Sebaldia lukiessa tulee oudon seesteinen olo. Hän tarkastelee maa-ilmaa, kirjoittaa havainnoistaan ja pohtii asioiden satunnaista ja välttämätöntä yhteyttä, historiaa, matkalla oloa, aikaa, omia muistumiaan, sekoittaa näitä valokuviin, kulkee, vaeltaa.
Jopa keskeneräisissä muistiinpanoissa, kuten nyt käsillä olevassa, Merkintöjä Korsikasta, hän onnistuu tavoittamaan lukijalle läheisen, puhuvan tavan kirjoittaa ja välittää tunnelmaa. Muistot ovat avainsana: Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismielei ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (s. 47)
Vaikka Sebald kirjoittaa rauhoittavasti ja vakavasti, samalla tekstistä huokuu hiljainen huumori, hyvä mieli. Kirjan takakannen kuvassa lukijaa katsoo eriparisin silmin vakava, harmaantunut, mursuviiksinen, vanhahko mies. Taakse kammattujen hiuksien alla ajatus kulkee, harhaileekin varmaan, mutta teksti on kirkasta ja selkeää. Lause on vakaa, monipolvinen, ajatus yhdistää erilaiset asiat helminauhaksi tai aamun viileydessä, hämähäkin punomaksi, auringossa kimaltelevaksi ohueksi seitiksi. Sitä läheltä katsoessa maisema muuttuu epätarkaksi, ja samalla kokonaiskuvan kolmiulotteisuus tulee näkyväksi. Maisemaan uppoaa, kulkee kirjoittajan kanssa yhtä jalkaa ja kuulee Sebaldin hiljaisten askelten äänen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti