Halun filosofiaa

 

Timo Airaksisen kirjoittama Halun vallassa. Onnellisuutta etsimässä on suhteellisen helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se ei tee lukijaansa onnellisemmaksi, mutta toimii virikkeenä pohtiessamme nykyisten, etenkin varakkaiden länsimaiden, halutalouden toimintaa ja omia valintojamme sen puitteissa.

Airaksisen käsitteistöstä mieleen jäi erityisesti halukertomus. Halukertomuksen avulla oikeutamme omat halumme. Tarvitsen uuden auton, koska vanha on niin saastuttava. En kuitenkaan ole perusteellisesti tutkinut, onko todella näin esimerkiksi sen suhteen, millainen elinkaari tuotteella on. En siis oikeasti tarvitse uutta autoa vaan perustelen  haluni sen avulla. Airaksinen eritteleekin kiinnostavasti halun ja tarpeen eroja sekä tekee kiinnostavia vertailuja halun ja tarpeen käsitteen erilaisille käyttötavoille yksilöllisen valinnan retoriikassa ja  poliittisessa päätöksenteossa eri yhteiskunnissa, pääasiassa vertailemalla Yhdysvaltojen ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tapaa hahmottaa tarpeita ja haluja. Usein haluja perustellaan tarpeilla, vaikka varmaan useimmat meistä kuluttajina ovat huomanneet halujen tulevan ja menevän, vaikka tarpeet säilyvät ennallaan.

Filosofisesti Airaksinen ei tässä teoksessa kaiva kovin syvälle omaa metafysiikkaansa, jossa maailmat vaihtuvat kuin takki käyttäjänsä päällä. On toki helppo ymmärtää, miten maailma on toinen, kun vaihdan takin toiseen. On myös kiinnostava ajatella, että ihminen ei etsi niinkään itseään, vaan haluaa päästä eroon (vanhasta) itsestään muuttammalla itseään niin ulkoisesti (esimerkiksi ottamalla tatuointeja tai turvautumalla plastiikkakirurgiaan) tai lukemalla sivistävää kirjallisuutta.  Kyse on kuitenki enemmän retoriikasta kuin maailman muuttumisesta tai muuttamisesta. Maailman ja maailmojen fundamenttalisuudesta kaipaisi tukevampaa otetta, jotta tarpeet ja halut (sittenkin) kiinnittyisivät muullakin tavoilla halutalouteen kuin vain rajautumalla filosofian piiristä psykologiaan tai yhteiskuntatieteeseen. Mutta tämä ei selvästikkään ole ollut tämän kirjan fokuksessa, ei vaikka haluaisinkin niin olevan.

Kyse on siis halun vallasta, ei halusta valtaan. Halujen tuolla puolen on kuitenkin niin ylevä kuin ihmisen raadollinen puolikin. Airaksinen siteeraa Nitzscheä jotenkin siihen tapaan, että kupolisissa enkelikuoro laulaa ja kryptassa ulvovat sudet. Myös Timo Airaksinen seikkailee oivasti leppoisan ymmärtäväisenä ihmisten halujen (myös omiensa) rajattomuudessa, mutta pistelee paikoin myös piikikkäästi halujen hulluuksista.

Virkistävää luettavaa.

Radikaalin humanismin lupaus

 Humanistinen ihmiskäsitys on koetuksella. Ukrainan siirtymä länsiliittoutuneisiin ja Venäjän hyökkäys maahan toisaalla ja samalla äärioikeiston nousu niin länsieuroopassa kuin Suomessa pakottavat muotoilemaan omia käsityksiä joko uusiksi tai ratkaisemaan, miten vanhat käsitykset soveltavat nykyiseen tilanteeseen. Joskus uudet analyysit onnistuvat, joskus mennään pieleen. Janne Saarikiven 25.7.2023 julkaisema HS:n kolumni "Purraan mustaan säkkiä ja ehtoolisleipää" on saanut viimepäivinä ansaittua kritiikkiä. Tasapainoilu, jossa äärilaidat torjutaan ja ajatellaan kultaisen keskitien aina löytyvän jostain sopivasta kohtaa katsantojen janaa ei toimi silloin, kun on selkeästi torjuttava virheellinen tai vaarallinen vaihtoehto. Itsekriittinen on oltava ja malka on on otettava ensin omasta silmästä, toki. Ennen Ukrainan sotaa vältin ottamasta kantaa Ukraina - Venäjä - Nato -kysymykseen, koska ei ollut mielestäni perusteltua asettua suinpäin Naton puolelle kiistassa, jossa vaihtoehtona oli sodan syttyminen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei kuitenkaan ollut eikä ole oikeutettu, vaikka Ukrainan omat valinnat johtivat osaltaan syntyneeseen konfliktiin, jossa Nato ja sen liittolaisjäsenet toimivat neuvonantajina. Olinko siis väärässä tuolloin? En mielestäni ollut, vaikka nyt tarkasteltuna olenkin ( vrt. Aristoteleen klassikkokysymys: onko huominen meritaistelu tosi jo tänään?).

Jarno Hietalahden & Mika Pekkolan Terapiaa mielipuoliselle maailmalle - Erich Fromm ja radikaalin humanismin lupaus (Vastapaino, Tampere 2019) antaa hyviä aineksia myös ylläolevien ongelmien tarkasteluun, joskaan ei välttämättä ratkaise äärilaitojen ja vastakkaisuuksien ongelmaa ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Kirja ei ole erityisen vetävästi kirjoitettu, mutta lainaan siitä pitkähkön katkelman, koska koen, että siinä on yksilöllisen ajattelun kannalta keskeisiä aineksia, joiden avulla voi murtaa individualistisen häkin ja vapautua muukalaisvihan, rasismin, etnonationalismin ja nationalismin kuristusotteesta. Otteen jonka vangiksi olemme ajautumassa.  Vähä vähältä ja joskus aika reippaastikin olemme siirtyneet aikaan, jolloin koemme elävämme tai ainakin itse koen eläväni entistä vieraammassa maassa ja maailmassa, muukalaisena muukalaisten maassa. Sivullisuus on jo aiemmin tuttua, mutta muukalaisuus kulttuurissa, johon on syntynyt ja elänyt jo aika pitkään! Samalla yritän muistaa aristokraatti-anarkisti Nietzschen varoituksen: vastustaessasi hirviötä, sinusta tulee helposti hirviö. Toisaalta Jeesus kehotti kääntämään toisenkin posken, mutta osasi käyttää ruoskaakin tarvittaessa. Joka tapauksessa on pyrittävä ajattelemaan itse, ei vain etsittävä sopivaa opettajaa, ei Nietzscheä, Jeesusta sen paremmin kuin Frommiakaan (vaikka viimemainittu taitaa olla paras näistä tiennäyttäjänä).

Mutta nyt siis Erich Frommin opetuksiin Jarno Hietalahden tekstilainauksella:

Humanismin tärkein koetinkivi onkin siinä, kuinka yksilö tai yhteisö suhtautuu muukalaisiin eli siihen, mikä on vierasta. (...) Hän (Erich Fromm - kirj. lisäys) määrittelee muukalaisen ihmiseksi, jolla ei ole valtaa ja joka on erilainen kuin muut hänen ympärillään. Tällainen ihminen ei sovi kitkattomasti kulttuuriseen kuvastoon. (..) meidän on kuitenkin nähtävä pinnallisten erojen - kuten uskomusjärjestelmien ja sukupuolen - taakse ja ymmärrettävä, kuinka jokainen jakaa kaikille yhteisen ihmisyyden perusluonteen.

(...)

Muukalainen on tunnustettava ihmiseksi, joka ei ole mitään muuta kuin ihminen - eli häntä ei määritellä esimerkiksi tapojen tai ihonvärin perusteella. Tämä vaatii ymmärrystä siitä, että yksilö itsekin on muukalainen muiden silmissä. Kommunistit ovat vieraita talouskasvu-uskovaisille, uskovaiset ateisteille ja humanistiajattelijat diktaattoreille. Emme voi koskaan havainnoissamme tavoittaa ihmistä sinänsä, vaan aina vain ihmisyyden yksilöllisiä ilmenemispiirteitä. (s. 30)

Vierauden paradoksi on siinä, että olemme kaikki muukalaisia toisillemme ja meidän on löydettävä itsemme vieraana, jotta voimme nähdä toisemme lähimmäisinä erilaisuudesta huolimatta ja juuri sen tähden.

Ajateltua maailmaa

Hieno ja ajatuksia herättävä teos.

Julian Baggini on haastanut perinteisen länsimaisen tavan kirjoittaa filosofiaa ja filosofian historiaa. Ajatteleva maailma. Filosofian maailmanhistoria teokselle on kysyntää aikana, jolloin länsimaat ovat altavastaajana, ainakin ajatuksellisesti, siitä mitä on ollut ja tullut maailmasta, jonka itsetietoisuudessa jo häämötti "historian loppu" - länsimaisen demokratian, vapauden ja moniarvoisuuden lopullinen voitto. Haastajina on niin islamin maailma, Kiina ja Intia sekä niiden pitkä ajatuksellinen ja osin myös filosofiseksi luonnehdittava hengen harjoituksen muoto. Länsimaiden perikato, auringonlaskun maa ponnistelee monin tavoin löytääkseen elämänvoimaa.

On ymmärrettävää, että kirjan otsikko on yliampuva. Kirjan 360 sivua vain sivuaa filosofian laveaa ja syvää kenttää. Tarkastelussa on tietämisen ja olemisen kysymykset, ihmisten asema maailmassa, tapamme elää ja ajatella sitä. Bagginin lähestymistapa  on mieluinen: miten löytää eri puolilla syntyneistä ja edelleen muotoutuvista ajattelutavoista yhteisiä ja erottuvia piirteitä siten, että ne pääsevät oikeutetusti esille omilla ehdoillaan ja omassa historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Miten sovittaa oma filosofinen oppineisuus muihin oppineisuuden konteksteihin.

Nostan nyt esiin vain muutamia kiinnostavia kysymyksiä.

Baggini tarkastelee mielestäni hyvin perheen ja universaali-ihmisen etiikan haastetta. Pitääkö puolustaa kaikkien ihmisten oikeuksia, vapauksia ja velvollisuuksia yhtäläisesti? Kyllä, lienee useimpien filosofien, ajattelijoiden, uskontojen ja ihmisten enemmistön vastaus. Mutta pitääkö puolustaa omaa perhettä, sukua tai omaa syntymämaataan "vihollista" vastaan? Kyllä lienee tässäkin suuren enemmistön vastaus. Entä jos ne asettuvat vastakkain, kuten usein tapahtuu? Bagginin tarkastelussa tähän ei löydy universaalia filosofista vastausta. Tilanteesta ja kontekstista riippuen aristoteelinen kultainen keskitie lienee ainoa vaihtoehto ja kussakin kontekstissa joudumme ratkaisemaan menettelymme oikeutuksen ja kantamaan taakan joka siitä seuraa.

Baggini edustaa näkemystä, jonka mukaan emme voi tarkastella maailmaa luontevasti "ei-kenenkään erityisen näkökulmasta", mutta voimme kyllä nähdä, ainakin jossain määrin, maailman  moninäkökulmatekniikkaa käyttäen ja laventaa perspektiiviämme. Bagginin kirja auttaa hahmottamaan varsin hyvin sitä eroa joka, yleistäen, on idän ja lännen ajattelutavoissa. Idässä korostetaan, karkeasti luonnostellen, kokonaisuutta, harmoniaa, taustaa, maisemaa, jota vasten minuus ja ihmisen luoma on vain pieni osa tai yksityiskohta. Lännen ajattelutavassa taas korostuu yksilö, analyyttinen jäsentäminen, yksityiskohdat, fokusoituminen lähelle.

Bagginin kirja antaa hyvää pohjaa myös ajankohtaiselle globaalin talouden ja politiikan ymmärtämiselle. Kiinan, Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten perinteiden eroja ja yhtäläisyyksiä tuodaan mielenkiintoisesti vertailuun. Afrikan perinne jää vähemmälle ja Venäjän ajattelun historian puuttumisen Baggini tuo itsekin esille ja jättää sen perinteen paremmin tunteville viestikapulan jatkaa vertailevaa filosofista tutkimusta.

Länsimaisen historian suuruuksista jäin kaipaamaan Platonin, Hegelin, Heideggerin ja erityisesti Wittgensteinin ajattelun mukaan tuomista tarkasteluun. Aristoteles on Bagginin tarkastelussa, syystäkin, vahvasti esillä, mutta Platonin monet pohdinnat olisi voinut tuoda vahvemmin idän filosofian teemojen kontekstiin vertailtavaksi. Hegelin olemisen ja ei-olemisen pohdinta ja hengen fenomenologia olisi oiva rinnastuskohde idän filosofioiden kokonaisvaltaisuutta ja harmoniaa painottaville perinteille. Heideggerin kehitelmät runoudesta ja filosofisesta tiivistämisestä, maailman maailmoimisesta olisivat myös luonteva pakopiste ajattelun maailmanperspektiivissä. Ja lopulta Wittgenstein. Nyt Baggini viittaa vain perheytäläisyyden ajatukseen Wittgensteinilla hahmottaessaan käsitteiden sukulaisuutta keskenään. 

Tractatuksen ajatuksia vahvasti tiivistäen, siten kuin sen olen ymmärtänyt, Wittgenstein tiivisti mahdolliset ongelmat ja niiden ratkaisukeinot hienosti:

1. Matemaattiset ongelmat - ratkeavat matemaattisesti (jos ratkeavat).

2. Luonnontieteelliset ongelmat - ratkeavat empiirisen tutkimuksen ja luonnontieteellisen teoriamuodostuksen avulla (jos ratkeavat).

3. Em. yhdistelmät. Filosofian tehtävä on selventää käsiteanalyysin avulla ilmenevän ongelman matemaattiset ja empiirisesti ratkaistavissa olevat puolet.

4. Mikäli ongelmat eivät lankea kohtiin 1-3, ne ovat näennäisongelmia ja niistä on vaiettava (filosofiassa, matematiikassa ja luonnontieteessä). Ne siis häviävät tai paremminkin uppoavat siihen mystiseen ei-kielelliseen, josta emme voi puhua, mutta joka itse asiassa on kaikkein tärkeintä.

Neljäs luokka on haastava: voimmeko saada ja miten kosketuksen ei-kielellisesti ilmaantuvaan, olevaan ja voidaanko sitä ilmaista välillisesti kielellisesti tai toisin, ei-kielellisesti ja kommunikatiivisesti. Jos tyydymme vain kolmeen ensimainittuun, realistiseen maailmaan, olemme havaittavan pinnan ja ideaalisen (matemaattisen-loogisen) vankina. Jos taas pyrimme transsendentaaliseen maailmaan murtamalla fasadin, putoamme kaninkolosta Liisan ihmemaahan, Narniaan tai kuljemme oven kautta muille maille, joihin toisilla ei ole tulemista. Myös minämme saattaa murtua ja käydä itsellemme vieraaksi ja minän jatkuvuuden illuusio kadota. Runous, musiikki, jokin postuloitu mahdollinen maailma? Kenties. 

Wittgenseinin myöhäisfilosofian ajatukset elämänmuotojen, kielen ja arjen filosofiasta lienee edelleen polku, jota ei ole kuljettu läheskään loppuun, eikä kuljeta niin pitkään kuin maailma, ihmisen maailma tai maapallon globaali luonto sallii ja antaa mahdollisuuden ajatteluun.

Jäähyväiset uskonnolle - kohti henkisyyttä

Jätin jäähyväiset uskonnolle jo viisikymmentäyksi vuotta sitten. Minut on kastettu, rippikoulu on käyty ja herran ehtoollinen nauttittu kerran ja vain kerran. Pakanaa minusta ei saa tekemälläkään, en minä itse eikä kukaan muukaan. Kirkostakin erosin heti 18 v. täytettyäni. Tehtyäni pesäeron uskontoon katsoin kuitenkin viisaaksi olla liittymättä "taistelevaan ateismiin" tai muutenkaan kiihkoilla uskonasioissa. Kantaani voisi kutsua post-ateismiksi, aivan kuten Timo Airaksinen nimeää omaa suhtautumistaan uskontoon ja hengellisyyteen kirjassaan Jäähyväiset uskonnolle. Henkisyyden puolustus (Bazar Kustannus Oy, Helsinki 2020). Airaksisen tavoin ihmettelen ja jätän uskonnon silleen, ainakin melkein, mutta samaa huvittenuisuutta, jonka Timo A. itselleen sallii, en oikein tavoita. Uskovaiset ovat filosofien tavoin purjehtijoita totuuden myrskyisellä merellä. Leikki on siitä usein kaukana, mutta sijansa saakoon.

Kirja on raikas, railakas ja pilke silmässä kirkastuu sitä lukiessa. Airaksinen on armoton tarinankertoja ja päästää itsensä valloilleen, poikkeaa joskus sivupoluille, mutta palaa aina keskeiseen teemaan. Miten elää henkistä elämää maailmassa, jossa hengellisyys tunkee oppejaan, käsityksiään, arvojaan, uskomuksiaan, rituaalejaan, valojaan, sotiaan, virsiään ja muita rituaaleja ovista ja ikkunoista, pyrkii juurruttamaan, täällä meillä Suomessa ja muuallakin, kristillisiä arvoja elämän perustaksi niin koulussa, armeijassa, valtiollisissa menoissa, häissä ja hautajaisissa, kasteessa, puhumattakaan kirkosta instituutiona pappeineen ja muine virkailijoineen?

Airaksinen erottaa tiukasti henkisyyden ja hengellisyyden: Henkinen ja henkistyminen, kuten henkinen elämä ja henkisyyden kokeminen, merkitsevät suuntautumista aineellisesta maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmisistä kohti jotain korkeampaa, olennaista, tuonpuoleista ja suuremmoista ilman, että antaisi sille muodon ja loisi siitä kuvan. (s. 25) Monissa uskonnoissa kuvan tekeminen on kyllä kielletty, mutta hengellisyys jatkaa mielikuvituksen voimin kohti tuonpuoleista, mystistä ja mysteeriä, pyrkii ratkaisemaan ratkaisemattoman, luo uskonnon, kirkon, jumalan ja jumaluuden, valemaailman vailla vertaa. Ihmisen mieli ei hevin taivu ajatukseen tuntemattomattomasta, rajan tuolla puolla olevasta, siitä mistä emme voi nähdä tai kokea, jota emme saavuta rationaalisin tai josta emme saa muillakaan keinoin saada varmaa varmuutta. On vaikea hyväksyä, että joskus kaikki päättyy. Ikuisen elämän ajatus lohduttaa.

Itselleni ajatus jumalasta, jumalista tai Jumalasta kaatui ja kaatuu helposti, monen mielestä ehkä liiankin helposti: jos jumala on kaikkeus, kaikkivoipa, taivaan ja maailman luoja eikö hän samalla ole ei-mikään, nimeämätön, hän josta ei voi puhua, nimetä. Hegeliä lukieassani juuri tämä viehätti hänen dialektiikassaan: olemisen ja ei-olemisen identiteetti, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päätyy. Werdenin-prosessi käynnistyy. Logiikan tiede, hengen fenomenologia. Airaksinen ei Hegeliin viittaa, ei ehkä koskisi tikullakaan, hänen filosofinen kotinsa on muualla ja oikea kotikin on Vaasassa, josta ponnistettaan erilaisin eväin.

Airaksinen on sujuva kirjoittaja ja oiva retoorikko. Usein hän tyytyy myös, joskin ehkä kieroa vaatimattomuuttaan (!) toteamaan, että ei tiedä tai ymmärä mistä on kysymys. Mutta näinhän se on. Tunnen itsekin lukuisia ns. tapakristittyjä, muutamia uskossa olevaa tosikristittyä ja joitakin "vierasuskoisia". Jotkut heistä varsin fiksuja ihmisiä. En kuitenkaan millään jaksa ymmärtää miten heillä on otsaa heittäytyä Jumalan ja uskonnon huomaan. Ei vaikka näen heidän onnellisen ilmeensä ja uskonsa autuuden. Tunnen myös ateisteja, jotka jaksavat jatkuvasti ihmetellä ja kamppailla uskon ja uskonnon asioiden piirissä, vierailla kirkoissa, ihailla niitä ja samalla vihata sitä vahinkoa, jota uskonto ja uskonnot maailmaan tuovat ja ovat tuoneet. Väitteeni on, että en voi tietää olisiko maailma parempi ilman uskontoa, vaikka uskon niin, mutta se ei oikeuta päättelemään, että maailma uskontojen kanssa on paras mahdollinen maailma. Uskonnot ovat kuitenkin olemassa omalla tavallaan ja miksi näin on, siihen Airaksinen antaa mainioita vihjeitä.

Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta. Toinen osa käsittelee vanhuutta, vanhenemista ja vanhustenhuoltoa, kolmas seksiä. Tätä ensimmäistä voi kyllä suositella kaikille luettavaksi. Kiinnostavaa olisi kuulla miten siihen suhtautuu Airaksisen kanssa eri linjoilla oleva. Itselleni kirja oli terapeuttista luettavaa, sen verran vuosien mittaan on korvennut pakollinen osallistuminen erilaisiin valtakulttuurin uskonnollisiin rituaaleihin ja menoihin. Niitä ei voi välttää helposti loukkaamatta tuota itsestään selvänä pidettyä kristillis-mustaa perinnettä, eikä oikein halua tai jaksa teutaroida sitä vastaankaan. Ylimielisesti on helpompi ajatella antavansa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä tai oikeastaan ymmärrä, mitä tekevät. Uskonto on kansan oopiumia murheen laaksossa, ei siis vain pappien tarjoamaa oopiumia kansalle. Uskontoa henkisempiä asioita on  tarjolla ja tekemistä riittää.

Tyhjää ei kannata täyttää mielikuvitusolennoilla. Tyhjä on tyhjää vaikka voimme ihmisinä (onneksi) kuvitella sitä, tätä ja tuota. Mutta vaarallinen sivuluisu alkaa, kun sekoitamme toden ja mieleikuvituksen luomat. Vai onko myös niin, että filosofia on oppineen eliitin tapa älyllistää ja vieraantua herran armosta?

Transit - kohteessa ollaan

Ville-Juhani Sutisen Transit. Kirjallinen tutkimusmatka (Savukeidas , Turku-Tampere 2013) on oivallinen opas niin matkustamiseen kuin kirjallisuuteenkin.  Sutinen analysoi ja kuvaa matkakirjallisuuden syntyä ja kehitystä Homeroksen Odysseiasta James Joycen Ulyssekseen. 

Kirja alkaa erottamalla matkakirjallisuuden matkakuvauksista: matkakirjallisuus, jota laativat pääasiassa kirjailijat, käyttää matkaa samaan aikaan sekä miljöönä että metaforana, kulissina ja näytelmänä, toisin sanoen tekstissä on aina vähintään kaksi eri tasoa, kun taas matkaukuvaus, sellaisena kuin se esiintyy esimerkiksi matkareportaaseissa, esittää kohteensa yhdellä tasolla, pinnalta. ( s. 9-10 )

Sutisen tavoitteena ei ole teoretisoida asiasta paljon enempää ja hyvä niin. Hän toteaakin, että jaoetteluun löytyy lukemattomia poikkeuksia. Erityisesti on tärkeää mielestäni huomata, että hyvä raportti saattaa olla myös hyvää kirjallisuutta, dokumenttina ja vähintääkin tietokirjallisuuden jaloon luokkaan kuuluvana.

Sutinen puolestaan seuraa matkakirjalliisuutta sen alkuvaiheista Ksenofonin seitsenniteisestä Anabasista nykyisyyteen eikä rajoitu vain maanpäällisiin matkoihin, vaan kuvailee myös pään sisäisiin maailmoihin suuntautuvia huumetrippejä sekä viittaa myös avaruusmatkailuun.

Ville-Juhanin mukaan (m)atkustamisesta tuli 1800-luvun toisella puoliskolla banaalia ja salaperäisyys alkoi kuivettua turismin synnyttyä. (131) Ja hieman myöhemmin: Matkasta on otettava vastuu, ...Muuten se on vain turismia. (198). 

Niin mielellään kuin matkailijaksi identifioituisikin ja siitä haaveilisi, pääasiallisena matkustamisen muotona omassa elämässä on tullut työ- ja lomamatkustus. Omasta elämästä voi siis yrittää löytää matkailijan piirteitä, vaikka varsinainen matkustus rajoittuisikin turismiin. 

Nykyturistilla onkin vaikea oikeuttaa oma matkustuksensa - matkustamisen etiikka nousee kyllä jo  Sutisen esittelemässä matkakirjallisuudessa monasti esiin. Tutkimusmatkojen, uskonnollisten ristiretkien ja kolonialististen valloitusretkien matkaraporttien ohella matkakirjallisuudessa on pohdintaa matkojen oikeutuksesta ja niiden vaikutuksia matkustajiin itseensä ja heidän omaan itse- ja maailmankuvaansa. Lisänsä kirjallisuuteen tuovat siirtolaisuuden synnyttämät ja uuden yhteiskuntakenteen syntyminen  Yhdysvalloissa, muiden muassa erityisen hobo-kirjallisuuden synty. Oma lukunsa syntynee nykyisistä laajoista siirtolaisaalloista, ne eivät vielä näy Sutisen tekstissä.

Matkakirjallisuuden kehittyessä syntyy vähitellen käsitys itse matkustamisen filosofiasta, eksistentialismista ja metafysiikasta. Nykyturistilla, ja myös matkailijalla, on lisäksi syytä pohtia matkustamisen ekologiaa - matkustamisen vaikutusta ilmastoon, ympäristöön sekä turismin sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista rakennetta muokaavaan vaikutukseen. 

Sutinen käsittelee siis kirjassaan matkailijoita, ei turisteja. Vastuun ottaminen matkasta merkitsee Sutiselle pyrkimystä nähdä matkalla pinnan taakse tai läpi sekä ottamaan kokemukseensa itserefleksiivisen otteen. Turismi ilmiönä sulkee oikeastaan nämä piirteet pois - turisti on useimmiten lomalla, matkailija pyrkii selvittämään oman tai toimeksiantajansa intressin mukaisesti asioita.

Jos matkoilla aiemmin oli oma mystiikkansa, niin matkustamisen arkipäiväistyminen toi ja tuo parhaimmilaan tullessaan myös myönteisiä asioita: Ihmiset ovat aina ja kaikkialla vain ja ainoastaan ihmisiä, hyvässä ja pahassa ... matkakirjallisuus ei etsi kulissien takaa aina uusia löytöjä ja erikoisia ihmisiä, vaan uusia näkökulmia ja erikoisia ideoita. Joskus ne tarkoittavat tavallisuutta. (s. 192)

Turismi on monille arkipäiväistä ja tavallista. Siitäkin pitäisi ottaa vastuu osana oman elämän matkaa. Turhaa on nostalgisoida menneiden matkailijoiden uutuuden löytämisen tai syvällisten kokemusten perään tai ryhytyä extreme matkailijaksi etsimällä maailman pimeimpiä loukkoja. Kirjan lopulla Sutinen nostaa esille Baudrillardin Amerikka -teoksen. Baudrillar päätyy ajatukseen, jonka mukaan emme voi mennä pintaa syvemmälle, koska pinta on kaikki. Kuvat ovat todempia kuin mikään todellinen maisema. Ja kuvissa meidän pitää matkata.  (s.204) Samassa yhteydessä Sutinen viittaa myös Don DeLillon Valkoinen kohina -kirjaan, jossa kuvaillaan "Amerikan kuvatuinta latoa". Matkakuvat, niin valo- kuin mielen kuvat,  tuottavat itsensä toisintoja. Matkoilla olemme usein tekemisissä enemmän  matkaoppaiden, toisten matkalaisten kuin paikallisten asukkaiden kanssa ja kohtaamamme paikalliset ovat valtaosaltaan turistien vastapareja erilaisissa palveluammateissa. Kuvat vievät kohteiden sielun. Onneksi meille jää kuitenkin kuvien leikki ja se minkä jo Nietzsche oivalsi totuudesta Rutassa lähellä Genovaa vuonna 1886:  Ehkä totuus on nainen, jolla on perusteita olla näyttämättä perusteitaan?  On osattava elää: siihen vaaditaan että pysähtyy urhoollisesti pintaan, poimuun, ihoon, palvoo silmälumetta, uskoo muotoihin, säveliin, sanoihin, silmänlumeen koko Olympokseen! ... kreikkalaiset olivat pintapuolisia - koska he olivat syviä! ( Nietzsche, Iloinen tiede, Otava, Helsinki 1989, 13, suom. J.A. Hollo)