Tuomari Nurmio on täällä tänään

 

Dumari, Tuomari Nurmio, Hande Nurmio ... rakkaalla rokkarilla on monta nimeä. Mutta kenelle hän on rakas, ei ainakaan itselleen. Saattaa olla, että joillekin hän on myös inhokki ja välinpitämättömästi hänen tekemisiinsä ei taida juuri kukaan suhtautua.

Raimo Pesosen, Jukka Lindforsin ja Markku Salon kirjoittama  Dumari. Vanha ja Uusi testamentti on laajennettu ja osin korjattu painos aiemmasta vuonna 2010 ilmestyneestä Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan. Silloin sen luin, mutta nyt 11 vuotta myöhemmin teos ja Nurmion tuotanto avatui kyllä paremmin. Dumarin tekstien ja elämänvaiheiden lisäksi levyjen ja esiintymisten soundilliset valinnat ja musiikilliset ulottuvuudet nousivat paremmin esille. Kirja pitäytyy hyvin tuotantokeskeisessä tarkastelussa ja tekstien ja musiikin niin sanotut ulkomusiikilliset tekijät tuodaan esiin vain tarvittavissa määrin sen enempää retostelematta elämän tai Nurmion yksityiselämän yksityiskohdilla.

Tähän mennessä olen Nurmiolta kuunnellet hyvillä mielin pääosin vain levyt Kohdusta Hautaan (1979), Maailmanpyörä palaa (1980), Lasten mehuhetki (1981), Punainen planeetta (1982) ja Hullu puutarhuri (1992). Nyt kuuntelin tai ainakin yritin kuunnella myös muut levyt, mutta vain Alamaailman Vasaroiden kanssa tehty Kinaportin kalifaatti (2005) sekä eräät värssyt Dumari ja Spuget tuotannosta tulivat perille. Hämmentävästi ne olivat jääneet jotenkin väliin tässä vuosien varrella.

Hannu Nurmio on ylittämätön sananikkari ja parhaimmillaan hieno runoilija suomalaisessa musiikkiskenessä. Musiikillisesti laaja-alainen, yllättävä ja tinkimätön omalla tavallaan. Henkilönä Nurmiosta ei piirry kovin miellyttävää kuvaa, mutta persoonansa ristiriitaisuudet ovat tuoneet ulottuville jotain hyvin omanlaatuista musiikkia ja tekstiä. Osa projekteista on vielä kesken, joten vielä voimme odottaa jotain tulevaksi.

Vähennetty kvintti

Kjell Westön Tritonus (2020) on taattua Westöä: sujuvaa, ammattitaitoista, huolella rakennettua. Se on paljon, mutta ei sen enempää. Westön tapa tuottaa kirja lukijalle on melko lähellä kirjan päähenkilöiden, kapellimestari Thomas Brandellin ja psykologi harrastajamuusikko Reidar Lindellin, elämäntilannetta. Kuudenkymmen vuoden ikä lähestyy, elämä alkaa kääntyä loppuaan kohti, on aika tehdä tiliä oman urakehityksen, perheen,  elämään kuuluneiden naisten ja muuttuvan maailman ongelmien tai ongelmaksi koettujen asioiden kanssa. Jonain päivänä loppu koittaa ja vielä ei ole mitenkään selvää, ennättääkö tehdä tilit selviksi läheisten, maailman ja oman menneisyytensä ja itsensä kanssa. Ja pitääkö kaivaa esiin kaikki pelot ja pettymykset vai tyytyä unohtamaan tai muistamaan valikoivasti. Elämän kipukohtien leikkaus voi johtaa tilanteeseen, jossa leikkaus onnistuu, mutta potilas kuolee.

Hienointa Westön teoksissa on pyrkimys tavoittaa ajan ilmiöt ja henki. Tritonus on kirja aivan meidän ajassamme, jopa covid-19 on päässyt mukaan terrorismin, maahanmuuton, oikeistoradikalismin nousun, ympäristökatastrofien, luonnon tuhoutumisen ja eliitin piittaamattoman elämäntavan lisäksi.

Kirjan keskuksena on Tritonus, mahtipontinen rakennus, jonka Brandell on rakentanut huvilakseen, tulevaksi asunnokseen, turva- ja pakopaikaksi maailman kauheuksia vastaan. Nimensä rakennus on saanut tritonus -soinnusta, vähennetystä kvintistä tai ylinousevasta kvartista. Sitä kutsutaan myös paholaisen sointuksi ja aikoinaan kirkon mahtimiehet kielsivät sen käytön musiikissa. Kirja sisältää paljon melko yksityiskohtaisia kuvauksia klassisen musiikin teoksista, Sibeliuksesta Mahleriin, viittauksia suomalaisen klassisen musiikin skeneen ja sitä tuntevat saattavat tunnistaa joidenkin hahmojen elävät tai kuolleet esikuvat. Westö kiittääkin lopussa lukuisia asiantuntijoita, joilta hän on ammentanut tietoa alasta ja sen tekijöistä.

Päähenkilön ja hänen (mies) ystäviensä tuumailut, puuhailut ja pohdinnat ovat kyllä monin osin tuttuja, mutta silti kuvattu joukko on kuitenkin jotenkin keskenkasvuisen oloista (ja sitä tässä tietysti Westö haluaakin kuvata). Vertauskuvat luonnon villeihin eläimiin, lepakkoihin, supikoiran, metsoihin jne. ovat ilmiselviä, paikoin puuduttavia. Kyseessä on kehityskertomus, mutta kehitys kirjan alusta loppuun on melko lievä ja nytkähtelevä. Henkilöille ei jäettä tilaa kehittyä, he kiertävän kehää tai säntäilevät pimeässä lepakon tavoin, ilman sen kykyä väistellä esteitä. Ehkä oikeassa elämässäkin näin on, mutta onneksi on musiikki, kirjallisuus ja taide jonne paeta. Vaikka kirjassa liikutaan kovin tutussa maastossa, suomen rannikolla, niin silti suomenruotsalainen miljöö on kuitenkin omalla tavallaan vieras, hieman ärsyttävä, mutta ei kuitenkaan eksoottisen kiinnostava.

Kirja on siis ajatuksia herättävä, ei osu ihan nappiin, mutta  on ”ihan hyvä”. Ja tuo tarkoittaa hyvä, vaikka sanontaa pidetään usein väheksyntänä. Kaikki ei kuitenkaan voi olla tosi hyvää tai loistavaa. Kirjan kieli on sujuvaa, tarinan kerronta etenee ja juonta on riittävästi, jotta haluaa saada selville, kuinka henkilöille käy. Ja viisaasti Westö jättää tarinan auki, musiikki jatkuu ja hiipuu mielestä vähitellen.