Tuesday, July 28, 2020

Tekstibulevardeja Modianolta

Patrick Modianon tekstin Kehäbulevardit lukeminen on kuin flandeeraus Pariisn kaduilla ja kujilla. Lukija haluaa eksyä sinne ja tuonne, ilman päämäärää ja tavoitetta ja pyrkii välttämään joutumasta pimeään tai umpikujaan. Illan hämärtyessä keinovalot eivät riitä varsinkaan vieraalle kulkijalle ja sumun laskeutuessa toden ja kuvitelman rajat sulautuvat toisikseen. Hetken levon ja ravintolassa nautitun viinilasillisen jälkeen jaksaa taas jatkaa ja pian huomaakin tulleensa kirkkaaseen ja selkeään kohtaan, ehkä aukiolle tai puiston vehreyteen.

Modiano on mestari kuljettamaan tarinaa, kehimään samoja asioita uudestaan hieman eri näkökulmasta ja liikkumaan uskottavuuden rajoilla. Tarkkailija on yksittäinen ihminen, mutta maisemana on muutaman ihmisen kautta koko Eurooppa ja sen synkkä historiallinen näyttämö Ranskan saksalaismiehityksen ajalta.

Wednesday, July 22, 2020

Raportti Tonavalta

Jörn Donnerin Raportti Tonavalta ilmestyi lähes 60-vuotta sitten, 1963. Kirjaa on pidetty yhtenä Donnerin parhaimmista ja hyvä se onkin. Elävä, monipuolinen, analyyttinen ja tulee lukijaa lähelle. Tonava-raportin päähenkilöt, Wien, Budapest ja Praha, valaistaan eri tavoin ja myös toisiinsa verraten. Myös viittaukset Berliiniin ovat kiinnostavia. Parhaiten itselleni on tullut tutuksi Praha ja Budapest - Wienissä olen vain käväissyt. Oli ilo kulkea tämän kirjan kanssa itselle tuttuilla kaduilla ja aukioilla pätevän oppaan tarinointia kuunnellen.

Donner pyrkii etsimään omaa tietään ja samalla osoittamaan uusia teitä niin kovan kapitalismin kuin vielä kovemman kommunistisen sosialismin välimaastoon. Donneria kiinnostaa muun muassa Georg Lukácsin ajattelu ja toiminta viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla Unkarissa. Kävin samassa asunnossa, jossa Donner haastatteli 77-vuotiasta filosofi Lukácsia vuonna 1962, vuosia myöhemmin, vuonna 2013. Georg Lukács arkisto sijaitsee hänen entisessä asunnossaan Tonavan varrella osoitteessa Belgrád rkp. 2. Sen toimintaa oli vaikeutettu jo 2013, mutta toukokuussa 2018 käydessäni arkiston ovella, sen toiminta oli jo lopetettu. Ovien lukot oli vaihdettu,  tutkijat ja aineiston toimittajat eivät enää pääse arkistoon työtään tekemään. Myös Lukácsin patsas läheisessä puistossa on saanut väistyä. Unkarin nykyjohto kirjoittaa historiaa uusiksi.

Kriittisiä, sivistyneitä, rohkeita donnereita tarvittaisiin nytkin Tonavan rantoja koluamaan. Jos suunta aiemmin oli väärä ja mutkikas, niin nyt suunta on hukassa tai se johtaa kohti aikoja, joita kukaan ei ole toivonut tai uskonut enää tulevan.

Tuesday, July 21, 2020

Kehtaako lukea, kehtaako kirjoittaa?

Tiedän, että Kai Ekholmin Donner - kuinka kehtaatte teosta ei ole helppo kirjoittaa itselleni auki. Ei niinkään siksi, että Donner olisi minulle jotenkin vaikea tai läheinen aihe - oikeastaan päin vastoin. Suhteeni Donnerin on melko tavanomainen, julkisuudesta tuntemani henkilö, jonka muutaman romaanin olen lukenut, pariin reportaasin tutustunut ja tietysti nähnyt elokuvia, joita Donner on tehnyt tai ollut osallisena niiden tekemiseen. Donnerin poliittinen karriääri oli minulle myös tuttu pääpiirteissään ennen käsillä olevaan kirjaan tutustumista.

Epäröin tarttua Kai Ekholmin kirjaan melko henkilökohtaista syistä. Pelkäsin, että kirja on huono tai nolostuttava, mutta onneksi näin ei ollut. Kirja on moninpuolin ansiokas, paneutuva, huolella  kirjoitettu ja osoittaa kirjoittajastaan useita ansiokkaita piirteitä. Aineistopohjaisuus, pääasiassa olennaiseen keskittymistä, rajaamisen taitoa, kykyä välttää pahimmat sudenkuopat ja henkilökohtainen ote pohtia omaa suhdetta kirjoitettavaan, kirjan tematiikkaan ja itse Jörn Donnerin ovat eittämättä kirjan ansioita.

Epäröinnilläni oli henkilökohtaiset syyt. Ekholmin ja oma elämänpolkuni ristesivät työtoveruutena yli kolmekymmentä vuotta sitten Oriveden Opistossa. Olemme lähes ikätovereita ja monet kiinnostuksen kohteemme ja elämäntarinoidemme käänteet ovat lähellä toisiaan. Olimme luokkatovereita, tosin vain autokoulussa ja sielläkin jo varttuneella iällä kolmikyppisinä nestoreina. Teimme tahoillamme väitöskirjaa, saimme lapsia samoihin aikoihin ja myös erosimme avioista. Oriveden aikojen jälkee olemme tavanneet vain satunnaisesti ja olleet yhteydessä vain pinnallisesti.

Oriveden Opiston aika, kaksikymmentä vuotta opettajana ja erilaisissa opiston johtotehtävissäkin, oli oman elämäni kypsymisen aikaa, niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikin. Edelleen monet uneni sijoittuvat Opiston miljööseen, liittyivätpä unien tapahtumat tai henkilöt tosiasiallisesti sinne tai eivät. Kai Ekholm ei noissa unissa ole kuitenkaan ollut mukana. Mutta muistissa kuitenkin.

Luin aikanaan hänen, muistaakseni aina väitöskirjaksi asti suunniteltua Paavo Rintalan dokumentarismia käsittelevää tekstiään. Kai E. oli turhautunut - laaja, muistaaksen lähes 400-sivuinen käsikirjoitus oli professorilta saanut kommentin ”kunhan saatat tuon tieteelliseen muotoon”. Väitöskirjaa siitä ei tullut, mutta ehkä lisensiaatintyön. Myöhemmin nyt hyllystäni löytämäni vuonna 1988 ilmestynyt ”Things to come” -julkaisu lienee tuota perua.

1980-luvun lopun ja 90-luvun alun nousukiidossa, meihinkin tarttui yrittäjyyden henki: pitäisikö tuotteistaa oma osaaminen ja myydä se hyvään hintaan, näin kuvittelimme, markkinoilla, kun samaan aikaan aiempi vallankumouksellinen into ja usko sen toteutumiseen alkoi hiipua. Näin emme tehneet. Mieleeni jäi kuitenkin. Kai E:n avautuminen siitä, että hänen tavoitteensa, haaveensa tai unelmansa olisi päästä kansalliskirjaston johtajaksi. Pidin ajatusta suuruudenhulluna haihatteluna ja melkoisena itsekorostuksena. Samoin Kai E:llä oli jo silloin varsin vahva taipumus ”name droppailuun” - milloin missäkin  yhteydessä nousi nimi toisensa jälkeen kansakunnan kaapin päältä tai julkisuudesta.

Mutta näinpä vaan: hänestä tuli lopulta kansalliskirjaston johtaja (ylikirjastonhoitaja), kirjailija, monen keskeisen kulttuurivaikuttajan tuttu ja nyt käsillä olevan kirjan kirjoittamisen yhteydessä hänellä on ollut mahdollisuus kohdata nimihenkilöitä kasvotusten tai kirjallisesti, jututtaa nimihenkilön Donnerin lisäksi niin Matti Klingeä, Peter von Baghia, Antti Alasta, Anja Snellmannia, Olli Alhoa kuin montaa muutakin. Jutta Zilliacus ei ryhmään kuulunut ja siitä tämä närkästyi. Mutta niin närkästyi Kai E:kin FB-päivityksessään:  ei kiittänyt puuttuvan lähdeaineiston huomaamisesta tai kertonut syytä sen tipauttamiseen eepoksestaan.

Pääosin kirja on saanut suopean vastaanoton ja muiden kirjojensa ohella, toiminnastaan sananvapausasioissa ja virassaan, nostaa Ekholmin nimeksi muiden joukkoon, jos ei vertaiseksi, niin ainakin tapahtumiin kirjuriksi, ymmärtäjäksi ja sanansaattajaksi. Kirjailija imee veren kohteistaan, on eräänlainen drakula tai parasiitti. Ja eipä malta Kai E. olla nostamatta kirjan lopussa omaa agendaansakaan esille, sinänsä tärkeää aineistojen digitointia. Donner ei tähän tarkoitukseen ole ehkä paras keppi- tai Trojan hevonen, mutta varmasti ansaitsisi tulla otetuksi huomioon.

Parasiittikasvin tavoin Kai E. kietoo itsensä kohteensa ympärille, kietoo lonkeronsa, mutta ei kuristajakäärme tavoin tukahduta sitä, vaan jättää riittävästi ilmaa kohteensa ympärille. Donner on niin elinvoimainen (sic!) kohde, että kuristaminen tai tukahduttaminen ei onnistuisikaan. Siellä täällä
on kuitenkin mahdollisuus imeä elämän nesteitä ja hedelmöittää omaa tekstiä. En siis syytä tässä kullinlutkuttajaksi, mutta ilkeys täytyy käyttää, jos sen keksii, kuten Urho Kekkosen kerrotaan sanoneen. Donner ei tosiaan jätä kylmäksi, ei naisiaan tai yleisöään. Ylisanoja on vaikea hänen kohdallaan välttää, mutta liioittelua on sanoa, että kaikki meistä joko rakastaisivat tai vihaisilta häntä. Monelle hän on aivan liian etäinen hahmo, kaikesta huolimatta. merkittävä suomalainen persoona ja vaikuttaja. Kyllä. Mutta etäinen, niin myös minulle.

Miten Kai E:n kirja vertautuu muutamaan muuhun samantapaisen kirjaan. Walter Isaacsonin Leonardo Da Vinci -kirja on yliveratinen ja vertailu siihen olisi kohtuuton, vaikkakin kiinnostava. Jari Tervon Loiri. puolestaan oli nolostuttavaa luettavaa, vaikka Tervo kirjoittajana ja tarinankertojan on vielä monin verroin Ekholmia taitavampi. Riitta Kylänpään Pentti Linkola – ihminen ja legenda. -kirja on siistimpi, asiallisempi ja kokonaisvaltaisempi, mutta tylsä. Eli oikein hyvin tässä epätasaisessa sekasarjassa mennään. Mutta ansaitsisiko Donner kunnon biografisen opus mangan? Kyllä varmaan. Mutta sen laatiminen olisi kyllä todella iso työ, vielä mittavampi kuin käsillä oleva rapsodi tai potkuri. Kai E. rajaa kirjaansa luonnetta kritiikin ulottumattomiin monin tavoin ja asettaa esitykselle näin järkevästi rajansa.

Kirjan alussa odotin, milloin intro loppuu ja päästään asiaan. Monissa kohdissa asiaan päästiinkin, mutta usein asia vain esiteltiin. Huolella, sikäli kuin vaikutelmasta on kysymys, Kai E. dokumentoi tekstiä ja seuloo aineistoaan. Monin paikoin data muuttuu informaatioksi, joskus informaatio tiedoksi. Oivaltavia kielikuvia ja rinnastuksia on ylipursuavasti, mutta Jörn Donnnerin olemus ei aukene - ehkä siksi, että hän, kuten jokainen meistä, on yhteiskunnallisten suhteiden näyttämö, vääristävä tai särkynyt peili, teatterin hämärässä kellastunut valkokangas, johon parhaat päivänsä nähnyt projektori heijastaa filminauha kuvia. Ääniraita rahisee, filmin kuljetus takkuaa. Digitointi auttaisi, mutta samalla se tosi alkuperäisen puutteet selkeämmin esiin. Rappio, rauniot ja nostalginen menneisyys palaisi hetkeksi ja asettaisi nykyisyyden omaan paikkaansa - menneisyyden tulevaisuudeksi.


Monday, July 20, 2020

Mulkerot

Ari Turusen Mulkerot - Patsaalle korotettujen suurmiesten elämänkertoja on kyllä silmiä avaava kirja. Se on musertavaa ja miksei masentavaakin luettavaa. Suurmiehet, ja huom. miehet, ovat tässä kirjassa poikkeuksetta murhaajia, teloittajia, julmureita, raakuuksiin syyllistyviä narsistisia, psykopaattisia ja/tai machiavellistisiä pimeän tien kulkijoita. Olipa kyse Aleksanteri Suuresta, Napoleonista, Lepold II:sta tai Che Guevarasta.

Turunen on pohjatyönsä kyllä tehnyt huolella, lukuja, päivämääriä, historian käännekohtia ja julmuuksien yksityiskohtia on dokumentoitu kiitettävästi. Ei hänen kuvauksiaan kuitenkaan elämäkerroiksi voi kutsua. Huolimatta siitä, että kohteet ovat mulkeroita, kuvaus on yksipuolisesti painottunut. Turunen oikoo historiaa ja henkilökuvausta. Myös mulkerot ovat ihmisiä ja juuri siksi myös mulkeroita. Parhaiten sen huomaa niistä tapahtumista ja henkilöistä, joista itsellä sattuu olemaan suhteellisen hyvää tietoa tai mahdollisuuksia asettaa heidän toimintansa laajempaan kokonaisuuteen. Tämä ei poista sitä Turusen korostamaa eettistä lähtökohtaa, että julmuuksien kohteeksi joutuneiden tuska ja kärsimys on ollut ja on tämän päivän mulkeroiden toimesta aitoa ja pysyvää, tuomittavaa ja paheksuttavaa. On hyvä muistuttaa humanismin perusperiaatteista, toimia tai yrittää toimia moraalisesti arvokkaasti ja pyrkiä edistämään hyvää elämää. Aika vähän tämänkaltaisia kirjoja on tullut luetuksi, eikä niitä ehkä kovin paljon jaksakaan lukea.

Syvemmälle ja perusteellisemmin, etenkin viime vuosisadan julmuuksiin ja niiden perustuksiin, voi tutustua Jonathan Gloverin erinomaisen kirjan Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistorian kuvauksia ja analyysia tutkimalla. Turusen kirjan lähestymistapa on suurmies-historiankirjoitusta, asiat selittyvät yksilöiden toimista, rakenteelliset seikat jäävät unhoon. Vaikuttavaa, mutta johtaa kyllä helposti harhaan historian ja nykypäivän arvioimisessa.

Sunday, July 12, 2020

Patagonia, Patagonia

Kerroin ystävälleni lukevani Bruce Chatwinin kirjaa Patagonia, Patagonia ( ap.1977, suom. Leena Tamminen 1987) Kirjan minäkertoja tutkii Patagonian aluetta, sen historiaa ja asukkaita. Yllykkeenä on 1950 -luvulla, kylmän sodan aikana, brittikoulupoikien ajatus siitä, että tuo alue olisi maailman turvallisin paikka. Sinne voisi paeta atomisodan puhjettua. Ystäväni totesi, ettei nykyään ole maailman turvallisinta paikkaa, ei edes romanttisissa kuvitelmissa.

Ajatus on pelottava. Vai merkitseekö tämä vihdoin sitä, että yksikään meistä ei voi enää paeta, pakenemisen sijasta on siirryttävä taisteluun elämän puolesta ajasta ja paikasta riippumatta.

Chatwinin kirja on melko erikoinen yhdistelmä tutkimusraporttia, matkakirjaa ja seikkailua. Romanttisten kuvitelmien Patagonia osoittautuu hurjaksi paikaksi. Sinne on vuosien kuluessa paennut eri tavoin syrjäytyneitä ihmisiä, rikollisia, uskossaan vainottuja, taiteilijoitakin. Maan luonto on karu, kulkeminen on vaikeaa: Ensin sinne menee tie jota ei oikein voi tieksi sanoa, ja sitten sinne menee polku jota ei voi sanoa edes poluksi. Näin kertoja kulkee läpi omien muistojensa, maan todellisen ja kuvitellun historian, kuunnellen ihmisten tarinoita ja maastoa sekä esineistön todistusta kuunnellen.

Vapaus ei lisäänny, menimmepä mihin tahansa maailman kolkkaan. Tiet ja polut on kuljettu, paratiisi ja helvetti ovat tässä ja nyt.