W.G. Sebald

Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. 

( Rax Rinnekangas 2013,  W.G. Sebaldista)

Walter Benjamin väittää, että jokainen suuri kirjailija luo uuden genren.  W.G.Sebald (1944-2001) on oiva esimerkki tästä. Hänen kirjojaan on vaikea luokitella romaaneiksi, matkakirjoiksi, historiateoksiksi tai elämäkerroiksi.  Hänen luovuutensa on kyvyssä yhdistää erilaisia tapoja intensiivisiksi koosteiksi, jossa lukijalle jää paljon täytettävää. Sebald itse on kuvannut tekstejään "dokumentaariseksi fiktioksi" (O´Connell 2011). Teksti on kuin musiikkia, jossa tauot, kestot ja dynamiikka piano pianissimosta forte fortissimoon ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kuultavat soinnut ja sävelet. Sanonta on lakonista ja sävyt hienovaraisia, poljento varmaa ja rauhallista. Teksti on sopusoinnussa sen lomassa olevien huolella valittujen harmaasävykuvien kanssa.

Tutkija Marja Saarenheimo tiivistää Sebaldin ydinajatuksen: kysymys on menneisyyden kipujäljistä. (Saarenheimo 2012, 110-142). Juutalaisuus, maanpako ja holokausti leimaavat Sebaldin henkilöiden elämää kauan sen jälkeen, kun keskitysleirien polttouunit kylmenivät. Kipujäljet ovat polttomerkkanneet niin kirjoittaja Sebaldin, hänen kirjojensa päähenkilöt, rakennetun ympäristön, muistomerkit ja historian. 

Austerliz (Sebald 2002) teoksessa kirjoittaja, päähenkilö ja yksintein myös lukija altistuu aluksi tarkastelemaan näitä jälkiä ja samalla repimään niitä auki. Lukijana kysyn, miksi minä, jolla ei muistaakseni ole kovinkaan traumaattisia lapsuuskokemuksia, olen kiinnostunut ja erikoisella tavalla viehättynyt Sebaldin tekstistä. Olenko torjunut joitain muistoja tai peräti kieltänyt itseäni näkemästä sitä mikä on ilmeistä historiassa, ympäristössäni ja itsessäni? Jacques Austerlitz, kirjan päähenkilö, on maaninen valokuvaaja. Asetanko hänen tavallaan kameran kilveksi ja suodattimeksi itseni ja ympäristöni välille. Miksi en ole tai halua koskaan olla osa ympäristöäni?

Ehkä häivähdys oikeaan suuntaan löytyy Aristoteleelta. Hän neuvoo tarkastelmaan asioita asiaankuuluvissa mitoissa. Kärpästä ei tule ampua, mikäli se ylipäänsä on mielekästä puuhaa, tykillä. Tai sitten on kysymys toivon prinsiipistä, jonka mukaan toivo on annettu meille niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Maailman menoa on syytä tarkkailla sopivalta etäisyydeltä ja näkemäänsä on syytä puuttua epikuroolaisella tyyneydellä. Muutoin voi astua hämärän rajamailla kulkiessaan upottavaan ja synkään suonsilmään.

Kaikkea maailman melskettä ei yksinkertaisesti kestä. Georg Eliot sanoo sen hienosti:

If we have keen vision and feelings of all ordinary human life, it would be like hearing the grass grow and the squirrel´s heart beat, and we should die of that roar which lies on the other side of silence.

(Georg Elliot, Middlemarch, lainaus Angler 2021, 71)

Vaikka ei uskoisi kohtaloon ennalta annettuna, niin jälkikäteinen ahdistus ihmisen kokemasta elämänpolusta on epäilemättä jokaisen ihmisen kohtalo. Elettyä elämää ei muuksi saa, mutta menneisyytensä muistaa monin eri tavoin. Ihminen unohtaa sen mitä ei kykene, voi tai halua muistaa. Unohdus ei ole muistamisen vastakohta, vaan osa sitä. Ehkä on syytä armahtaa myös oma menneisyytensä viemällä kukkia sen haudalle?

Carole Angler (Anger 2021) on kirjoittanut seikkaperäisen tutkielman W.G.Sebaldista ja hänen tuotannostaan. On hämmentävää miten Sebald tarinoi häikäilemättä asioista, jotka sijoittuvat muistetun, väärin muistetun ja sepitettyjen ihmisten sekä reaalimaailman ihmisille tapahtuneisiin asioihin. Sebald käyttää kirjoisaan myös oikeita valokuvia, mutta tekstissä nimetyt henkilöt ovat kuvitteellisia. Tarinasta se tekee vakuuttavan, mutta vaarana on, että kaikki kuvat ja itse tekstit muuntuvat mielessä pelkäksi fabuloinniksi. Ehkä koko tarina juutalaisista ja heidän historiastaan onkin pääosin keksitty tai vahvasti liioiteltu? Näinhän varsinkin fasismiin taipuvilla äärioikeistolaisilla salaliittoteorioilla on taipumus väittää.

Vaikutus voi olla myös päinvastainen.  On syytä olla varuillaan ja hätkähtyä kysymään tekstien ja kuvien suhdetta todellisuuteen. Mikä on niiden referenssipohja ja millä tavalla ne toisaalta heijastavat tekstin/kuvan ulkopuolista todellisuutta ja missä määrin ja millä tavalla ne luovat todellisuutta. Sorsa/jänis-kuvion ekstrapolaatio. Merkityshorisonttien variaatiot.

Sebaldin käyttämät kuvat ovat oudolla tavalla myös ennalta tuttuja. Ikäiselleni ei olisi vaikea löytää omasta tai vanhempieni valokuvakansiosta kuvia, jotka vastaavat Sebaldin kirjoissa olevia  hää-, perhe-, koulu- ja hautajaiskuvia. Epäilys kuvien aitouteen hälvenee. Mikä tahansa (sopiva) kuva voi tuottaa halutun merkityksen ympärillä oleva kontekstin muuttuessa.

Sebaldin henkilö vie tunnetun Barthesin valokuvanäkemyksen askeleen pidemmälle. Barthesin ajatuksena on, että jokainen valokuva aina sisältää ...tulevan kuolemani väistämättömän merkin ( Barthes 1985, 103) Sebaldin minäkertoja Paul Bereyter -kertomuksessa  toteaa: ...albumin kuvia katsellessani minusta toden totta tuntui ja tuntuu yhä edelleen kuin vainajat palaisivat takaisin tai kuin me olisimme juuri liittymässä heidän joukkoonsa.  (Sebald 2004, 57-58)

Sebaldin kertojat ovat perheyhtäläisiä Walter Benjaminin flanöörin, todellisuutta etsivän ja sitä samalla pakenevan intellektuellin kanssa, Ludwig Wittgensteinin kirjallisia sisaruksia. Älä ajattele, katso! Yhtymäkohtia esseemäiseen elämäntapaan voi etsiä myös Robert Musilin suunnasta. Mutta siinä, missä Musilin teksti Mies vailla ominaisuuksia romantisoi mennen maailman, Sebald on armoton näkijä. Austerlitz -kirjan kertoja on Wittgensteinin tavoin onneton filosofi.  Hän on  omien loogisten pohdintojensa selkeyden ja tunteidensa sekasorron vanki.

Sebald kirjoitti myös, romaaniensa lisäksi, faktapohjaista aineistoa vakuuttavasti. Ilmasota ja kirjallisuus (Sebald 2014) on yksi vaikuttavimmista sotakuvauksista. Se on myös hyvää vastapainoa nykykulttuurimme natsien toimia popularisoiville kirjoille, elokuville ja sarjoille. Sebald kuvaa liittotuneiden pommitusten tuhoja ja sen aiheuttamia siviilien kärsimyksiä  II maailmansodan loppunäytöksissä. Kirja tuo mieleen Mihail Šiškinin kokoelmat kirjallisuudesta ja sen suhteesta sotaan ja autoritaarisiin hallintoihin (ks. Šiškinin 2023 ja 2024). Siviilien tappaminen, rikokset ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhat eivät ole saksalaisten erityisomaisuutta ja kohteeksi joutuvat juutalaisten lisäksi myös muut etniset tai muulla tavalla valikoituneet ryhmät, niin ukrainalaiset, palestiinalaiset, afganistanilaiset kuin vaikkapa sudanilaiset.

Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismieli ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (Sebald 2015,  47)

Sebald, W.G., ( Ap. ilmestymisvuoden mukaisessa järjestyksessä): 

Luonnon mukaan. Perusruno. Ap. 1988.  Suom. Kari Aronpuro. Palladium & ntamo, Siuro & Helsinki 2022. ISBN 978-952-725-639-8

Huimaus. Ap. 1990. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2011. ISBN 978-951-31-5804-0

Vieraalla maalla. Neljä kertomusta. Ap. 1992.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2004. ISBN 951-31-2679-X

Saturnuksen renkaat. Ap. 1995.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-5013-6 

Ilmasota ja kirjallisuus. Ap. 1999.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2014. ISBN 978-951-31-7128-5

Austerlitz.  Ap. 2001. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2002. ISBN 951-31-2423-1

Merkintöjä Korsikasta. Ap. 2003.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2015. ISBN 951-31-7129-2

Muu kirjallisuus ja aineisto:   

Angler, Carole, Speak, Silence. In Search of  W.G. Sebald. Great Britain 2021. ISBN 978-1-5266-3479-5 

Barthes, Roland, Valoisa huone. Suom.- Martti Lintunen, Kansankulttuuri/Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 1985. ISBN 951-615-365-8

O´Connell, Mark, Why You Should Read W. G. Sebald, New York Times 14.12.2011, luettu 21.4.2025 https://www.newyorker.com/books/page-turner/why-you-should-read-w-g-sebald

Rax Rinnekangas, Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013. ISBN 978-952-5850-32-1

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2012. ISBN 978-951-768-401-9

Šiškinin, Mihail, Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suom. Sirpa Hietanen. WSOY, Helsinki 2023. ISBN 978-951-0-49185-0

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. WSOY, Helsnki 2024

Baumgartner

 

Hiljattain edesmenneen Paul Austerin Baumgartner on oivallinen pikku kirja. Vanheneva kirjailija puuhastelee kotonaan niin käsikirjoitusten, päivittäisten askareiden kuin muistojensa ja menneisyyden henkilöiden parissa. Rakenne mahdollistaa monien aiheiden ja aihepiirien sivuamisen, yksittäisten muistojen muistelun ja niiden merkitysten pohtimisen. Kirja on melankolinen tarina siitä, miten "kilometrit alkavat tulla täyteen", loppu häämöttää seuraavan mutkan takana tai ehkä vasta hieman myöhemmin.

Austerin kirjan tarinassa on hämmästyttävän paljon samaistuttavaa ja tuttua. Rauhallisesti kerrottuna ja hallitusti esitettynä. Samoja hienosyisiä tuntemuksia voi tavoittaa ja toisaalta myös peilata sitä, miten omat kokemukset ja tosielämän tarinat ovat sittenkin aika universaaleja (tai ainakin nämä amerikkalaiset tarinat muistuttavat kovasti muita länsimaisia tarinoita). Ehkä tässä piilee kirjan viehätys. Siinä on paljon kliseitä, mutta elämä on "tällaista". Jotkut pienet hetket ovat jääneet mieleen, toiset isot asiat taas kadonneet omasta mielen maisemasta. Kuukausi  tai pari omasta elämästä on ollut onnen hetkiä, keskeisiä solmukohtia, joiden merkitystä ei voi kuin ihmetellä niiden etääntyessä ja pudotessa menneisyyden kaivoon. Kauemmaksi pinnasta, aina vain syvemmälle, perustaan jonka varaan elämä rakentuu. Ikuisuus on pieni hetki, siellä on hyvä elää.

Auster, Paul, Baumgartner  (Ap. 2023). Suom. Arto Schroderus. Tammi. Helsinki 2024.  Kansi: Jussi Kaakinen. ISBN: 978-952-04-5729-7. 

Kuin jokin päättyisi

 

Historia on voittajien valhetta? Mutta myös voitettujen itsepetosta?

Tuota Julian Barnes pohtii loisteliaassa pienessä kirjassaan Kuin jokin päättyisi*. Tony Webster, kirjan päähenkilö ja kertoja, pohtii oman elämänsä kulkua, suhdetta ystäviinsä ja erityisesti Adrianiin sekä ex-tyttöystäväänsä Veronicaan. Omat muistikuvat tapahtuneista asioista osoittautuvat hatariksi ja virheellisiksi, eikä Tonylla tahdo millään leikata mitä oli tapahtunut hänen, Veronican ja Adrianin elämässä reilut kolmekymmentä vuotta aiemmin. Lopulta Tony ymmärtää ja itsepetos hälvenee.

Kirja on hyvää luettavaa ja antaa aihetta pohtia oman elämänsä käännekohtia. Toimiko oikein silloin, toimisiko toisin nyt. Miltä tapahtumat näyttivät tai näyttävät ja tuntuvat nyt muiden osallisten mielissä. Olinko oman elämäni sankari, petturi, keskinkertainen vai erityisen hyvä tai huono. Vai juuri minä, en suuri, en pieni.

*Barnes, Julian, Kuin jokin päättyisi. Ap. The Sense of an Ending (2011). Suomennos Kersti Juva, WSOY, Helsinki 2011, ISBN 978-951-0-3911-2)

Kieli kuin sadepisara

Espanjalainen Javier Marías kirjoittaa kauniisti kielestä, puhutusta, kuullusta ja kirjoitetusta. Kieli kuin sadepisara, kieli toisen korvassa. Tässä ei ole kyse kiihkeästä eroottisesta kielisuudelmasta, vaan ensisijaisesti kielestä jonka kuulemme. Korviamme emme voi sulkea silmien tavoin ja siksi sitä minkä kuulemme, emme voi jättää enää huomiotta. Tästä Maríaksen kirja Valkoinen sydän kertoo.

Kirja kertoo myös tarinalllisuudesta ja muistamisesta. Muistimme muuttuu, iän ja ajan myötä tarinamme vaihtuu, yksityiskohdat häviävät tai niitä tulee lisää. Tätä ei voi korjata. Ei ole olemassa muistin näköä korjaavia silmälaseja.

Päähenkilönä on kolmesti aviossa olleen Ranzin aikuinen poika. Hän on muuttamassa siviilisäätyään ja pohtii sitä, miten elämä avioliiton myötä muuttuu. Hän kiinnostuu uudelleen myös vanhempiensa tarinasta, erityisesti isän aiemmista avioliitoista. Tarina alkaa dramaattisesti ja kirjan juoni on eräänlainen (itse)murhamysteeri, mutta juoni ei ole kirjan keskiössä. 

Päähenkilönä oleva mies on ammatiltaan tulkki ja hän pohtii suhdetta kuulemaansa, niin työssä kuin keskustelussa, mutta erityisesti niitä asioita, joita hän kuulee salaa, joko sattumalta tai kuuntelemalla oven takana tai avoimen ikkunan ääressä. Myös hänen vaimonsa on tulkki, joten kuullun ääressä ollaan herkeämättä.

Hienoviereisesti, perusteellisesti ja monia eri vivahteita esille nostaen Javier Marías tuo esille sen miten ihmisen maailma on kielellinen. Maríaksen teos on kuin Wittgensteinin kieleni rajat ovat maailmani rajat manifestaatio intiimillä ja kuultavalla alueella. Päähenkilö menee jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa yhdessäolo jonkun kanssa on lähinnä ajattelemista ääneen, toisin sanoen kaiken ajattelemista kahteen kertaan yhden asemasta, ensimmäisellä kerralla ajatellaan ja toisella kerralla kerrotaan, avioliitto on kertova laitos.

Marías kertoo ja kuvaa kiehtovasti sitä, mitä kerromme kumppanillemme yhdellä tyynyllä, vaikka oikeasti tyynyjä on kaksi, makuuhuoneessa ja mitä kuulemme sen ulkopuolella. Johtopäätös on viiltävä: mitä paremmin opimme tuntemaan toisen sitä enemmän kasvavat varjoalueet ja sen myötä tunnemme toisesta entistä vähemmän. Ihminen voi tietää vain omat salaisuutensa, sillä mikäli tietää vaikkapa vaimonsa tai miehensä salaisuudet, ne eivät ole enää salaisuuksia. Salaisuuden kertominen voi olla tuhoisaa, onko siis oikein vaieta?

Kirja on epäilemättä mestariteos - keskittynyt, perusteellinen, tyylillisesti omaperäinen ja eheä. Ajatuksia herättävä, paljon yksittäisiä hienoja jaksoja ja lauseita. Kuitenkin sitä lukiessa aina välillä pitkästyi. Miksi ihmeessä moista jaaritusta, toisteisuutta ja kiertelyä? Kumpuaako kyseinen pohdinta vain latinalaisen maailman kahtia sukupuolittuneesta kulttuurista? Olisiko mahdollista murtautua vaikenemisen ja peittelyn linnakkeesta puhumalla avoimesti suoraan ihmiseltä ihmiselle, ystävältä ystävälle,  isältä pojalle, mieheltä vaimolle ja päinvastoin? Miten on mahdollista, että meidän sisäinen tulkkauksemme tuottaa niin epätarkan ja joskus aivan virheellisen käännöksen (huom. tulkkaus ei ole käännös).

Muistin muistolle

..., ja asetin ensimmäistä kertaa elämässäni maiseman muotokuvan edelle. (s. 436)

Miksi oikeastaan haluamme muistaa menneen? Katsoa valokuvia, kirjoittaa historiaa, penkoa sukumme varhaisia vaiheita? Uskoa, että tämä tässä on tallentamisen arvoista, jos ei nyt, niin vuosien kuluttua?

Mari Stepanova on kirjoittanut oivaltavan kirjan Muistin muistolle. Galja-täti on kuollut, jäljelle on jäänyt huoneisto täynnä vanhoja esineitä, pepereita, merkillisiä kapineita, valokuvia.

Mutta valokuvan mekanismi ei pyri olevaisen säilyttämiseen. Sen logiikka muistuttaa enemmän näytteiden keräämistä jälkimaailmalle tai avaruusolennoille: todisteita ihmiskunnasta, kaikkein parhaimman antologiaa ... Mona Lisa, Shakespeare, sikari tai iPhone, Kalašnikov, penisiliini. Tämä kaikki muistuttaa egyptiläisiä hautauksia, jotka ovat kuin tilavat matkalaukut pakattuna täyteen kaikkea välttämätöntä.

Stepanova päättää kirjoittaa sukunsa historian, mutta monet asiat jäävät vaille vastausta. Valokuvissa katse kohtaa tuntemattomattoman. Tai tunnettun, mutta kuvat eivät kerro mitään, katsoja ja kirjoittaja kertoo, luo näiden näytteiden pohjalta tarinaa, kuva jää mykäksi. Katsottuaan kuvia tarpeeksi, voi päätyä ajatukseen, että unohtaminen on olemisen alku. Miksi ihmeessä emme jätä isoisiä ja isomummoja  albumin sivulle laatikon lepoon? Monasti he eivät edes elinaikanaan halunneet muistaa kaikkea tapahtunutta.

Stepanova kirjoittaa suvun historiaa, juutalaisten asettumista Venäjälle,  vainoa ja eristyneisyyttä, aikaa ennen Neuvostoliitoa, sen aikaan ja sen jälkeen. Samalla metakertomus avaa tarinan syntyä, sen edellytyksistä, viittaa oppineesti niin kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, Venäjän poliittiseen historiaan kuin feministiseen teoriaan ja käytäntöön. Kirja on melkoinen keitos ja runsaudensarvi, paikoin hieman puuduttavakin yksityiskohtineen, mutta kaikkinensa säihkyvä ja säteilevä, ajattelua herättävä, koskettava kuvaus aikamme venäläisen älymystön pyrkimyksestä kehittää ymmärrettävä kuva historian pimeästä negatiivista tai saada kuvien pikselit sellaiseen järjestykseen, että suunnistaminen tulevaisuuteen olisi mahdollista.

Menneestä jää, kaikesta tallentamisesta huolimatta ja nykyään entistä enemmän sen vuoksi, pirstaleinen kuva. Jos emme näe kauneutta ihmisen katseessa, jäljelle jää vielä maisema. Tarinan kauneus on katsojan silmässä.

Muistaakseni luin kirjan...

Minna Huotilaisen ja Leeni Peltosen Uuden ajan muistikirja (Otava 2020) on hyvä, joskaan ei kovin syvälliseltä tuntuva, esitys muistista, sen neuropsykologiasta ja muistin suhteesta erilaisiin ilmiöihin, muisteluun, elämän arkeen, sairauksiin ja muistitekniikoihin ja visioihin siitä, miten muistin harsoontumistista ja muita sen heikentymiseen vaikuttavia seikkoja voitaisiin ehkäistä tai miten muistia voisi nyt ja tulevaisuudessa parantaa.

Kirjan kattama ala on laaja ja siksi tuntuu, että suuri osa käsitellyistä teemoista on jo melko hyvin yleisesti tunnettua, kovin paljon uutta ja syvällisempää tietoa ei juuri löydy.

Yhtymäkohta aiemmin lukemaani Matthew Walkerin Miksi nukumme -kirjan rakenteeseen on aika ilmeinen, eikä se sinänsä haittaa. Myös suoria viittauksinkin muistin ja unen kytköksisä on, mutta siinä, missä Walker viittaa runsaasti empiirisen tutkimuksen tuloksiin, tässä kirjassa on pääasiassa viittauksia kotimaiseen tutkimukseen ja toisenkäden kansainväliseen tutkimukseen. Esimerkit muistista ovat ärsyttävästi keskiluokkaiseen elämäntapaan liittyviä arkipäiväisyyksiä ("muistan minkälaista avokadopastaa söin eilen"), työelämän ja opiskeluun liittyviä tentiinlukemisen tehostamista koskevia.

Kiinnostava yksityiskohta on siinä, että Walkerin kirjassa kahvi (kofeiini) julistetaan pannaan sen unta heikentävän vaikutuksen vuoksi, kun taas tässä kirjassa Markku T. Hyypän teksteihin viiteten kahvia suorastaan ylistetään muistia virkistävänä huumeena.

Kelpo kirja siis, mutta ei tekstinä pärjää edellä mainitulle Walkerille, puhumattakaan hienosti kirjoitetusta Carlo Rovellin Ajan luonne (Ursa 2018) -kirjasta.

Torgny Lindgren muistissa

En minä totuutta ole etsimässä, sanoin. Totuuden voi sekä löytää että kadottaa. Jos minä alan kirjoittaa, niin kyseessä on jokin aivan muu kuin totuus. Kyse on siitä, siitä, minä sanoin juhlallisen vakavasti, että täyttää tietoisuuden tyhjät tilat. (Muistissa, s. 86)

Maistuu kyllä

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren väittää kirjassaan Muistissa (ap. 2010, suom. 2012), ettei hän voi kirjoittaa muistelmiaan, koska hänellä ei ole muistoja. Kuitenkin hän muistelee erilaisia episodeja elämässään, todellisia ja kuviteltuja, kuka tietää. Lindgren kuoli viime vuoden maaliskuussa (s. 1938) ja jo tämän kirjan lopussa hän varoittaa muistuttamasta kirjoittamatta jääneistä kirjoistaan. Hänet muistetaan ja tullaan muistamaan kirjoitetuista kirjoistaan. Suomennettujakin on tähän mennessä yhdeksän nyt käsillä olevan lisäksi. Muistissa teoksen jälkeen on suomennettu ainakin Taiteilija Klingsor  (ap.2014, suom. 2017).


Lindgrenin Muistissa on polveilevaa tarinointia. Se hyvä esimerkki episodisesta tavasta jäsentää omaa elämäänsä vastakohtana diakroniselle kertomukselle, jossa eri vaiheet asettuvat osaksi jatkumoa. Lindgren toteaakin ettei hänen elämänsä taivu romaaniksi, muistuttaa paremminkin novellikokoelmaa. En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma.

Torgny Lindgren ei ole Taikavuoren Hans Castorp, vankkumatta läpikoettu kohtalo, joka pyrkiii uteliaasti ja innokaasti peilaaman omaa kehitystään suhteessa ympäristöönsä. Lindgrenin kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa Thomas Mannin ylivoimaisuudesta, mutta samalla hienon ironinen kuvaus Mannin hautajaisista ja hänen ylistyksensä saamasta megalomaanisesta irvokuudesta. 

Torgny Lindgrenin elämänkatsomus on monella tapaa kiinnostava kaleidoskooppi. Wikipediassa ja tässä kirjassa hänestä tiedetään kertoa herännäisyyden kyllästämästä lapsuudesta, sen vaihtumisesta ateismin julistukseen, sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen ristiriidoista suhteesta taiteelliseen työhön ja hänen kääntymisestään katolilaisuuteen vanhuuden päivinä. Kirjassa Lindgren kirjoittaakin: Se jolla ei ole maailmankatsomusta voi korkeintaan kirjoittaa romaaneja. Niin sanoin. Romaani on meidän viimeinen pakopaikkamme.

Mutta eikö tässä juuri ole maailmankatsomusta kylliksi? Romaanissa pyritään ylittämään eri tavoin yksilöllinen tai kansallinen näkemys ihmisestä, yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tätä pyrkimystä voi toteuttaa massiivisella kerronnalla, jossa tarinan virtaa hiljaa kuin Don, moninäkökulmakerronnalla Faulknerin tapaan, maagisesti realistisen kerronnan ylittävällä "tarinoinnilla"  (Márquezin tapaan) tai Lindgrenin tavoin poikkeusyksilön elämän kuvauksella, jossa historiallinen ja yksilöllisesti kuviteltu yhdistyy lukijan kokemukseen maailmasta ja sen kulusta.

Lindgrenin Muistumien lukemisen tekee nautinnolliseksi itseironinen ja humoristinen kuvaus hänen elämänsä ja kirjallisen maailman sattumuksista. Usein vain lukemalla toiseen kertaan huomaa, jos sittenkään, onko hän tosisaan vai laskeeko leikkiä itsensä, muiden kirjailijoiden ja lukijan kustannuksella. Miettii kuinka tosissaan ja tosikkomaisesti yleensäkin lukee kirjoja ja elämän kirjoa.

Pieni elämä

Tiesin ennakkoon Hanya Yanagiharan Pieni elämä (suom. 2017, ap. 2015) kirjan olevan vaativa lukukokemus muutoinkin kuin mittavan sivumääränsä (939 s.) vuoksi. The New Yorkerin kriitikon mukaan (takakansi) kirja vie järjen, järkyttää sydäntä ja kaappaa elämän hallinnan. Ja, kuten useasti, takakannen teksti liioittelee. Mutta kuinka hienon kirjan Yanagihara onkaan kirjoittanut! Järkeni taitaa olla tallella, vaikka sydämeni sykki välillä kiivaasti ja kirjan asiat mietityttivät usein illalla nukkumaan mennessä, elämänhallinta ei kadonnut. Ei ainakaan vielä, ehkäpä päin vastoin.

Nyt kirjan luettuani en voi kuin, taas kerran, ihmetellä ja ihastella miten kukaan saattaa kirjoittaa näin hyvin. Tällä kertaa ei ole kysymys erityisestä kielellisestä taituruudesta tai kerronnallisesta akrobatiasta. Pieni elämä etenee pääasiassa kronologisesti noin neljänkymmenen vuoden jakson ja takautumina vielä tästä noin parikymmentä vuotta taaksepäin, poimuttuen ja lomittuen muistojen ja eri kertojaäänien kudelmana. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, lauseet selkeitä, vieraita sanoja on suhteellisen vähän, vain joitakin juridisia ja lääketieteellisiä termejä. Tarina voisi olla nimeltään myös Juden tarina, kirjan keskushenkilön tarina, joka avataan vähä vähältä. Lukija viedään yhä syvemmälle, synkkiin vesiin ja äkkisyvään. On helppo ymmärtää, että tämä voi olla vaikeaa luettavaa, kuvaus on pikkurtarkkaa ja aistivoimaista. Jolla on kyky ja taipumus eläytyä voimallisesti, voi olla pitelemättömissä. Monet asiat, kuitenkin, vaikka eivät olisikaan osa omaa elämismaailmaa tai oman elämän käsikirjoitusta näin konkreettisesti, koskettavat jokaista.  Häpeä, läheisten hyväksyminen ja heiltä saatavan hyväksynnän ehdot tai ehdottomuus. Salaisuudet, ystävyyden, rehellisyyden, avoimuuden ja hienotunteisen vaikenemisen rajapinnat. Kyvyttömyys kertoa ja kyvyttömyys ottaa apua vastaan. Kyvyttömyys kuunnella ja kuulla. Hyväksikäyttö ja sen seuraukset, niistä toipuminen, parantumisen ja uuden elämän mahdollisuudet.

Ensimmäiset sata sivua ovat verryttelyä ja lukijan virittämistä kertomuksen syvärakenteeseen. Itse asiassa  näitä sivuja lukiessa, ajattelin, miksi ihmeessä luen, taas kerran, amerikkalaisten, New Yorkin Manhattanille muuttavien nuorten opiskelusta ja elämänuran komplikaatioista. John Irvingin kirjoista olen kuitenkin oppinut, että lukijaa on ensin valmisteltava ja vietävä tarinan sisälle, jotta hän malttaa myöhemmin ottaa vastaan tekstissä olevan raskaan aineiston. Näin tässäkin. Sata sivua vie tarinaan jota ei sen jälkeen malta jättää kesken, päin vastoin. Halu saada selville Juden salaisuudesta on lukijalle yhtä palava kuin hänen läheisille ystävilleen Willemille, JB:lle, Malcomille ja Haraldille.

Kirjan takakannessa kirjoitetaan kirjan olevan tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta. Jostain syystä vaihtaisin tuon muistin sanaksi muisto. En usko, että muisti sinänsä tyrannisoi meitä, mutta muistot kyllä. Muisti ja unohtaminen eivät ole toistensa vastakohdat. Niiden yhteistoiminnassa syntyy muistoja. Muistot ovat menneisyydestä nykyisyyteen asettuvia merkityskokonaisuuksia ja se millaiseksi ne muodostuvat, luo osaltaa meidät sellaisina kuin olemme ja itse itsemme koemme. Muistin ja unohduksen avulla voimme muokata muistoja ja elämämme muokkaa niitä joka tapauksessa. Mutta missä on sietokyvyn ja muokattavuuden raja? Ja onko joskus parempi kieltää itseltään jokin muisto ja koteloida se syvälle menneisyyteen ja muistin syvyyksiin, jotta elämä ylipäätään mahdollistuu ja jatkuu?

Pieni elämä on hienolla tavalla elämänfilosofisesti myönteinen kirja. Se onnistuu hyvin synkästä perusvirityksestä huolimatta tai sen tähden antamaan myönteisen käsityksen siitä, miten ihmisten elämä, monista koetuista, lähes sietämättömistä vääryyksistä huolimatta, voi aina avautua myös hyvään suuntaan. Haavat eivät välttämättä parane, arpeutuminenkin voi olla pysyvästi vammauttavaa, joskus on luovuttava paljosta, ehkä kaikesta. Usein etsin ja löydän kirjasta joitain kaunokirjallisesti kuorrutettua filosofiaa tai tekstissä esitetään jokin filosofinen abstarakti ajatus tai teoria elämän kaapuun puettuna. Joskus se on kömpelöä tai parhaimmillaan se onnistuu hienosti. Aina tällaiset esitykset eivät ole, eikä niiden mielestäni tarvitsekaan olla, psykologisesti kovin uskottavia. (Ajattelen tässä vaikkapa Sarten, Beauvoirin tai Kunderan kirjoja.) Yanagiharan kirjasta en tällaista kätkettyä filosofiaa löydä. Hyvä niin. Kirja on psykologisesti uskottava ja voi vain ihailla, miten hienosti hän kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä, tunteita ja tuntemuksia.

Vaikka kirjassa kuvataan pitkä ajanjakso viime vuosisadan puolivälistä nykypäivään, historiallinen kuvaus on melko ohutta. Päähenkilöt elävät "amerikkalaisen unelman" köyhistä opiskelijapojista rikkaiksi menestyjiksi - näyttelijänä, kuvataiteilijoina ja asianajajana. Rahaa riittää matkusteluun, asuntojen ja taiteen ostoon - myös hyväntekeväisyyteen. Kirjassa eletään pääasiassa hyvin vauraassa ympäristössä, raha antaa kirjan henkilöille monia mahdollisuuksia. Myös ihmisten välinen ystävyys ja sen osoittaminen on monessa mielessä amerikkalaista, niin hyvässä, kuin täkäläisessä ilmastossa hieman oudossakin, mielessä. Kirjassa toki viitatataan rahan hankinnan ja kulutuksen eettisiin kysymyksiin, mutta lopulta menestys omalla uralla on onnistumisen kriteeri. Raha ei tuo onnea, mutta ei ole sen esteenäkään. Yanagihara ei upota tarinaansa kovin perusteellisesti Yhdysvaltojen talous- tai mentaalihistoriaan. Se olisi vaatinut lisää sivuja ja hajoittanut ehkä tarinaa liikaa. Nyt pysytään hyvin kertojaäänien sisäisessä maailmassa. Aina voi kysyä, miksi kirjailija on kertonut juuri tämän tarinan ja miksi juurit tällä tavaala.  Ja miksi lukijana olen päätynyt sen ääreen kuulemaan juuri näistä asioista. Mutta se on jo toinen tarina.

Hieno kirja. Tähän on hyvä päättää lukuvuosi 2017.

Kertojan ystävä Owen Meany

Jopas on tarina! Ei voi kuin varauksettomasti ihailla John Irvingin taitoa kertoa. Hän sitoo totuuteen pajunköyttä on uskomatolla tavalla. Tuloksena on enemmän kuin faktoina kerrottu totuus voi koskaan olla.

Ystäväni Owen Meany -kirjan kertojaminä tarinoi itsestään ja Owen Meanystä, ystävästään sekä äidistään, isäpuolestaan, kadoksissa olevasta isästään, serkuistaan. Samalla hän kertoo Yhdysvaltojen Vietnamin sodan kansallista tragediaa 1950-luvulta aina vuoteen 1987. Hän kertoo amerikkalaisuudesta, jonka tyypillisin ääni on kiväärin ja baseball-mailan kopsahdus palloon. Hän kertoo sen Kanadaan muuttanneen sivullisen, mutta perin juurin amerikkalaisen, äänellä.

Owen Meany on HYVIN EPÄTODELLINEN hahmo tai yhtä uskottava kuin Jeesus. Hän tietää tulevaisuuden ja oman kohtalonsa. Itse tarinakin on hyvin epäuskottava, mutta juuri siksi se viehättää. Liikutaan rajalla, jolla tekee mieli heittää kirja sivuun ja sanoa, EI VOI OLLA TOTTA. Mutta eihän kukaan ole väittänytkään kirjan olevan totta. On vain uskottava tarinaan, kertojaan ja kertomukseen. Se palkitsee.

Owen Meany pitää Julius Caesarista peräisin olevista säkeistä:

Monesti eläessään arka kuolee
mies uljas maistaa kuolemaa vain kerran.

Hän katsoo velvollisuudekseen ja kohtalokseen osallistua Vietnamin sotaan. Kirjan kertoja taas elää itse valittua tylsää elämää, käy kirkossa ja opettaa koulussa. Hänen elämänsä on luettavien kirjojen lista. Hän välttää sotapalveluksen erikoisella tavalla ja vetäytyy vapaaehtoiseen maanpakoon Kanadaan. Kirjan kertoja kokee jännnityksen Owen Meanyn kautta. Kertojan serkkutyttö Hester on sodan aktiivi vastustaja. Isäpuoli on myös opettaja, henkilö johon päähenkilö tuntee kiintymystä. Oma isä, kun hän vihdoin löytyy, on suuri pettymys. Äidin varhainen kuolema uskomattoman sattuman tai välttämättömän kohtalon oikusta, johtaa kertojan ja Owen Meanyn erikoiseen oidipaaliseen kierteeseen suhteessa toiseen sukupuoleen. Henkilöiden monipuolinen kirjo mahdollistaa asioiden tarkastelun monelta suunnalta. Lukijan on helppo osallistua keskusteluun sodasta, sen oikeutuksesta, sen vastustamisen välttämättömyydestä ja keinoista, koska lukijalle tarjotaan monia erilaisia näkökantoja.

Ystäväni Owen Meany on kirja muistista:
Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !

Irvokkuudessaan kirjan yksi keskeinen kohta Vietnamin sotaa kuvattaessa on tieto siitä, kuinka sotaan 1966-68 välillä kutsutuista sotilaista 40% oli käynyt alle kuusi luokaa koulua, 41 % oli mustia, 75 % tuli pienituloisista kodeista. Puolustusministeri McNamara näki tässä hienon piirteen: Amerikan vähäosaisilla ei ole ollut mahdollisuutta ansaita kohtuullista osaansa tämän kansan rikkauksista, mutta nyt he saavat tilaisuuden puolustaa maataan.

Owen Meany tiivistää puolustusministerin sanoman oivasti: KUOLLKSEEN ei TARVITSE OLLA VALKOINEN - EIKÄ HYVÄ LUKIJA!

Hieno kirja, hieno tarina. Tarinan laveutta ei aina jaksa ymmärtää. Esimerkiksi koululaisten joulukuvaelman näin laajaa ja pikkutarkaa ruotimista. Suomalaisessa monokultuurissa eläneenä on vaikea aina erottaa eri uskontokunnista tulevien rituaalikäyttäytymisen hienojakoisia eroja ja niiden merkitystä tarinan kannalta.

Irvingin kirja on hieno muistomerkki siinä kehityksesä jossa koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen ajattelu joutuu, tai ainakin toivoisi sen joutuvan, historian hämärään. Tai voihan olla niinkin, että koti, uskomukset ja kansainvälisyys johtaakin synkään katastrofiin, jossa kuolevat ensin köyhät sotilaat ja köyhät siviilit ja vähä vähältä koko ihmiskunta vajoaa barbariaan.

Austerin mielen maisemat

Paul Austerin Mielen maisemissa (Tammi 2014, ap.  Report from the Interior, 2013) ei alkusivuillaan vetänyt puoleensa. Yritys muistella omaa lapsuuttaan alle 12-vuotiaana tuntui epätoivoiselta yritykseltä. Olin jo jättää lukemisen silleen. Kuitenkin viittaukset lapsuuden kokemuksiin, syventyvä ymmärrys Austerin juutalaisuudesta ja melko vaatimattomista (keskiluokkaisista) lähtökohdista  auttoivat löytämään kosketuskohtia omiin kokemuksiin. Erikoista on lukea samoista kirjoista - erityisesti poikien seikkailukirjoista, intiaanikulttuurista ja lännenelokuvista, joihin on hieman myöhemmin itse tutustunut. Auster on itseäni kahdeksan vuotta vanhempi, vähän kuin isoveljeni, joka on puolestaan vuotta Austeria vanhempi.

Alun lapsuudenmuistelukset laajenevat kirjan edetessä nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, niissä kirjoittaja on enemmän omillaan.

Auster pohtii päiväkirjan kirjoittamisen mielekkyyttä, ja sitä miksi ne jäivät kesken. Nuorena hän ei ymmärtänyt kirjoittavansa tulevaisuudessa itselleen, vieraalle henkilölle, jota ei vielä ollut. Siksi päiväkirjat jäivät kirjoittamatta. Jäljelle oli kuitenkin jääneet kirjeet, joita hän kirjoitti tulevalle, sittemmin entiselle, vaimolleen. Niiden avulla hän saattaa tarkastella omaa minäänsä nuorena, sellaisena, jonka hän on jo unohtanut, Paul Austeria, josta vasta oli tulossa kirjailija  Paul Auster.

Asetelma on samankaltainen kuin Umberto Econ kirjassa  Kunigatar Loanan arvoiituksellinen liekki (WSOY,  2005). Auster tunnistaa oman historiansa dokumentteja ja yrittää kertoa niiden avulla omaa tarinaansa. Semanttinen ja episodinen muisti käyvät vuoropuhelua keskenään ja suhteessa historian kulkuun. Mukana on myös kuvia (liiteenä), samoin kuin Econ kirjassa. Kuvan ja sanan vuoropuhelu toimii - tämä on melko harvinaista romaanikirjallisuudessa, jossa perinteisesti on väheksytty kuvaa (paitsi romaanin varhaisvaiheen naiiviksi tulkitussa kuvittamisessa - ritariromaan á la Don Quiote ja sen edeltäjät tai kuvaraamatussa).

Austerilla on tilaa vielä kypsyyden kauden muisteluksiin. Uskoisin, että hän haluaa kirjoittaa elämänsä valmiiksi, mikäli vuosia ja terveyttä riittää. Hyvä niin. Valitettavasti nämä muistelukset eivät kirjallisesti anna kovin paljon, mutta taustoittavat kyllä Austerin tuotantoa ja elämänkulkua yleisimminkin, hienosti.

Huimaus

W.G. Sebaldin Huimaus avautuu helpommin kuin aiemmin lukemani Austerliz.
Nytkin liikutaan laajasti niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Sebaldin kieli, sanat, lauseet ja tarinan kuljetus on hiottua ja viimeisteltyä. Suuret linjat ja yksityiskohtaiset kuvat maisemasta ja mielen liikkeistä levittäytyvät rauhallisesti lukijalle. Sebald on esimerkki kertojasta, jonka verkkaisuus palkitsee (vain) kärsivällisen lukijan.

Kirjan alussa pohditaan muistamisen vaikeutta ja sitä, miten (piiros)kuvat tuhoavat muistikuvia ja siksi niitä pitäisi välttää. Itse asiassa muisti on paradoksi: jos siihen luottaa, se osoittautuu pettäväksi, jos muistin tukena on kuvia tai muistiinpanoja, elävät mielikuvat hajoavat ja niitä on mahdoton palauttaa mieleen.

Sebald asettuu taitavasti kokijaksi vieraaseen, vaikkapa Franz Kafkaksi matkalla Italiassa. Hallittua tekstiä, hienoja lauseita, intensiivistä seesteisyyttä. Mutta huimausta, kuitenkaan, kirja ei aiheuttanut.

Muisti ja kirjallisuus

Marja Saarenheimo on kirjoittanut kiinnostavan, luettavan ja jatkolukemiseen innostavan kirjan Muistamisen vimma  (Vastapaino 2012). Saarenheimo on psykologi ja muistitutkija. Hän tutkii tässä kaunokirjallisuuden kautta muistamista, unohtamista sekä yksilön että historian näkökulmasta. Kirjoina on Milan Kunderan, Marcel Proustin, Siri Hustvedtin, W.G. Sebaldin ja Lisa Genovan teokset sekä musititutkimuksen valittuja tekstejä viiteaineistona.

Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.

Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?

En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.

Yksinäisyyden äärellä

Paul Austerin "paras kirja" HS:n mukaan, tietää kansilehti kertoa. Ei ehkä paras, mutta hyvin, erittäin vaikuttava. Kirja koostuu kahdesta osasta - Näkymättömän miehen muotokuva ja Muistin kirja. Ensimmäinen osa on Austerin isästään kirjoitama muistelma, julmin kuvaus isästä mitä olen lukenut. Kuullessaan isänsä kuolemasta hän ei pystynyt loihtimaan mieleenä ainuttakaan ylevää ajatusta.

Toinen osa Muistin kirja käsittelee kirjoittamista, muistamista ja nykyisyyden kaipuuta.

Hienoa. Ajatuksia ja tunteita koskettava.