Olen luultavasti ateisti, mutta aika vihainen jumalalle siitä, ettei häntä ole olemassa. (Terry Pratchett)
Jotenkin Pratchettin tapaan voisin omaa ateismianikin luonnehtia. Olisihan se aika mukavaa ja armollista, jos voisi antaa elämänsä ja maailman murheet Herran haltuun. Isä Jumala ottaisi siipiensä (?) suojaan, hänen enkelinsä kaitsisivat horjuvaa askelta maallisilla poluilla ja kilvoittelu hyvissä teoissa ja syntien katumuksessa palkittaisiin taivaan valtakunnassa ikuisena tuonpuoleisena elämänä. Mutta samalla myös ankarat tuomion pasuunat särkisivät illuusion, helvetin kuumuus ja rikinkatkuiset rangaistukset uhkaisivat pientä kulkijaa.
Älyllinen rehellisyys ei kuitenkaan anna tuota mahdollisuutta. En veikkaa tai lyö vetoa yleensäkään, en myöskään varmuuden vuoksi jumalan tai jumalien olemassaolon puolesta. En siis ole agnostikko.
Käsitys omasta maailmankatsomuksestani ateistisena muodostui ja varmistui rippikoulussa noin 55-vuotta sitten. En ole siis pakana, minut on kastettu ja kasvatettu perinteisesti suomalais-kristillisen perinteen huomassa ja ripille pääsin ei-jumalaan uskovana, vaikka suuni taisi muuta todistaa, tunnustan. Hylkäsin niin sanotun taistelevan ateismin aika varhain senkin, koska olin huomaavinani, että uskon asioissa ei kovin paljon ollut kysymys rationaalisista perusteista tai argumenteista. Opiskeluaikoina jaksoin vielä joskus vääntää kadun saarnamiesten, myös buddhalaisuutta julistavien, kanssa filosofis-teologisista kysymyksistä. Siitä miksi kaikkeutta, luonnon äärettömyyttä ja ihmisen pienuutta sen rinnalla tulisi jakaa jumalan ja luonnon kesken. Miksi kaikkeuden ja ei-minkään dialektinen yhteenkäyminen synnyttäisi jumalan käsitteen tai miksi ateismi ja panteisimi eivät lankeaisi yhteen.
Julian Bagginin kirjassa Ateismi. Lyhyt johdanto perustellaan ja johdatellaan napakasti ateisimin perusteisiin ja oiotaan karkeimpia väärinkäsityksiä sen suhteen. Baggini antaa käyttöön käsitteellisiä välineitä, joiden avulla saadaan esiin ateismin luonne ja vivahteet (samoin kuin eri uskonnollisten suuntausten ja jumaluusoppien solmut ja loimet).
Baggini osoittaa, mielestäni oivasti, sen miten ihmisten moraali ja teot eivät ole johdettavissa akselilla ateisti-teisti. Hyvän ja pahan rajat eivät kulje uskon, epäuskon, ei-uskon, tai anti-uskon rajojen mukaan. Ajankohtaisena esimerkkinä voisi olla vaikka nyt esillä olevat presidenttiehdokkaat. Jaan ateistisen maailmankuvan Jussi Halla-ahon kanssa, mutta muutoin meillä on kovin vähän yhteisiä ihanteita tai tavoitteita. En siis presidentin vaaleissa valitse ehdokasta tällä perusteella, enkä muutoinkaan katso tarpeelliseksi taittaa peistä uskon asioissa hänen tai kenenkään muunkaan kanssa. Paras peruste uskolle on usko itse - kierkegaardilainen hyppy järjettömään. Järkiperusteet ovat kuorrutusta, kuten Bagginikin kirjassaan osoittaa. Niiden tarkoitus on lohduttaa uskovaista siitä, että vaikka hänen uskonsa on epärationaalista, sitä voidaan (yrittää) tukea myös rationaalisesti.
Myönnän kyllä, että aina välillä haluaisin Nietzshen tavoin voida pahoin uskonnollisen tekopyhyyden äärellä. Bagginin tavoin dogmaattinen ja fundamentalistinen suhtautuminen niin uskonnolliseen uskoon kuin ateismiinkin on pahasta. Oikeastaan kaipasin Bagginin teoksessa viittausta filosofiseen tai metodiseen skeptisismiin: Epäile kaikkea. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei voisi uskoa mihinkään. Nihilisimi on aika eri juttu. Itsekin uskon moneen asiaan ja tiedän vain joitain joistakin maailman seikoista. Matti Nykäsen suuhun sopivaksi asettunut toteamus elämä on laiffii on syvällisyydessän pistämätön, kun sen oikein oivaltaa. Baggini näyttää uskonvarmuuden pettävyyden ja epäsymmetrisyyden suhteessa minän ja jumalan olemassaolon suhteen (kuuluisa Descartesin cogito ergo sum viittaa vaan ajattelevaan minään, mutta fyysinen ei vielä ratkea sillä ja siksi Descartes löytää käpyrauhasen selittämään asian). En myöskään ole absoluuttinen relativisti (vaan kontekstuaalinen relativisti) tai usko ajatukseen, että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan. Usko voi horjua, romahtaa tai muuttua. Joskus tiedon tai tunteen painosta tai sen keveydestä.
Humanistisella, ei-dogmaattisella tai ei-fundamentalaistisella ateismilla ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan naturalismia, emergeettistä materialismia (josta Baggini ei puhu) ja dialektista "kumifilosofiaa", jotta maailmankuvan verkko pysyy jollain tavoin kasassa. Baggini pysyttelee aika siististi filosofian ja logiikan ajatuskehikoissa eikä viitta uskontopsykologisiin tai sosiologisiin tutkimuksiin. Näistä on aika lailla apua sen ymmärtämiseen, miksi usko ja uskonto on niin merkittävä sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tekijä edelleen ja miksi ateismi kaikesta huolimatta on altavastaajana.
Ihminen uskoo ja oppii uskomaan niihin asioihin joita pidetään arvossa siinä yhteisössä, jonka jäsen hän on tai haluaa olla. Itse en ole koskaan aikuisella iällä halunnut olla osa mitään uskonnollista yhteisöä, en jakaa sen arvoja ja tavoitteita. Mutta kuuluminen (ajatukselliseen) ateistiseen yhteisöön on merkityksellistä. Se ei estä toimimasta yhdessä kaikkien niiden kanssa yhteistyössä, jotka ovat valmiit dialogiin, jakavat tietyt perusarvot ja ovat valmiit toimimaan fundamentalistisia katsomuksia ja niiden mukaisia toimia vastaan, pyrkien etsimään rationaalisia ja humaaneja ratkaisuja.
Julian Baggini teos on siis suositeltava niin ateisteille kuin niille uskoville, jotka haluavat ymmärtää ateisimin perusteita.
Ruotsin pohjoisen pikkukaupungin elämää leimaa kansainvälinen aseteollisuuden ja valtioiden harjoittama joukkotuhoaseiden testausasema. Sen ympärillä tapahtuu salassapidettäviä asioita, vakoillaan ja paikan työntekijöiden yksityiset teot kietotuvat monin tavoin testausaseman toimiin. Marklund tuo näin kirjaansa kansainvälisen- ja Ruotsin politiikan tapahtumia. Toisaalta lukiolaistyttöjen Napapiiri-nimisen kirjallisuupiirin kautta Marklun kertoo myös kirjallisuudesta. Kirjan henkilöt myös lukevat kirjoja, joita sujuvasti näin voidaan esitellä lukijalle. Muun muassa Kjäll Wästön Tritonus saa kiittävää palautetta ja Marklun asettaa omaa tuotantoaan suhteessa aiempaan ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen, Sjöwallin & Wahlöön kirjoja tarkastelemalla. Taitavasti rakennettua tarinaa on kiinnostavaa lukea. Jotkut juonen käänteet eivät ole aivan uskottavia ja varsinkin kolmannessa osassa, Myrskyvuoressa, tarinaa kiinni vedettäessä olisi jopa kaivannut laveampaa asiayhteyksien purkamista. Kaiken kaikkiaan ajatukset viereänä pitävää ja nautittavaa luettavaa. Aikalaiskirjallisuutta parhaimmillaan.
