Sunday, December 10, 2006

Elämä. Käyttöohje. Romaaneja


Kuvitelkaa mies, jonka omaisuudelle vetää vertoja vain hänen välinpitämättömyytensä sitä kohtaan, mies, jonka ylväänä haaveena olisi vangita, kuvata , tyhjentää, ei koko maailmaa - se projekti tuhoutuisi jo kun sen lausuu ääneen - vaan sen fragmentti: viedä maailman kaoottisen epäjohdonmukaisuuden edessä loppuun ohjelma, joka tosin on rajallinen, mutta silti kokonainen, ehjä ja supistamaton.

Meidän ei tarvitse enää kuvitella tällaista miestä, koska hän on jo ollut olemassa Pariisissa, Ranskassa. Hänen nimensä on Georges Perec, kirjalilija, jonka kirjasta Elämä Käyttöohje yllä oleva katkelma on (s. 145). Perec kirjoitti kirjaansa 1969-1978, se julkaistiin viimeksimainittuna vuonna, neljä vuotta ennen kirjailijan varhaista kuolemaa 46 -vuotiaana.

Perecin kirjan yksi luku vastaa pariisilaisen kerrostalon yhtä huonetta: viiden kerroksen huoneista luetellaan huonekalut ja koriste-esineet, kerrotaan omistajavaihdokset ja asukkaiden sekä heidän esi-isiensä ja jälkeläistensä elämä. Huoneistoista muodostuu shakkilauta, jonka kymmenen kertaa kymmenen ruudukolla Perec liikkuu hevosen liikkeellä tietyssä järjestyksessä. Näin hän voi käydä kaikissa ruuduissa. Perec noudattaa tiukkoja sääntöjä, liike ei ole mieleivaltaista, vaikka itse säännöt ovat mieltä vailla.

Perecin kuvittelema mies on kiehtovin kuva koko kirjassa. Nimeltään hän on Percival Barlebooth (1900-1975). Barlebooth päätti eräänä päivänä järjestää koko elämänsä yhden ainoan projektin ympärille, jonka mielivaltaisella välttämättömyydellä ei olisi muuta päämäärää kuin se itse. Barlebooth kehitteli ideaansa ja vähitellen hamottui konkreettisesti seuraavanlainen ohjelma:

Kymmenessä vuodessa, vuodesta 1925 vuoteen 1935, Barlebooth opettelisi akvarellimaalauksen taidon.
Kahdenkymmenen vuoden ajan, vuodesta 1935 vuoteen 1955, hän matkustaisi ympäri maailmaa maalaten yhden akvarellin kahden viikon välein, viisisataa saman kokoista (65 x 50 cm ) maisemamaalausta jotka esittävät merisatamia. Aina merimaiseman valmistuttua se lähetettäisiin harjaantuneelle käsityöläiselle ( Gaspard Winckler ), joka liimaisi sen ohuelle puulevylle ja sahaisi sen seitsemänsadanviidenkymmenen palan palapeliksi.
Kahdenkymmenen vuoden ajan, vuodesta 1955 vuoteen 1975, Ransakaan palannut Barlebooth kokoaisi samassa järjestyksessä näin valmistellut palapelit, yhden kahdessa viikossa, Kun palapelit olisi saaatu valmiiksi, merimaisemat "eheytettäisiin" siten, että ne voitaisiin irrottaa taustalevystään, kuljettaa sinne, missä ne kaksikymmentä vuotta aiemmin maalattiin, ja upottaa puhdistavaan liuokseen, josta nostettaisiin ylös vain koskemattoman neitseellinen Whatman-paperi.

Operaatiosta, joka pitäisi tekijänsä viidenkymmenen vuoden ajan työn touhussa, ei jäisi mitään jälkeä.
(146)

Perecin teos on mestarillinen - se ei tule enää häviämään, vaikka teokset poltettaisiin tai upotettaisiin happoon. Musilin Mies vailla ominaisuuksia -teoksen tavoin se on osa maailmaamme. Jos Musilia kutsuttiin paperivaltakunnan kuninkaaksi, minkä arvonimen Perec ansaitsisi? Ehkä Master of (Paper)Universe ilman tähtitieteellistä kokardia olisi sopiva.

Tuesday, November 21, 2006

Kirja-addikti parantui


Kirja-addikti parantui eräänä päivänä sateen jälkeen. En tiedä mitä hänelle tapahtui, mutta edellisessä viestissä olevasta linkistä pääsee diagnostoimaan tilannetta.

Keskeneräisistä kirjoista, luettavana tai kirjoitettavana, en halua kirjoitaa ja itse tekemäni rajaus tälle blogille tuottaa melko vähän tekstiä. Pitäisikö minunkin avautua uuteen blogiin ja valita jokin toinen puoli tai osa näyttämölle?

Tuesday, October 24, 2006

Kirja- addiktioko?

Kyllä minullakin on jonkinasteinen kirja-addiktio, mutta vakavampiakin tapauksia löytyy. Seuraan muun muassa kirja-addiktin blogia jossa välillä on hienoja juttuja välillä taas menee oman elämänpiirini ulkopuolelle niin paljon, etten jaksa ja halua seurata kirjoittajan tekstinjuoksua tai kommentoida sitä.

André Brink: Sateen enteitä


Sateen enteitä (Rumours of Rain, suom. Seppo Loponen, WSOY, Hki 1978) ilmestyi kaksi vuotta Soweton kansannousun jälkeen 1978. Kirjan päähenkilö, Martin Mynhardt, keski-ikäinen, varakas liikemies, menestyvä afrikaaneri, tilittää elämäänsä ja pohtii Etelä-Afrikan tilanteeseen. Hän ei kuitenkaan koskaan ylitä oman kulttuurinsa rajaoja vaan pysyy sen sisällä oivaltamatta miksi kaikki hajoaa ympärillä, yhteiskunta, oma perhe, ystävyyssuhteet. Ne kaikki kietyotuvat yhteen: Martin Mynhardt ei voi saavuttaa elämäsään aitoa olemista koska hän ei ole valmis luopumaan vanhasta: ei puolusta ystäväänsä, koska se vaarantaisi oman yhteiskunnallisen asemansa, ei voi luoda suhdetta poikaansa jonka ajatukset ovat jo tulevaisuudessa, ei rakastajaansa koska ei ole valmis luopumaan vaimostaan, ei äitiinsä koska taloudelliset edut ajavat edelle.

Brinkin kirjassa on paljon samoja elementtejä kuin uusimmassa Kun vielä muistan teoksessa: yksilöllinen kietotuu yhteiskunnaliseen ja historialliseen kudokseen. Historiallinen totuus yksilölliseen kokemukseen. Päähenkilön, kaíkesta vastenmielisuýydestään huolimatta ja sen tähden, on ihminen jolla on hetkensä ja erityisesti ne menetetyt hetket vievät lukijan mukaansa.

Tuesday, August 15, 2006

Suomen muuttolinnut


Kesälukemiset ovat keskittyneet lintukirjoihin ja valokuva- ja valokuvauskirjoihin. Niistä harva yltää kaunokirjalliselle tasolle, niiden ansiot ovat muunlaisia. Iiris Kalliolan toimittama Suomen muuttolinnut on joka tapauksessa huolellisesti tuotettu teos: teksti, taitto ja kuvitus kulkevat hienosti yhteen. Tieteenomaisen esityksen lomassa on lyhyitä tietoiskuja linnuista ja pienoiskertotomuksia kohtaamisista lintujen kanssa eri puolilla maailmaa. Kirjaa oli nautinto lukea ja katsoa.


Myös Lasse J. Laineen Suomalainen lintuopas on kauniisti ja selkeästi kuvitettu ja tekstitetty.

Luontoaiheisten kuvakirjojen ongelmana on kuvien hallitsevuus - teksti ei tahdo usein nousta lentoon upeiden kuvitusten keskeltä, vaikka tekstit sinänsä olsiivat hyviä kuten esimerkiksi Seppo Keräsen Elämää suistossa (teksti Janne Lampolahti).

Saturday, June 24, 2006

Andre Brink: Kun vielä muistan

Kun vielä muistan on hyvä kirja. Vanheneva kirjailija muistelee elmäänsä, naisia, politiikkaa, luopumista ja täydellistymistä. Kuvaamista ilman kameraa.

Thursday, April 20, 2006

Cante jondo - Syvä laulu


Juha Varto ja Hakim Attar ovat luoneet syvähenkisen kirjoituksen ihmisen vapauden kaipuusta, illuusiosta, aitoudesta, toivosta ja toivottomuudesta.

Olet perikatoon tuomittu
vähänpä sinulla koskaan oli ymmärrystä;
silmäsi tulevat olemaan
kaksi menetyksiäsi itkevää lähdettä

Flamenco on syvän laulun perinnettä, viihteeksi muuttuvaa, mutta silti siitä häivähdyksen säilyttävää. Kerrotaan, että Billie Holiday olisi yhtenä sateisena päivänä tullut William Duftyn asuntoon. Asunnossa oli soinut Pastora Pavónin laulu. Pavónin, joka tunnetaan mustalaisten keskuudessa nimellä "La Niña de los Peines" lauloi espanjaksi, kielellä jota Billie ei osannut. Hänen kerrotaan kuitenkin sanoneen: Oh my God, that poor bitch is in trouble. Flamenco-laulu ei vaadi klassisessa mielessä hyvää ääntä, mutta siitä voi tunnistaa tunteen, kärsimyksestä vaikertavan sielun ja melankolian.

Myös Billie Holidayn ohjelmistoon kuuluu blues nimeltä Deep Song (Cory-Cross). Edelleen jazz-muusikko Kurt Rosenwinkel on julkaisut tällä nimellä CD:n ja tulkitsee kyseisen kappaleen. Kun tulkintaa seuraa näin: Cante jondo-blues-jazz, huomaa miten raivoisa tuska muuntuu melankolian kautta lähes luopumisen ikävyyttä huokuvaan harmoniaan. Teknisestä alkuvoimaisuudesta siirrytään karhean taiturimaisuuden kautta teknisesti täydelliseen ilmaisuun. Originelli ekspressiivinen raivokkuus muuttuu introvertiksi arroganssiksi. Romanin kunnia muuntuu taiteilijan ilmaisuksi; molemmat myydään globaaleilla markkinoilla.

Paradoksi elää:

Jos maailmassa olisi joku
joka voisi antaa minulle vapauden,
laittaisin polttomerkin kasvoihini
ja ryhtyisin hänen orjakseen.

Vai voisiko ylemmyytensä alentaa vaikka seuraavalla muunnelmalla (suluissa muuntamani sana):

Olen jumalaa mahtavampi,
sillä jumala ei anna sinulle (minulle) anteeksi sellaista,
mitä minä annan

Tämän saman kirjoitin vuosia sitten toisin: Jos uskoisin jumalaan, hän ei antaisi tekojani anteeksi. Silloin en tiennyt. Nyt tiedän.

Saturday, April 15, 2006

Pamisoksen purkaus





Suomalainen kirjallisuus on omaa lajiaan. Kieli on rikasta ja nykysuomea, toisin kuin usein kääntäjien kieli.
Raittilan kirja on aikalaisromaani. Tämä nostaa sen arvoa entisestään. Maittavaa luettavaa.

Kirjan sisällön ja tekstin yllättävät käänteet vievät lukijaa niin kognitiivisesti kuin paatoksellisestikin. Raittila onnistuu vangitsemaan hyvin yksioikoisen insinööriajattelun stereotypian (jolla ei ole juurikaan tekemistä innovatiivisen teknisen kehittelyn kanssa) ja tyhjän mediapersoonien luovan "sisällöntuotannon" - molemmat työskentelevät paskavatkaamossa, jonka kirjailija Raittilan kertoja on luonut todellisuuden lastuista, höyhenistä ja tervasta.

Saturday, April 08, 2006

Eco revisited

Econ kirjan sain loppuun vihdoin viimein. Pitkästyttävästi etenevä ja käsittääkseni täysin vailla jännitettä - ei siis romaani lainkaan. Mutta omalla tavllaan dokumentti ajastaan.

Tuesday, March 14, 2006

Umberto Eco

Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

Aika kulkee. Lukeminen on jäänyt vähälle. Olen käyttänyt paljon aikaa valokuvauksen ja Photoshopin opiskeluun. Luvun alla on Econ teos Kuningatar Loanan arvoitukselliunen liekki.

Kuusikymppinen kirja-antikvariaatin pitäjä Giambattista Bodoni eli Yambo virkoaa sairauskohtauksen jälkeen. Hän on menettänyt osan muistiaan: hän muistaa vain lukemiaan asioita, ei itse elettyjä, kaikki tunteisiin liittyvä on hävinnyt. Peilistä häntä katsovat vieraat kasvot, ja vaimoaankaan hän ei tunnista. Econ kirjan alussa on mielenkiintoista treoriaa muistista: semanttinen ja episodimuisti erkaantuvat ja näin deklaratiivinen muisti muuttuu oudoksi.

Kiinnostavaa on myös eurooppalainen kulttuurihistiria. Laähes kaikki aianistro on tavalla tai toisella tuttua jostakin omankin elämän vaiheesta vaikka Eco ja Econ romaanihenkilö elävät Italiassa. Hauskaa on myös kuvitettu romaani, joka on toteutteu myös melko korkeatasoisesti.

Arviota en esitä, palaan siihen myöhemmin.

Friday, February 03, 2006

Enkelit ja demonit


Luin sitten minäkin monien muiden tavoin Dan Brownin Enkelit ja demonit (WSOY, Helsinki 2005) Verrattuna DaVinci -koodiin kirja on heikompi. Edelleen viehättää liikkuminen turistille tutuissa paikoissa (vierailin Roomassa helmikuussa 2004) sekä kulttuurihistorian yhdistäminen viihteelliseen juoneen. Rasittaavaa sen sijaan on kirjoittajan rutinoitunut tapa kuljettaa juonta - sujuvaa mutta hieman pitkästyttävää.

Varsinkin kirjan lopussa on kliseemäistä, saippuaopperamaista esitystä jota voisi toki rinnastaa vaikka 1700-luvun lopun romantiikan henkilökuviin. Uskomattomia paljastuksia, äkillisiä oivalluksia ja käänteitä. Kirjan tapahtumasisällön määrän ja ajankulun epäsuhta on räikeä. Vuorokauteen ei yksinkertiasesti mahdu noin paljon tapahtumia ja paikallisia siirtymiä vaikka avuksi otetaan milloin erikoisnopea X-33 lentokone, helikopteri tai renkaat vinkuen kulkeva Alfa Romeo. Kun kirjailija muutoin ei tarjoile ironiaa, niin lopun latteuksiin vaipuva sänkykohtaus joogamesarin kanssa ei tunnu tahalliselta floppaukselta vaan siltä, että kirjoittaja on itsekin jo väsynyt vääntämään tarinaa. Vai päättyykö kirja symmetriaan lihasta lihaan. Alussa on liha, palavaa ja käryävää ja lopussa treenattua ja halukasta.

Luettavaa, mutta ei "suurta" kirjallisuutta.

Wednesday, January 25, 2006

Syvyys


Hennig Mankellin Syvyys (Djup, Otava, Helsinki 2005, suom. Laura Jänisniemi) etenee verkkaisesti, johdonmukaisesti syvyteen joka yllätti. Teos markkinoitiin Mankkellin kunnianhimoisena ei-dekkarina, mutta tässä kirjassa lukija joutuu dekkarin asemaan. Katsomaan merenmittaaja Lars Tobiasson-Svartmanin mieleen.

Ei ole suurempaa huolta kuin se, jota ihminen tuntee silloin, kun häneltä puuttuu tietoa, Lars Tobiasson-Svartman vastasi. - Tietoon perustuva huoli on aina helpompi hallita. (s.48)

Päähenkilön huoli on siinä, että hän ei tiedä itseään. Syvyydestä ei löydy vastausta, luotilanka uppoaa.

Alun sata ensimmäistä sivua tuntuu jopa pitkäveteiseltä, mutta loppu palkitsee.

Sunday, January 01, 2006

Roth


Philip Rothin Salajuoni Amerikkaa vastaan on realistinen kuvaus siitä mitä olisi voinut tapahtua jos Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1940 olisi valittu Charles A. Lindbergh. Tarina kerrotaan nuoren juutalaispojan näkökulmasta. Pelko on astunut Amerikkaan.

Amerikan Yhdysvallat on vaikea maa: intiaanit, mustat, juutaliaset, valkoiset uskalikot ja euroopasta paenneet sopeutumattomat - sivistys, raakalaisuus, vapaus, sulauttaminen, edistys ja perinteen tuhoaminen. Aikaisemmat Rothin trilogia Amerikkalainen pastoraali, Ihmisen tahra ja Mieheni oli kommunisti pohjusti samaa teemaa. Rothin kirjat ovat hieno osoitus kirjallisuuden voimasta.

Katsoin myös Spielbergin tuottaman In to the West sarjan, kuusi puolentoistatunnin mittaista elokuvaa lännen valloituksesta. Tarina päättyi Wounded Kneen tapahtumiin 1890. Entä jos länsimainen sivistys ei olisi tunketunut väkivalloin länteen, intiaanit olisivat eläneet luonnonyhteydessä buffaloiden kanssa ja pitkäveitset olisivat tyytyneet itärannikkoon. Olisiko maailma parempi nyt?