyllisyyttä. Huijarisyndrooma ja heikko itsetunto. Viina, morfiini ja pettäminen ovat syöksykierre kohti itsemurhaa.

Sisällöltään synkkää luettavaa, mutta ei synkistelyä tai kurjuudessa piehtarointia. Kirjallisesti kirkasta. Koherentti ja intensiivinen kuvaus ihmisestä, jonka elämä tuntuu olevan vailla toivoa. Mutta toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole.

Dazai, Osamu, Epäkelpo ihmiseksi. Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, Turku 2025. ISBN 978-052-483-461-2

Olipa kerran...

 

Sanat ovat tekoja ja kirjailijan teot ovat sanoja. Ali Smithin Oli kerran kello nolla -kirja onnistuu tarinallisuudessa ärsyttävyyteen asti. Lukijana välillä ällistyy sanojen asettelun taituruutta, välillä pitkästyy sanoilla leikittelyyn ja jorinana tulvivaan tekstiin, välillä putoaa juonesta, kunnes huomaa, että tarinan kertoja on dementikko, joka tipahtelee sanoisssaan ja ajassaan eri aikatasoille, kompastelee logiikassa. Välillä saa myös nauraa sanaleikeille ja puujalkavitseille. Voi vain arvailla minkälainen alkuperäinen englanninkielinen teksti on voinut olla: ... mitä Darth Vader sanoi optikolle? ... En näe Lukea, ... Teksti on haastava, mutta myös antoisa kääntäjälle, Kristiina Drews on tehnyt hienoa työtä.

Kirjan ilotulitukseen vertautuva sanallinen tykitys tapahtuu Greenwichissä; suomenkielisen nimensä teos on saanut Shepherdin 24-tuntijaotuksen kellosta, joka nollautuu 24-tunnin välein. Smithin kirjan aikarakenteen purkaminen vaatii lukijalta paljon, enkä edes yrittänyt ryhtyä siihen. Tekstistä joko nauttii sellaisenaan tai sitten tyytyy helpompiin kirjoihin. Mielessä kyllä kävi, kuten aiemminkin Smithin tekstin kanssa, luopuminen. Smith vaatii paljon, mutta toisaalta, jos kirjan kertojat putoavat aina välillä tarinasta, miksei lukijakin voi sallia sitä itselleen. Hengästyttävä ja mieltä kuohuttava lukukokemus opettaa: teksti luo maailmaa, määrittää lukijan mieltä ja samalla valpastuttaa. Tekstiin ei kannata luottaa. Fiktiivisessä tekstissä tämä on lähtökohta, lukija antautuu "huijattavaksi". Mutta mitä se on niin sanotussa fakta-tekstissä. Fakta on, että kaikki teksti on fiktiivistä, se luo oman maailmansa, mutta samalla teksti ei voi tietää, kuka lukee, missä lukee ja miten lukija tulkitsee tekstin. Kello käy, teksti kulkee silmän alla, räjähdysherkkä tilanne. Fakta näyttää faktalta.

Shepherd Gate Clock (1852), Greenwich, Lontoo 2023 n. kello 12:55 GMT

Ali Smithin Oli kerran kello nolla -teoksen viimeinen luku Se on jo itsessään niin hieno kirjallinen timantti, että se kannattaa lukea vaikka erikseen ja uudelleenkin. Tiheä teksti on kuin tykkiin ladattu tiivis ruutipanos tai ilotulitusraketti, joka mielen taivaalla kirjoo monin värein ja kuvioin.

Kirjan lukeminen vertautuu myös vapaaseen kuljeskeluun metsässä tai kaupungissa. Aina välillä voi olla eksyksissä, ihailla tuntematona maisemaa tai kadunkulmaa. Jos antautuu tien vietäväksi, hetken päästä avautuu tai saattaa avautua uusi, ehkä myös (tuttu?) polku tai tienviitta, joka osoittaa suuntaa. Tarkan kartan lukijan maailmassa kello ei kulje, se näykyy nollana ja paikka vaikuttaa vieraalta ja oudolta, epätilalta. Vapaa kulkija ei tiedä matkan päätä ja alkua, hän tuntee olevansa juuri siinä, missä on, kotonaan mahdollisuuksien maailmassa. Tarina alkaa uudestaan, kello on nolla, paikka on tämä.

Smith, Ali, Oli kerran kello nolla. Ap. There but for the ( 2011).  Suom. Kristiina Drews, Otava, Helsinki 2013. ISBN 978-951-1-26485-9

Satunnainen

Ali Smith asettelee sanansa tarkkaan ja huolella. Ei satunnaisesti. En tiedä, miten hän kirjoittaa, mutta voin kuvitella, että ensin on täysi, perinteinen tarina, sitten hän poistaa tekstistä osan, sekoittaa jaksot ja muuntelee hahmojen toimintatapoja ja näkökulmia. Tuloksena on sanojen, lauseiden ja tarinoiden kaleidoskooppi. Lukiessa tuntuu, kuin katsoisi jatkuvasti muuttuvaan kauniiseen kuvioon, ajatus pyörii ja yrittää hahmottaa missä mennään. Nuorallatanssia ymmärryksen vaijerilla käsittämättömyyden kuilun yllä. Ja kuitenkin kauniilla tavalla tarina pysyy koossa, kiehtoo ja kannattelee, mutta ei ilman kulkijaa, lukijaa. Kompleksinen, koherentti, intensiivinen. Ymmärryksen sanaristikko, vihjeitä tarinan tai tarinoiden rakentamiseen.

Ali Smith onnistuu Satunnainen teoksessa pitämään pihdeissään, varovasti, mutta kuitenkin kevyttä otetta voimakkaammin. Tavalliseen (?) ydinperheeseen saapuu yllättäen vieras. Nuorehko nainen, Amber,viettelee talon teini-ikäisen pojan, saa perheen isän rakastumaan itseensä, ihastuttaa 12-vuotiaan tyttären ja viehättää erikoisilla tavoillaan myös perheen äitiä. Ja samalla petoksen ilmapiiri on viritettynä tarinan ylle, alle ja keskelle. Aviomies pettää vaimoaa, hyväksikäyttää työssä asemaansa, tytär on "patologinen" tarkkailija, hänen veljensä julma, ymmärtämätön koulukiusaaja ja lopilta vaimo haluaa paeta maailman ääriin ja pohtii vaihtoehtoisia elämänpolkluja, joita olisi voinut kulkea. vai olisiko?

Smithin kieppuva kielenkäyttö, sanaleikit ja väännökset kutsuvat katsomaan, minkälainen teksti on alkuperäiskielellä englanniksi. Niin tai näin, Kristiina Drewsin suomennos on uskomattoman hieno. Teksti soljuu suhteellisen tavanomaisesta proosasta runoon. Itse tarina on kuin kulttuurin, kirjojen ja elokuvien tulessa palavasta teatterista nousevaa savua, unen ja unelman kaltaista, painajaista, seittiä. Välillä silmiä kirvelee, mutta hetken päästä tuntee kuitenkin katsovansa hevosten kirmaa viheriäisellä niityllä. Sinne Ali Smith vie ja virvoittaa mielen.

Smith, Ali, Satunnainen, Suom. Kristiina Drews. Otava, Helsinki 2006. ISBN 951-1-20269-3

Gliff

Parhaissa kirjoissa on usein haasteensa. Ali Smithin Gliff oli mennä ohi, säikähdin alussa, en päässyt tarinaan sisään, en ymmärtänyt mistä on kyse. Ymmärsin kyllä tarinan aukollisuuden, kertojan epämääräisyyden ja häilyvyyden, tulevaisuusdystopian palaneiden talojen, villeinä vaeltavien hevosten, yhteiskunnan ulkopuolella olevien, verifioimattomien ihmisten hylätyksi tulemisen tuskan ja selvitymiskamppailun toivottomuuden. Vasta kun palasin takaisin tekstin alkuun ja aloitin uudestaan, oivalsin Ali Smithin tekstin loistokkuuden. Ja päästyäni loppuun tuntui, että on syytä aloittaa uudelleen alusta. Vastaava tunne on ollut kauan sitten Kafkan, Musilin tai Faulknerin tekstien äärellä.

Ali Smith haastaa asetelmamaalauksen, paikallaanolon, still life -mentaliteetin: ihmiset liikkuvat ja hengittävät, mutta ovat silti kuin esineitä jostain vanhoista maalauksista, missä on karttapalloja ja pääkalloja ja hedelmiä ja luuttuja,... Näin kuvataan ihmisiä taidehotellissa. Sieltä on syytä paeta ja nopeasti.

Smith kirjoittaa kaunista kieltä, tutkii sanojen sävyjä ja maailman savuja. Hän kuvaa aikamme edistystä, jossa vanhoihin valtarakenteisiin ja kontorilliyhteiskuntaan kytkeytyy digitaalinen tekniikka. Valvonta, rekisterit, poikkeamien etsintä ja eristäminen. Eivät vain valtiot käy toisiaan vastaan, vaan hallinto kolonisoi yksilön. Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuus on olematon. Ihmiset luokitellaan. Osa marginalisoituu tai marginalisoiodaan. Tiedostavalle ihmiselle jää vaihtoehdoksi vain pyrkimys syrjäytyä ja irrottaa itsensä koneistosta, hävittää rekisteritietonsa ja elää laittomana, varjoissa, paossa. Paperittomuudesta  tulee tavoite, vapautumisen ehto. Vapautta se ei tuo, rajat piirtyvät ja piirretään ympärille. Laidun käy ahtaaksi. Sanat ja kieli muuttuu petoksen välineeksi. Jos tunnustat, olet syyllinen, jos et, valehtelet.

Vaihtoehtoina on Siperian kylmyys tai helvetin kuumuus - keskimääräisyys näiden välillä poistuu.

Smithin kirjan alussa on lainaus italialaiselta filosofi Giorgio Agambelta:

Kenen talo on tulessa? Omassa maassasiko, vai Euroopassa, vai koko maailmassa? Kenties talot ja kaupungit ovat jo palaneet poroksi - kuka tietää kuinka kauan sitten? - yhtenä valtavana roihuna, jota emme olleet näkevinämme. Joistakin on jäljellä vain palanen runkoa, kappale maalauksen koristamaa seinää, kattoparru, nimiä, niin paljon liekkien nielemiä nimiä. Ja silti me päällystämme ne huolellisesti valkoisella rappauksella ja väärillä sanoilla, jotta ne näyttäisivät ehjiltä. Me asumme maan tasalle palaneissa taloissa ja kaupungeissa, ikään kuin ne olisivat yhä pystyssä; ihmiset ovat asuvinaan niissä ja kulkevat katuja naamiot kasvoillaan näiden raunioiden keskellä, ikään kuin ne olisivat menneiltä ajoilta tuttuja seutuja. Ja nyt liekin muoto ja luonne on muuttunut; siitä on tullut digitaalinen, näkymätön ja kylmä - juuri siitä syystä se on entistä lähempänä, se ympäröi ja kietoo meidät otteeseensa joka hetki.

Vielä on syytä kuitenkin iloita - Ali Smithin ja Giorgio Agamben näyt ja tekstit ovat välähdyksiä pimeydessä. Ne valaisevat mielen hetkellisesti ja jättävät kirkkaan jälkikuvan, jota ei onneksi voi poistaa enteriä painamalla.

Smith, Ali, Gliff. Suom. Kristiina Drews. Kosmos, Helsinki 2025. ISBN 978-952-352-354-8

Kaksi Annaa

Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.

Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.

Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.

Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet. 

Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.

Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.

Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa.  Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.

Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.

Kivisydän

Abdulrazak Gurnahin Kivisydän on sujuvasti kerrottu kasvutarina - niin yksilön kuin globaalin maailmanmuutoksen näkökulmasta. Postkolonialistinen kirjallisuus ponnistaa muutoksesta, jossa aiempien siirtomaiden asukkaista osa joutuu tai pääsee lähtemaan omilta synnyinseuduiltaan läntisen maailman metropoleihin työhön ja opintoihin. Gurnahin kirjan päähenkilö, Sansibarista lähtöisin oleva, tuleva kirjailija, kasvaa polvihousupojasta vastoinkäymisten, muiden ja oman itsen vähättelyn jälkeen menestyväksi kirjailijaksi. Lontooseen siirryttyään on aluksi on opeteltava käyttämään veistä ja haarukkaa, sittemmin on opiskeltava Shakespearin kieli ja lopuksi on vielä kirjoitettava se uusiksi omista lähtökohdista. Shakespeare on "rakkaudesta julma", mutta postkolonialistisessa kirjallisuus vielä julmempaa: sankaritarta ei pelasta mikään, mutta tarina synnyttää kyllä kirjallisen sankarin. Hän tekee parhaansa pelastaaksen sen mikä on pelastettavissa - antaa sorrettuille äänensä.

Gurnah kertoo tarinansa kronologisesti, mutta siten, että tapahtumien alku kerrotaan lopussa takaumina. Sujuvan kerronnan ja juonen käänteiden "faktuaalinen" ja kirjallinen tausta selviää lopussa. Ehkä juuri tässä, kirjallisuushistoriallisessa jatkumossa, jossa niin kutsuttuun länsimaiseen romaanitaiteen perinteeseen upotetaan nykyisyyden uudet elementit "uudesta" näkökulmasta, oli vuoden 2021 Nobel-palkinnon perusteet. Gurnah on oppinut pöytätavoille, uutta genreä hän ei ainakaan tällä kirjalla luo, mutta antaa kyllä pohtimisen aihetta. Onko länsimaisen taiteen perinne, josta olemme niin ylpeitä, todella niin vahva, että sen muoto kestää sisällön assimiloimisen ilman rakenteen vallankumousta?

Gurnah, Abdulrazak, Kivisydän. Suom. Einari Aaltonen. Tammi, Helsinki 2024.  ISBN 978-952-044-641-3