Kaksi Annaa

Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.

Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.

Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.

Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet. 

Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.

Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.

Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa.  Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.

Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.

Mykkäkoulusta moniäänisyyteen

Kun kirjan nimi on Mykkäkoulu voisi olla oikein vaieta siitä. Mutta Rachel Cuskin kirja on niin hyvä ja suositeltava kaikille lukemisesta, kirjoittamisesta, tarinallisuudesta ja maailman menosta kiinnostuneelle, että jotakin siitä on sanottava. 

Cuskin kuljettaa tarinaa, vaikkapa kirjan aloitustekstiä Ajaminen metaforana, soljuvasti läpi hitaasti ajavien autojen, ruuhkien, onnettomuuksien ja elämänmenon arvioinnin siten, että lukija pysyy kiitettävästi teemassa, luottaa ratin takana olevaan, vaikka sanat ja  lauseet sinkoilevatkin paikoin reippaanlaisesti. 

Mykkäkoulussa, kirjan nimikkotekstissä,  pohditaan puheen ulkopuolelle jättämistä ja kaiken sen kuulemista, joka jää puheen ulkopuolelle. Tätä lukiessa mieli askartelee myös niiden ihmisten osaa, jotka eivät lue, joko eivät osaa lukea, eivät kykene lukemaan tai kieltäytyvät lukemasta. He jäävät tietyn maailman ulkopuolelle. He ovat kuurojen asemassa puhuvien maailmassa. Vaikka visuaalinen ja kuvallinen viestintä lisääntyy, on vaikea ajatella maailmaa, jossa kirjoitettu teksti joko häviäisi tai marginalisoituisi vain pienen joukon erityistaidoksi. Uusien medioiden tulo ei aina ole pois vanhasta. Runsauden periaatteen ilosanoma on siinä, että maailmaan tulee paljon lisää, kaikki vanha ei kuole uuden tieltä, mutta taito valita tässä runsaudessa vaatii niin kognitiivisesti kuin emotionaalisesti entistä enemmän.

Olen aiemmin lukenut Cuskin kaunokirjallisia tekstejä. Ne ovat osin hämmentäviä ja uuttaluoviakin kerronnalliselta tekniikaltaan. Kirjojen kertoja on pääosin kuulija ja havainnoitsija. Mykkäkoulussa Rachel Cusk on lähinnä esseisti ja journalisti. Hän avaa omaa tapaansa ajatella tarinallisuudesta, tosiasisioista, omaelämänkerrallisuudesta ja maailmanmenon lomittumisesta, ei vain jokapäiväisessä elämässämme, vaan myös tekstissä. Mykkäkoulussa on myös kirja- ja kirjailijaesittelyjä (arvosteluja, pohdintoja?) muun muassa Edith Whartonin, D.H. Lawrencen, Françoise Saganin, Ishiguron ja Ginzburgin teoksista. Niiden lukeminen on virkistävää ja avaa aiemmin luettuihin teksteihin uusia näkökulmia ja innostaa lukemaan aiemmin itselle tuntemattomia ja myös jo aiemmin luettuja tekstejä uusin ajatuksin.

Siirtymä ja Kunnia

Vapaus (…) on koti josta lähtee kerran ja johon ei voi koskaan palata.  

Luettuani  Rachel Cuskin trilogian ensimmäisen osan Ääriviivat (ks. Elämä on tarinoiden tarina) olin kahden vaiheilla jatkanko trilogian toiseen ja kolmanteen osaan. Ääriviivat on rakenteeltaan ja toteutukseltaan erikoinen kirja. Cuskin tapa kertoa jatkuu, mutta alkaa kukoistaa ja avautua näissä seuraavissa osissa Siirtymä ja Kunnia. Niiden lukeminen oli suuri nautinto. Kirjojen sisältöä on vaikea kuvata lyhyesti, kyse on kirjallisuuden piirissä kirjailijana toimivan Foyen kuulemista tarinoista, tarinoista joita hän kuulee matkatessaan tai osallistuessaan kirjallisuuden markkinointiin liittyviin tilaisuuksiin. Tarinat ovat oivaltavia ja usein ironisia kuvauksia siitä, miten nykykirjallisuus asettuu osaksi nykyisyyden tarinankerrontaa ja markkinointia.

Cuskin kirjat ovat metakirjallisuutta. Niissä käsitellään kirjallisuuden asemaa ja merkitystä kulttuurissamme ja samalla myös itse nämä tekstit ovat osa sitä prosessia, joka tuottaa niin kirjailijan kuin lukijankin. Ajankohtaiset teemat kirjan kuolemasta, kirjallisuuden rappeutumisesta viihdelukemistoiksi ja romaanin kuolemasta saavat perusteellisen ja oivaltavan, kielellisesti selkeän ja älyllisesti viihdyttävän muodon. Tarkastelu ei vaikuta sisäsiittoiselta vaikka on läpikirjallinen luonteeltaan. Kirjalijat ja kanssaihmiset nähdään tarinoina ja tarinat joita nämä ihmiset ja me ihmisinä kerromme itsellemme ovat oudolla tavalla, vieraantuneisuudestaan huolimatta tai sen tähden, luonteva osa Cuskin luomaa universumia. Sen parissa viihtyy, vaikka samalla mieltä kalvaa ajatus siitä, onko kirjojen tarjoaman matkan pää autiomaa.

Hiekkalinnat

Rakkaus ja rakastuminen viiltää syvältä. Nimet tatuoituvat aivojen poimuihin, hetket sydämen lihaan. Kokemus ja muisto on yksilöllinen, sanat yhteistä käyttötavaraa. Kieli ei luotaa syvältä, kielikuvat eivät nouse taivaan korkeuksiin. Kirjoittajan paradoksi: sanat tappavat, elämä kuolee. Tai sanat elävät, elämä on toisaalla.

Jukka Viikilällä on taito kirjoittaa aforistista, tarkkaa ja kaunista kieltä. Alaotsikko Erittelyä rakkausromaania varten täsmentää Hiekkalinnat -teoksen ideaa: rakkaus on haurausta, sen kuvaaminen sanoin hauraampaa.

Kokemuksen sanallistaminen ei voi koskaan onnistua täysin, toisen ihmisen tai edes oman itsen tunteminen on mahdotonta. Mutta yrittää kannattaa silti. Lukijan tavoittaminen, siinä Viikilä onnistuu. Hän kuvaa yhden tarinan. Tulitikun mittaisen rakkaustarinan valo hehkuu läpi elämän.  Nainen kirjoittaa myöhempää varten  muistiin havaintojaan, kokemuksiaan, tuntojaan  suhteestaan arkkitehti Juhaniin. Tapahtumapaikkana Pärnu ja taakse jäänyt Helsinki.

Ikuinen rakkaus on usein kestoltaan lyhyt, vaikutukseltaan elinikäinen. Vuosikymmenien takaiset muistot antavat voimaa elää, haalistuvat ja muokkautuvat, kaihertavat. Syntyy epäilys: olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Kaikki se hyvä, joka tapahtui, on kuitenkin tallella. Kaikki se hyvä, mikä olisi voinut tapahtua, ruokkii luovaa mielikuvitusta. Kaikki se mikä on, on.

Jukka Viikilä on ainoalaatuisen hieno kirjoittaja. Aiemmat teokset Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) onnistuivat nekin - ensimainittu heleänä kuvana ja jälkimmäinen hieman vaisumpana ja tunkkaisempana. Hiekkalinnat huuhtotuvat veden noustessa meren aaltoihin, niiden rakentaminen ja muistelu on kuitenkin puhdasta iloa. Iloa niin kauan kuin muisti ja mielikuvitus kantaa.