Thursday, November 18, 2010

Näkymätön, tuntematon... mitattavissa oleva?

Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä  ja Paul Austerin Näkymätön ovat molemmat niin hienoja kirjoja, ettei haluaisi niistä paljon kirjoittaa, ettei tärvelsi niiden henkeä. Seppo Jokisen  Kuka sellaista tekisi ja Liza Marklundin  Elinkautinen  ovat taas toisentyyppisiä lukukokemuksina.

Andrew Robinsonin Mittaamisen historia puolestaan on hienosti kuvitettu ja ainakin (trivia) tietoa sisältävä kirja:  On outoa... että vaikka tutkijat arvostavat suuresti tieteen persoonattomuutta, he suhtautuvat hyvin henkilökohtaisesti tieteeseen ja mittaamiseen. Aiemminkin olen kysynyt: Mitä eroa on Nietzschen filosofian ja Newtonin fysiikan välillä? Ei siis sisällöllä vaan sisällön ja sen luojan suhteella? Onko filosofia enemmän omaa kuin fysiikka? Ja kenen omaa?

Lukuonni siis jatkuu. Kirjallisuudessa taitaa sittenkin olla ihmisen paras.

Monday, November 15, 2010

Terroristin viikonloppu

Bernhard Schlinkin Viikonloppu purkaa myöhempää saksalaista kansallistraumaa,970-luvun vasemmistoradikaalia terrorismia, kärkenä RAF.

Voiko terroriteot sovittaa vankilassa?  Oliko kysesssä sota vai siviilioikeudellinen toiminta. Miten murha muuttuu ajan myötä tekijöiden, kokijoiden mielessä? Miten nuoremmat polvet tulkitsevat vanhempiensa tekoja.

Asetelmallisesta näyttämöllepanosta huolimatta Schlink onnistuu hyvin kysymään hyviä kysymyksiä.
Eikä menneisyyden kanssa koskaan pääse tasapainoon. Aika muuttaa perspektiivä ja vähtellen asiat painuvat muistojen syvyyteen. Jää jäljelle vain myöhempien aikojen tulkintaa - vääristynyttä, mutta ainoaa. Alkuperä katoaa, jää vain ajan tulkinta.

Friday, September 24, 2010

Kirjaonnea

Viimeiset kolme kirjaa ovat olleet onnekkaita valintoja: Tim Birkheadin lintutieteen historia Lintujen viisaus, Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä ja Mauno Saaren Haavikko-niminen mies ovat kaikki omalla tavallaan erinomaisia kirjoja.

Birkheadin kirjan sain hyvityslahjana kaukoputkikaupan yhteydessä ja luulin saavani keveitä tarinoita "ystävistämme linnuista", mutta kyseessä onkin haukankatseen terävyydellä kirjoitettu ornitologian historia. Birkehead osoitta hienosti miten (lintu)tieteessä on tarvittu sekä havaintoja että kokeita teoreettisen ja systematisoivan ajattelun lisäksi. Haraastajien kenttätyöskentely ja museoihmisten luokittelu kulkivat pitkään erillään ja siksi ei aina ymmärretty mitä havaittiin ja toisaalta ei osattu havainnoida sitä, mitä olisi ollut tarpeen erilaisten olettamusten testaamiseksi. Näiden välittäjän kokeellisilla menetelmillä ja systemaattisella havainnoinnilla on aivan oma sijansa.

Kirjassa on lisäksi erinomainen kuvitus.

Makinen kirja on hienosti toteutettu lukijan kuljetus alun hilpeästä postmodernista klassiseen realistiseen kerrontaan: vanheneva Pariisiin emigroitunut Venäläiskirjailija on ex-toisinajattelija. Hän ei löydä paikkaansa nykyisyydessä, ei Pariisissa, ei Pietarissa. Mutta myös menneisyys on paradoksi: nuoruuden muistot sijoittuvat neuvostoaikaan, jota ei voi toivoa takaisin, mutta jonka henkilökohtaisesti tärkeitä aikoja ei voi kuljettaa myöskään nykyaikaan.

Saaren Haavikko-kirja on samalla erinomainen että masentava. Haavikko on vaikea sijoitettava: älykkö, originelli, runoilija, liikemies, sairas monella tavalla - ehkä mieleltäänkin, ainakin poikkeusyksilö, epäilemättä. Tarpeellinen vanhuuden vaikeuksien ja sairauden kuvaus on tarpeellinen, mutta kirjan saama kohujulkisuus on johdattanut Saaren harhaan - loppu ei ole kiinnostava Haavikon kannalta, ja Saari ei ole ainakaan tässä yhteydessä kiinnostava persoona.

Yhtenä mottona on: Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta. 
Ja toisena: Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä, se joka on hänellä itsellänsä, ja se joka hänestä on muilla. [Miksei: Kaksi väärä käsitystä ihmisestä, oma ja muiden.]

Tuesday, July 27, 2010

Puolikas keltaista aurinkoa

Muistatko Biafran?

Vaikka et olisi elänytkään tuollon, 1960-luvulla, saatat muistaa. Chimamanda Ngozi Adichie (s.1977) ei elänyt silloin, mutta kirjoitti, kuin muistista, kirjansa 2000-luvulla. Kirjan henkilöt elävät elämäänsä historian käänteessä, maailman unohduksessa ja kuitenkin edelleen muistissamme.

Vaikuttava, hieno kirja.

Thursday, July 01, 2010

Häivähdys punaista...

Erkki Tuomiojan kirjan otsikko on melko ovela. Kirjan luettuaan voi huomata, että Hella Wuolijoki ja sisarensa eivät vain häivähtäneet punaiselta vaan olivat hyvin punaisia eli kaukana ei ollut roiskahdus punaista. Vai tarkoittaako Erkki, että kun punaisuutta raaputtaa, niin alta paljastuu toisaalta omista eduistaan tiukasti kiinnipitävä maatalonomistaja ja toisaalta politiikan yli, läpi ja ohi näkevä aito taiteilija-kirjailija H.W.?

Historialliseen tarkkuuteen pyrkivä, mutta myös suostuttelevasti puhutteleva kirja on kyllä mielenkiintoinen. Hella Wuolijoki on matroona, joka jää Suomen historiaan sekä poliittisena toimijana että kirjailijana. Niskavuori elää jälleen uutta tulemistaan niin elokuvissa kuin näyttämöllä. Wuolijoki on kuin Brecht - epäilemättä kovin lahjakas, älykäs ja taitava, mutta henkilönä vähemmän miellyttävä. Henkilökohtainen viehätys, johon monet kai lankesivat, perustui enemmän manipulointitaitoon.

Friday, April 30, 2010

Älä käy yöhön yksin

Hej, Kjell Westö,  Älä käy  yöhön yksin. Teoksellasi saat päätökseen matkan, jonka aloitit teoksella Leijat Helsingin yllä ja jota hän jatkoi teoksillaan  Älä käy  yöhön yksin ja Isän nimeen ja Missä kuljimme kerran.  Isän nimeen - teosta en ole lukenut. Näistä ehdottomasti paras on Missä kuljimme kerran.

Älä käy yksin yöhön kirjan luinkyllä sujuvasti. Kirjan kertoja on syntynyt 1961 (samoin kuin sinä itse). Suurin osa kerrotusta historiasta, poliittisista tapahtumista, musiikista, vaatteista, on minulle tuttua ja tunnistettavaa, vaikka olenkin syntynyt jo 1954. Helsinki ympäristönä on riittävän tuttua, suomenruotsalaisuuden erityispiirteet eivät niinkään. Silti kirjasta jää jollainlailla valju tunnelma - ehkä se on muutaman päähenkilön kuvaama kalvo itsen ja todellisuuden välillä. Kaikki tapahtuu kerronalla etäännytetyllä viileydellä. Lopun käännekään ei synnytä kliimaksia, jostain syystä on  tuntuu, että vai niin, näinkö tarina kulkikin.

Kunnioitettavaa kuitenkin on, että olet jaksanut synnyttää 600-sivuisen opuksen, jonka kyllä lukee sujuvasti. Silti paikka paikoin on keskeneräisyyden makua - tuntuu, kuin näkisi, miten kirjailija Wästö on kerännyt kirjastoista ja historiallisista dokumenteista aineistoa, mutta ei aina ole jaksanut työstää niitä orgaaniseksi osaksi kertomusta. Ne jäävät taustaksi ja kulissiksi tapahtumille.

Päätät teoksen jälisanat kesäkuussa 2009: Te ehkä luulette tietävänne miten paljon te merkitsette minulle, mutta ette te sitä tiedä. (s.604)

Samat sanat Sinulle, Kjell, et tiedä mitä merkitset minulle, et todella. Enkä osaisi sitä edes kertoa, jos edes haluaisin.

Bremer ja Takala

Sekä Cai Bremerillä että Antero Takalalla on näyttely auki Helsingissä. Miehillä on kymmenen vuotta ikäeroa, molemmat ovat helsinkiläisiä, kuvaavat pääasiassa mustavalkoista, kävivät Lapissa kuvaamassa, toinen ihmisiä, toinen maisemaa. Hienot näyttelyt molemmilla, vaikea kuvitella, että mitään samantapaistakaan syntyisi enää koskaan. He edustavat valokuvauksen kultakautta, eivät enää pioneereja, mutta vielä aikaa jolloin oli luotava kaikki lähes alusta.

Antero Takala esitteli meille näyttelynsä privaatisti 3.4.2010, ja hyvin sympaattisesti. Mindscapes vaatii näkemystä, työtä, kärsivällisyyttä, määrätietoisuutta ja aikaa.  Mustavalkoisuus pelkistää kuvaa ja sanomaa. Edelleen kuitenkin ajattelen, että väri on tärkeä elementti. Sen käyttö on kuitenkin todella vaativaa.

Yksinäisyyden matematiikkaa

Mattian ja Alice eivät sovi yhteen, molemmat ovat yksinäisyyden leimaamia. Voiko rakastaessaan olla koskaan täysin ehjä? Näin kysyy Paolo Giordano kirjassaan Alkulukujen yksinäisyys.

Kirja on maltillisesti kirjoitettu ja sen tunnelma viehättää - riittävästi karuja lähikuvia ihmiselon nurjuudesta tuo romanttiseen kuvaukseen rosoa intensiteetin nostattamiseksi. Mutta eipä silti valitettavasti enempää.

Monday, April 19, 2010

Rauhaton mies

Wallanderin seikkailut päättyivät. ja hyvä nin. Lukijana aloin olla jo yhtä huolestunut päähenkilön taantumisesta kuin hän itsekin. Masentunut ja masentava. Harmillista. En oikein päässyt Mankellin ideasta kiinni - kyynisyyttä vai uskon menettämistä kriittisen dekkarin mahdollisuuksiin?

Haluaisin keskustella valtion kanssa...

Haluaisin keskustella valtion kanssa.

Stieg Larssonin trilogia on huolella punottu tarina Lisbeth Salanderista, tytöstä, jolla on asiaa Ruotsin valtiolle. Kirjan tarina on uskottavan uskomaton. Demokratian ja tiedotusvälineiden ylistys maailmassa jossa kylmän sodan juonittelu asettuu yksilön oikeusturvan edelle, tuhoaa nuoren tytön elämän.

Larssonin menestyskirja(t) on hienosti kerrottu ja kirjoitettu. Yhteiskunnan viranomaiset, poliittinen koneisto, turvallisuuspalvelu, poliisi ja psykiatrian väärinkäyttö muodostaa uhkan yksilön vapaudelle, silloin kun valtion etu ja turvallisuus joutuu riistiriitaan yksilön oikeusturvan kanssa. Tyttö joka tietää liikaa julistetaan hulluksi ja holhouksenalaiseksi. Vain sananvapaus ja tiedotusvälineet, tässä tapauksesssa Milennium  lehti ja sen tutkiva journalistisankari, lempinimeltään Kalle Blomqvist, voivat pelastaa Lisbeth Salanderin ja samalla uskon ruotsalaiseen demokratiaan.

Hienoa kirjassa on tarinankerronta. Kaikista uskomattomista käänteistään huolimatta, tarina on fiktiivisesti uskottava. Tarinan käänteet ovat joskus arvattavia, joskus arvaamattomia. Lukijaa kuljetetaan mukana niin tunteiden kuin tiedollisellakin puolella. Lukija otetaan myös hyvin huomioon kertaamalla asioita ja tekemällä tiivistelmiä aiemmasta.

Larssonin kirjan päähenkilö on journalismi, kriittinen, totuuden esiin kaivava, peloton, ehdoton ja valtaa kumartamaton. Tutkiva journalismi on demokratian viimeinen toivo korruptoituneen valtiokoneiston, poliisin kieroutuneen ja byrokratisoituneen rikostutkinnan ja rikollisten maailman lepppymättömänä vihollisena, yksilön ja  vähemmistöjen pettämätön tukena. Tätä ilmentää Kalle Blonkvist, puhtoinen sankari työssään, vaikkakin melkoinen tapaus ykistyishenkilönä.

Larsson on tiukkaa tekstiä verrattuna Mankellin väljähtäneeseen otteeseen, Wallander onkin tullut jo tiensä päähän Rauhattomassa miehessä.

Tuesday, March 30, 2010

3 x Väisänen

Hienoa Hannu, että olet saanut trilogiasi päätökseen. Vaikka taiteilijanurasi vasta alkaa tämän teoksen lopussa, niin omalla tavalla se päättyy klassisesti isän kuolemaan. Eikös se ollut itse Sigmund, joka sanoi, että vapautus tulee vasta isän kuolemassa. Ja Jeesuskin taitaa symboloida juuri tätä vapautumista.

 Moni ei vain tahdo olla vapaa - pako vapaudesta on helpompi kuin elää itse.Vapaus on suloinen sana. Osalle vapaus on liikaa, on löydettävä normit ulkopuolelta, ilmoituksesta. Osa asettaa norminsa itse ja taitavimmat luovat näin hienoja tuotoksia. Oikeastaan ehkä siinä onkin lähtökohta - arvioida itseään ankarilla kriteereillä.

Vapaus ei ole edellytyksetöntä. Pitää olla voimavaroja olla vapaa, ja pitää olla edellytykset toimia vapaasti. Sartre oli kovin oikeassa puhuessaan situaatiosta ja faktisuudesta. Kun Sartreen lisätään käsitys yhteisöstä ja ryhmästä yksilöä ja yhteiskuntaa yhdistävänä lenkkinä, ollaan lähellä konstruktionistista ajattelutapaa, sellaista ajattelutapaa, jossa yksilö ei rakenna itseään yksin vaan yhdessä omassa ajassaan ja ympäristössään. Kun voimavaroja on riittävästi, kuten sinulla Hannu näyttää olevan, ympäristön historialliset rajoitetteet ylittyvät. Marx harmitteli jossain sitä, miten maaseudun idiotismi esti Feurbachin filosofian kukoistuksen kasvun. Näin ei onneksi käynyt sinulle. Helsinki ja Budapest riittivät sillaksi maalta maailmaan. Kuperat ja koverat asettuivat elämässä sijoilleen.

Sunday, February 14, 2010

Photography Next

Valokuvauksen opetuksen eri vaihtoehdot saivat havainnollisen esityksen Photography Next konferenssissa Tukholmassa 4.- 5.2.2010.  Iso-Britannian kolmessa valokuvaopettajan puheenvuoroissa mentiin pimiöstä yhteiskunnan kautta verkkoon.

Hugh Hamilton (Nottingham Trent University, UK) linjasi valokuvan koulutusta  esitelmässään Teaching the aspiring practitioner: on palattava takaisin pimiöön ja käsityömäiseen perinteeseen jotta digikuvauksen salat aukeaisivat perinteestä lähtien. 
 
David Noble (Staffordshire University, UK) puolestaan lähti kriittisestä  teoriasta ja valokuvan yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta esitelmässään The Distance Between Theory and Practice.
Edistyneintä ja kiinnostavinta linjaa edusti  Paul Lowe (London College of Communication, UK) esityksessään Building a virtual community of practice with postgraduate photography students. Lowen pedagoginen lähtökohta on Wengerin käytäntöyhteisöjen luomisessa ja sen soveltamisessa virtuaaliyhteisön muodostamiseen. Opiskelijan yksilöllinen oppimisverkosto (PLN= Personal Learning Network) on tavoite johon tulee pyrkiä ja jossa Paul Lowe oli omassa työssään saanut hyviä kokemuksia. Teknisenä ympäristönä on Wimba, Ning, Twitter ja muut  yhteisöllisen (sosiaalisen) median välineet. Hänen opiskelijansa olivat postgraduate –opisekelijoita.

Friday, January 15, 2010

Go Rin No Sho

Myös Ihmisyys on alennusmyynnissä. Se on Joathan Gloverin kirjoittama 1900-luvun moraalihistoria (Like, 5.p.,  Helsinki 2008). Kirjojen alennusmyynnit alkoivat. Ostin Gloverin lisäksi otsikon Miyamoto Musashin  Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys (Otava, Helsinki 1974), Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 16.p., 2008) ja Siegmund Freudin Tapauskertomukset  (Teos, Helsinki 2006).

Hetkeksi siis lukemista.

Larssonin dekkaritrilogian ensimmäisen osan Miehet jotka vihaavat naisia sain luetuksi toissailtana. Se on yksi harvoista kirjoista, jotka koukkaavat mukaansa: ei heti alkuun, mutta hetken päästä. Otsikko oli alussa vaikeahko yhdistää sisältöön ja on vieläkin - talousrikollisuus, murhamysteerit ja sadistinenkin väkivalta toki kietoutuvat toisiinsa, mutta minkälainen niiden yhteys on? Otsikko voikin siis olla pelkkä nimi kuvatuille ilmiöille ja tarinan nimi. Hyvin kirjoitettu, faktaa ja taustaa, yksityiskohtia, henkilöittämistä, parisuhdekiemuroita, hakkerointia ja kidutusta riittää. Viimeiset käänteet menevät kyllä jo yli uskottavuuden, mutta joka tapauksessa Larsson voittaa maanmiehensä Mankelliin kyllästyneen lukijan hienosti...

Echoes of Light/Valon kaikuja

Nanna Hännisen, Rita Jokirannan, Sandra Kantasen ja Ea Vaskon valokuvia on näytteillä TR1:ssä 9.1.-7.2.2010.

Olin avajaisissa noin 40: n muun kiinnostuneen kanssa. Maisema, viiva, pallo ja liike - valokuvan ja videon (kamerataiteen) keinoin. Vanha aasialainen maisemamaalaus, modernin maalaustaiteen pensselinvedot photosohopin työkaluin yhdistettynä, veitsenterävä, kookas, teknisesti tarkka ajan ja valon muovaama abstrakti mutta kuvaajan hengityksen tahtiin elävä valokuva, ohjelmana - pelkistä, pelkistä, synnytä oma tyylisi.

Vai myös kapeuta, kapeuta, etsi paikasi brändissä Helsinki School of Photography?

Intohimosta ...

Almodovar kuvaa intohimoa tai halua: Intohimon laki, Intohimon labyrintti on nyt tullut katsotuksi - vaikkakin ilman intohimoa. Katso on enemmän analyyttinen - näin A:n elokuvat ovat kehittyneet. Samat teemat - perhe, sukupuolisuus, erilaisuus, (musta)huumori, leikillisyys, väkivalta - kietoutuu elokuvallisin viitein kerronnaksi, tarinoinniksi.


Lissä katsottavaa on hyllyssä.

Monday, January 04, 2010

Hable con ella


Parahin Pedro.

Luin kirjoittamiasi tekstejä ja  sinusta kirjoitettuja tekstejä Frédéric Straussin kirjasta Almodóvar on Almodóvar ( Like, Helsinki 2008). Tai paremminkin kirjassa kerrotaan elokuvistasi. Olen nähnyt niistä ainakin Korkeat korot, Matador, Naisia hermoromahduksen partaalla, Huono kasvatus, Kaikki äidistäni, Kika, Lihan värinä, Puhu hänelle ja Volver. Lisäksi hyllyssäni on Intohimon laki; sen katson pikkoin.

Elokuvasi ovat vaikuttaneet minuun suuresti. Matadorin (1985-1986) katsoin aikoinaan tietämättä Almodóvarista mitään. Elokuva osui syvälle rakkauden ja kuoleman poimuihin. Se on tenhoava ja pelottavan kiehtova. Tällä hetkellä Puhu hänelle tuntuu läheiseltä. Miehet puhuvat naisilleen (tulematta kuulluksi), itselleen ja keskenään.

Ajatuksesi siitä, että kaikki kerronta alkaa naisten keskinäisestä puheesta ja toisaalta siitä, että dialogiin pääseminen edellyttää  monologia koomassa oleville, on vaikuttava. Benigno, Marco, Lydia ja Alicia - neljä ihmistä, kolme paria, kaksi sukupuolta, neljä yksilöä.


Kaikki äidistäni on hieno elokuva,  samoin Volver. Korkeat korot hengästyttävän upea. Lihan värinään ja Kikaan on vaikeampi päästä mukaan ja ne ovat teknisesti aika rosoisia.

Elokuvasi ihmiset elävät elämäänsä. Viehättävää, että et moralisoi ja arvioi heitä. Heidän kauttaa maailma avautuu sellaisena kuin se on joltain kannalta katsottuna. Vaikka sinun nuoruutesi Espanjan maaseutu ja myöhemmin Madridin "kuohuva 60-luku" poikkeaa kovin paljon omasta elämismaailmastani, niin silti tunnistan vierauden jota olet kokenut ja sen vaikeuden miten puhua muille omalla äänellään.

Odotan uusia elokuviasi ja yritän saada vanhat elokuvasi omaan kirjastooni.