Luin sitten minäkin monien muiden tavoin Dan Brownin Enkelit ja demonit (WSOY, Helsinki 2005) Verrattuna DaVinci -koodiin kirja on heikompi. Edelleen viehättää liikkuminen turistille tutuissa paikoissa (vierailin Roomassa helmikuussa 2004) sekä kulttuurihistorian yhdistäminen viihteelliseen juoneen. Rasittaavaa sen sijaan on kirjoittajan rutinoitunut tapa kuljettaa juonta - sujuvaa mutta hieman pitkästyttävää.
Varsinkin kirjan lopussa on kliseemäistä, saippuaopperamaista esitystä jota voisi toki rinnastaa vaikka 1700-luvun lopun romantiikan henkilökuviin. Uskomattomia paljastuksia, äkillisiä oivalluksia ja käänteitä. Kirjan tapahtumasisällön määrän ja ajankulun epäsuhta on räikeä. Vuorokauteen ei yksinkertiasesti mahdu noin paljon tapahtumia ja paikallisia siirtymiä vaikka avuksi otetaan milloin erikoisnopea X-33 lentokone, helikopteri tai renkaat vinkuen kulkeva Alfa Romeo. Kun kirjailija muutoin ei tarjoile ironiaa, niin lopun latteuksiin vaipuva sänkykohtaus joogamesarin kanssa ei tunnu tahalliselta floppaukselta vaan siltä, että kirjoittaja on itsekin jo väsynyt vääntämään tarinaa. Vai päättyykö kirja symmetriaan lihasta lihaan. Alussa on liha, palavaa ja käryävää ja lopussa treenattua ja halukasta.
Luettavaa, mutta ei "suurta" kirjallisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti