Elolliset eläköön

 

Lajien kato, eläinten sukupuutoon kuoleminen - tästä  Iida Turpeinen on rakentanut melankolisen tragedian. Päähenkilönä on Stellerin merilehmä, mutta paikkansa saavat muutkin lajit, joiden historia nivotaan taitavasti tarinan kulkuun.

Kirjan aikaulottuvuus tarinan historiallisesta alkupisteestä vuodesta 1741 kirjan kirjoittamiseen 2023 on vaikuttava. Lopussa oleva luettelo niistä lajeista, jotka ovat kuolleet tai kadonneet kirjan kirjoittamisen aikana, on vaikuttava. Me siis elämme historiaa ja teemme sitä jokaisena hetkenä, tietäen tai tietämättämme. Kosmisessa mitassa ihmiskunta tulee häviämään, se on ilmeistä ja kiertämätöntä. Mutta historian aikajanalla me voimme vaikuttaa monien lajien säilymiseen ja samalla siihen, että voimme lisätä ihmisen eloon joitain vuosia lisää ja kuluviin vuosiin elon rikkautta.

Turpeisen kirjan ansiot eivät ensisijaisesti ole vain  tiedollisella ulottuvuudella, vaikka melkoisesti uutta tietoa ainakin itse siitä ammensin. Kirja on erittäin hienosti kerrottu ja kielellisesti harmoninen kudelma, jossa eläinten tutkijat ja museoiden kokoelmat saavat äänen, joka kantaa nykyisyyteen. Teema on ajankohtainen, mutta Turpeinen ei ole hukannut sanottavaansa kiireellä tai alleviivaavalla julistavuudella. Hän malttaa kertoa asiat asioina, kuvata luonnon tuhoutumisen vaiheita ja samalla kertoa tarinan henkilöistä riittävästi ja heidän kauttaan elollisen kauneudesta hienoina ja tarkkoina kuvina, kuin aikansa piirtäjät, jotka aikanaan ikuistivat hämähäkkejä tai kaloja anatomisen tarkasti luonnontieteellisten kirjojen kuvitukseksi.

Vaikka tieteen tekijälle ei ole sallittua lisätä tutkimustuloksiin mielikuvituksensa tuotoksia, niin kaunokirjallisuudessa se on elinehto. Iida Turpeisen luova mieli, tutkimuksellisen tarkka ote ja kielellinen kompetenssi on perustana tälle teokselle, joka tuntuu saaneen niin lukijoiden kuin kriitikkojen innostuneen ja runsaan vastaanoton. Sen soisi palkintojen lisäksi valloittavan ihmisten mielet ja omalta osaltaan edistävän lajien monimuotoisuuden säilyttämistä. 

Ali Smithin vuodenajat

Ali Smithin neljä vuodenaikaa Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä on huikea kirjakvadrologia. Aikalaiskirja ilmestyi alunperin 2020 Iso-Britanniassa ja on nyt käännetty kokonaan suomeksi. Kirjojen kerronta on rakenteeltaan epätavanomainen, kielellisesti rikas, älyllisesti haastava ja poliittisesti sekä historiallisesti tarkkanäköinen. Se on samanaikaisesti vapauttava, omalla erikoisella tavallaan tulevaisuuteen luottava että pelottava ja ahdistavakin.

Ali Smithin teos rakentuu moniäänisestä ja moniaineksisesta tekstistä. Samat tapahtumat ja henkilöt risteävät eri tavoin. Britannian II maailmansodan aikaistet tapahtumat, erityisesti internointileirien ja nykypäivän "laittomien" siirtolaisten eristäminen pakolaiskeskuksiin, kiedotaan monin sitein yhteen. Brexit ja äärioikeiston nousu, muukalaisviha, ahdas nationalismi ja sen erilaiset lieveilmiöt tulevat hyvin lähelle ja menevät paikoin ihon alle, kuten sanotaan. Ennen niitä saattoi kauhistella hieman etäältä, että "voi, voi, ovatko britit nyt menneet aivan hakoteille", mutta Ali Smithin tykityksen luettuaan huomaa miten  Suomen viimeisten vuosien tapahtumat tuntuvat kertaavan tuota brittien kokemaa mustaa farssia. Monet tapahtumat, kuten perussuomalaisten blogien rasismi, erityisesti Riitta Purran jätesäkki-viittaukset, ovat vain yksi karmea esimerkki siitä, miten asiat kulkevat usein yksi yhteen brittien mailbox-sanan rasistisen käytön kanssa. Ali Smith onnistuu kuvaamaan tiiviisti nykyisen poliittisen kielenkäytön siirtymiä ja äärioikeiston systemaattisen tavan rapauttaa poliittista keskustelua omien tarkoitusperiensä mukaan. Tuo on melko ahdistava ja pelottavakin puoli kirjaa lukiessa.

Vapauttavaa sen sijaan on, että kirjoissa onnistutaan viisaalla tavalla antamaan moniääninen kuva keskustelusta ja samalla kriittisesti analysoimaan tilannetta. Siinä ei siis vain toisteta, että niin tällaista tämä on, vaan osoitetaan nykyisen menon johtavan umpikujaan ja tuhoon sekä historiallisen todistusaineiston että kielellisen ja kulttuurisen aineiston avulla. Shakespearen mielellä ja kielellä niin kirjallinen aineisto kuin sen puhekieliset ilmaisut saavat syvyyttä.

"Viisastelu" saattaa aiheuttaa sen, että saa tiiliskivestä päähän, kuten kirjan yhdelle opettajalle kävi, kun hän oli opettanut lapsille "epäisänmaallisesti" saksankielisen termin "Bildungsroman" merkitystä. Vaikenemiseen ei ole syytä, niin kauan kuin henki ei ole välittömässä vaarassa. Aina saattaa olla niin, että joku huomaa ja ymmärtää miten sanallinen argumentointi, järjen itsenäinen käyttö, ehkä sen viekkauskin loistaa parhaiten juuri pimeän aikaan.  Usko ihmiseen ja siihen, että voimme sittenkin edistyä ja viedä modernin projektia (valistusta) uusissa oloissa kohti parempia vaihtoehtoja, saattaa onnistua. Ja vaikka ei onnistuisikaan, kannattaa yrittää.

Smithin kirjan etevyys ei kaunokirjallisesti ole niinkään sen rakenteessa tai kielellisessä hienostuneisuudessa. Sen voima on sisällön väkevyydessä. Lähes jokaisella aukeamalla on ajatuskulku jota voi mielessään ihailla, pohtia ja jatkaa. Sen Ali Smith antaa lukijansa tehtäväksi. Tuo tehtävä kannattaa ottaa vastaan.