Rakkauden vangit

 

Timo Airaksisen Rakkauden vangit -tekstin alaotsikkona on filosofisia tunnustuksia. Lukijan on kuitenkin turha odottaa Airaksisen rakkaudentunnustuksia, enemmän on kysymys filosofisista pohdiskeluista rakkauden eri muodoista ja puolista. Airaksinen tarinoi suhteellisen kepeällä oteella, varsinkin kun kyseessä on niinkin perustavat asiat kuin rakkaus ja filosofia. Mutta entä vangit? Miten he liittyvät tähän teemaan. Ehkäpä niin, että rakkauden kaipuussa ihminen ripustautuu rakkauteen, mutta vankila, jonka hän valitsee on eri yksilöillä ja eri aikakausina erilainen. Romanttisen rakkauden perään kaipaava, joutuu sen vangiksi, koska romanttisen rakkauden luonteeseen kuuluu, että rakkauden kohde on etäällä ja toive vastarakkaudesta on olematon. Jos taas vastarakkaus osuukin kohdalle, rakkaus muuttuu erotiikaksi ja johtaa parhaimmillaan ylimaaliseen seksiin, seksiin jota romanttisen rakkauden ajatus kaihtaa tai kiertää. Erotiikan ja seksin vangiksi joutuminen taas johtaa rakkauden tunteen katoamiseen. Rakkaus muuttuu työksi ja suoritukseksi, velvollisuudeksi ja avioliiton vahvistamaksi lupaukseksi. Ja tuota lupausta ei voi romanttisen rakkauden mielessä pitää. Rakkaus on ikuinen, mutta rakkauden kohde vaihtuu. Ihmisiin kohdistuva rakkaus voi vieraantua esineisiin kohdistuvaksi tavararakkaudeksi. Kysyypä Airaksinen myös sitä, mitä eläimille vaaditut "ihmisoikeudet" voisivat tarkoittaa ja miten eläimiin (erityisesti lemmikkieläimiin) kohdistuvat rakkaus poikkeaa ihmisiin kohdistuvasta rakkaudesta.

Ah. Niin monta kysymystä, niin monta rajakäyntiä. Voi olla, että rakkaudesta kertoo enemmän Tuomari Nurmio runouden kielellä, kuin Timo Airaksinen filosofian.

Vaikka et avaisi enää oveasi

ja vastaisi puhelimeen

Kaipaisit minua päivin ja öin

ja kuiskaisit nimeäni

Se pakottaa sinut unohtamaan

sen jota tahtoisit rakastaa

Ja muistamaan sen kaiken minkä

tahtoisit unohtaa

Et uskalla käydä nukkumaan

Vapiset etkä unta saa

Nouset ylös ja tuijotat ikkunaa

kun et voi tehdä muutakaan

... 

Se on myrkkyä ja mystiikkaa

se on tuntematon maa

josta tieteellä ei ole 

aavistustakaan 

[Ikuisesti Minun, Tuomari Nurmio]

 

Tuomari Nurmio on täällä tänään

 

Dumari, Tuomari Nurmio, Hande Nurmio ... rakkaalla rokkarilla on monta nimeä. Mutta kenelle hän on rakas, ei ainakaan itselleen. Saattaa olla, että joillekin hän on myös inhokki ja välinpitämättömästi hänen tekemisiinsä ei taida juuri kukaan suhtautua.

Raimo Pesosen, Jukka Lindforsin ja Markku Salon kirjoittama  Dumari. Vanha ja Uusi testamentti on laajennettu ja osin korjattu painos aiemmasta vuonna 2010 ilmestyneestä Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan. Silloin sen luin, mutta nyt 11 vuotta myöhemmin teos ja Nurmion tuotanto avatui kyllä paremmin. Dumarin tekstien ja elämänvaiheiden lisäksi levyjen ja esiintymisten soundilliset valinnat ja musiikilliset ulottuvuudet nousivat paremmin esille. Kirja pitäytyy hyvin tuotantokeskeisessä tarkastelussa ja tekstien ja musiikin niin sanotut ulkomusiikilliset tekijät tuodaan esiin vain tarvittavissa määrin sen enempää retostelematta elämän tai Nurmion yksityiselämän yksityiskohdilla.

Tähän mennessä olen Nurmiolta kuunnellet hyvillä mielin pääosin vain levyt Kohdusta Hautaan (1979), Maailmanpyörä palaa (1980), Lasten mehuhetki (1981), Punainen planeetta (1982) ja Hullu puutarhuri (1992). Nyt kuuntelin tai ainakin yritin kuunnella myös muut levyt, mutta vain Alamaailman Vasaroiden kanssa tehty Kinaportin kalifaatti (2005) sekä eräät värssyt Dumari ja Spuget tuotannosta tulivat perille. Hämmentävästi ne olivat jääneet jotenkin väliin tässä vuosien varrella.

Hannu Nurmio on ylittämätön sananikkari ja parhaimmillaan hieno runoilija suomalaisessa musiikkiskenessä. Musiikillisesti laaja-alainen, yllättävä ja tinkimätön omalla tavallaan. Henkilönä Nurmiosta ei piirry kovin miellyttävää kuvaa, mutta persoonansa ristiriitaisuudet ovat tuoneet ulottuville jotain hyvin omanlaatuista musiikkia ja tekstiä. Osa projekteista on vielä kesken, joten vielä voimme odottaa jotain tulevaksi.

Peukutan ujoutta ja arvokkuutta

Lukijani, jos olet lukenut Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus -teoksen, niin ymmärrät otsikkoni rivon rienaavuuden. Älä pysähdyt otsikon mauttomuuteen. Lue kirja niin ymmärrät.

Edellinen lukemiseni, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on vaikuttava, julma ajankuva. Solstad on vielä viiltävämpi. Kirjan päähenkilö, viisissäkymmenissä oleva opettaja Elias Rukla, on sivuhenkilö omassa elämässään, tai ainakin on ollut. Lähtiessään töihin hän ottaa salkkunsa ja  päänsärkylääkkeensä, kuten on tehnyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Mutta juuri sinä päivänä kaikki on toisin, kaikki on loppu. Elias on eksistentiaalisessa kriisissä ja ryhtyy pohtimaan omaa asemaansa kansakunnan palvelijana, ystävänsä kumppanina, vaimonsa miehenä, perheessään kasvaneen vaimonsa tyttären kasvattajana, ihmisenä.

Kirjan takakannen mukaan "Ujous ja arvokkuus  on yleispätevä tarina maailmaan hukkuvasta ihmisestä, jota tuo maailma ei enää tunnista eikä arvosta". Arvio, samoin kuin kääntäjän Tarja Tevan jälkisanoissa toistama ajatus, ei ole riittävän tarkka ja osuva. Elias Rukla pohtii valintojaan modernissa yhteiskunnassa, ei missä tahansa yhteiskunnassa. Sivullisuuden ongelmalla on yhtymäkohtansa ihmisyyden perustalla olevaan eksistentiaaliseen hätään, mutta se ilmenee erityisesti vasta modernissa ja erityisesti jälkimodernissa yhteiskunnassa. Solstad ei ole turhaan antanut päähenkilölleen pohdittavaksi 1920-luvun kirjallisuuden ja 1800-1900-luvun filosofian historiaa Kantista meidän päiviimme. Juuri modernin projektiksi kutsuttu valistuksen tenho on innoittanut Elias Ruklaa työssään. Kun valistuksen lumovoima katoaa, ei vain Eliaksen mielestä, vaan koko yhteiskunnasta, askel kohti romahdusta on otettu. Taikavoima katoaa ja on astuttava alas Taikavuorelta ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti autenttista kotia, kohti itseyttä, mutta mikä on oikea suunta? Tarja Teva viittaa hienosti - tässä hän osuus naulan kantaan - Ehkä hän (siis Elias Rukla) ei sittenkään putoa. Hän voi edelleen valita tiensä. Uskaltaa. Ympärillä avautuu tyhjyys, edessä siintää suuri autio maisema. 

Elias Rukla on siirtymässä, jos ei siis putoa, modernista postmoderniin tai jälkimoderniin (transmoderniin?). Jumala on kuollut, sana kantautuu myös Elias Ruklan korviin.  Kristillinen lupaus tuonpuoleisesta tai Marxin opit eivät avaat tietä tuonpuoleiseen tai uuteen yhteiskuntaan. Luonnontieteen ja tekniikan mykkä hengettömyys pysyy hengettömänä. Pelastusta ei ole, vai onko sittenkin - ehkä kirjallisuudessa, ei enää ulkoa luettuna, vaan elettynä. Shakesperen kirjoituksissa on kohta jossa henkilö samalla kirjoittaa ja lukee omaa elämäänsä. Myös Elias haluaisi olla päähenkilö - mutta ironisesti Thomas Mannin kirjassa, tai edes sivuhenkilö jos ei hänen elämästään olisi päähenkilön vaativaan osaan. (Elias oivaltaa opettaessaan Ibsenin Villisorsan  sivuhenkilön merkityksen!)

Solstedtin kirja on loistava ajankuva. Kirjallisuushistoria on siinä rajattu oleelliseen jopa kapeaan: Kafka, Mann, Broch, Musil, Kundera sekä norjalaiset klassikot. Maininnat anglo-amerikkalisesta ja ranskalaisesta (Céline saa pienen maininnan) kirjallisuudesta puuttuvat. (Kyseessä ei tietenkäänn ole kirjallisuuden historia, vaan kaunokirjallinen esitys, mutta olennaista on miten tuota historiaa arvotetaan päähenkilön eksistentiaalisen kriisin kannalta).  Kiinnostavaa on tutkia minkälainen Solstadin kanta näihin on. En usko, että hän voisi olankohautuksella ohittaa Camus´in tai Sartren tai amerikkalaiset nimet Faulkner, Hemingway, Roth, Malamud, Auster tai vaikkapa Irving muutamia mainitakseni (tai vielä tulee mieleen ainakin Coetzee, puhumattakaan venäläisistä klassikoista).

Solstadin kirjassa oli kiinnostavaa pohdintaa myös elämänjanon ja filosofian suhteesta. Elias Ruklan paras ja ilmeisesti ainoa ystävä on lupaava filosofianopiskelija ja tutkija Johan Coneliussen - myöhemmin John Corneliuksen nimen ottava kapitalismin palvelukseen Oslosta NewYorkiin siirtyvä loikkari. Radikaali marxilaisuus vaihtuu Johanilla/Johnilla radikaaliin kaupalliseen kulttuuriin. Filosofian kiehtovuus vaihtuu mainoksien tenhovoimaan. Elias pohtii, onko filosofia juuri niitä varten, joilla on erityisen suuri elämänjano. Filosofia ei tyydytä ainakaan Johanin elämänjanoa, ei edes urheilufanatismiin yhdistettynä.

Elias Rukla on jäänyt huomaamattaan postkantilaisen filosofian verkkoon. Käänteet lingvistiseen, piktoraaliseen ja deskonstruktiooon tai fenomenologiseen filosofiaan eivät ole avanneet hänelle näkymää eteenpäin.  Kiinnittyminen Kantin ja valistuksen ajatuksiin ei ole mahdollistanut hänelle ajatusta siitä, että maailman- ja elämänkatsomus voi kehittyä myös evolutiivisesti. Paradigmaattiset muutokset ovat aina vallankumouksia, mutta ajattelun vallankumouksen ei tarvitse  johtaa uuteen staattiseen käsitykseen maailmasta. Dynaaminen ja reflektiivinen ajattelu on mahdollista.

Tuomari Nurmion sanoin, Vielä yksi opetus:

Jos se joka palvoo kauneutta
Ei tunne rumuutta kohtaan rakkautta
Hän kitukoon päivän kirkkaudessa
Ilman yön antamaa lohdutusta

Vaikka valot ja varjot taistelevat
Ne ovat toisiaan varten olemassa
Yön sylissä enkelit matelevat
Ja jumalat nukkuvat lattialla

Jos ihminen ei elämässään
Ymmärrä muita kuin itseänsä
Hän on vain tylsä näyttelijä
Ja näyttelee väärässä näytelmässä

Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan

Vain rakkaus on lahjomaton
Sen ilme on viisas ja vaatimaton
Ehkä ei muuta tarvitakaan
Kuin halua antaa rakkautta

Dumari

Tuomari Nurmion tekstit, sävelet ja elämä ovat kiinnostavia - mainitussa järjestyksessä. Lindforsin, Salon ja Pesosen kirjoittamassa kirjassa on runsaasti materiaalia ja se on pääosin eläväisesti kirjoitettua tarinankerrontaa. Varsinkin Nurmion uran alkuvaiheet, joiden levyt ja muutamat konsertitkin tuli elettyä mukana, ovat mukavan nostalgisia ja mietteitä herättäviä. Nurmion Kohdusta hautaan  sattui itselleni taitteeseen, jossa siirryin opiskelusta työhön ja poikamiehuudesta avioon. Yksin oot sä yksinäinen -säkeet olivat askultointini näytetunnin vauhdittajina (sosiaalinen syrjäytyminen) 1979. Hienoa Nurmion levyissä ja teksteissä on niiden tietynlainen ajattomuus. Niitä lukee ja kuuntelee aivan sujuvasti yhtä hyvin silloin kuin nyt. Kirjan antia ovat monien kappaleiden yhtymät Nurmion omiin mieltymyksiin ja syntyajankohdan historiallisiin tapahtumiin.

Kiinnostavaa nähdä ja kuulla Dumaria ja Spugea tulevana lauantaina 3.12.2011 Porin Kinossa.