Hiekkalinnat

Rakkaus ja rakastuminen viiltää syvältä. Nimet tatuoituvat aivojen poimuihin, hetket sydämen lihaan. Kokemus ja muisto on yksilöllinen, sanat yhteistä käyttötavaraa. Kieli ei luotaa syvältä, kielikuvat eivät nouse taivaan korkeuksiin. Kirjoittajan paradoksi: sanat tappavat, elämä kuolee. Tai sanat elävät, elämä on toisaalla.

Jukka Viikilällä on taito kirjoittaa aforistista, tarkkaa ja kaunista kieltä. Alaotsikko Erittelyä rakkausromaania varten täsmentää Hiekkalinnat -teoksen ideaa: rakkaus on haurausta, sen kuvaaminen sanoin hauraampaa.

Kokemuksen sanallistaminen ei voi koskaan onnistua täysin, toisen ihmisen tai edes oman itsen tunteminen on mahdotonta. Mutta yrittää kannattaa silti. Lukijan tavoittaminen, siinä Viikilä onnistuu. Hän kuvaa yhden tarinan. Tulitikun mittaisen rakkaustarinan valo hehkuu läpi elämän.  Nainen kirjoittaa myöhempää varten  muistiin havaintojaan, kokemuksiaan, tuntojaan  suhteestaan arkkitehti Juhaniin. Tapahtumapaikkana Pärnu ja taakse jäänyt Helsinki.

Ikuinen rakkaus on usein kestoltaan lyhyt, vaikutukseltaan elinikäinen. Vuosikymmenien takaiset muistot antavat voimaa elää, haalistuvat ja muokkautuvat, kaihertavat. Syntyy epäilys: olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Kaikki se hyvä, joka tapahtui, on kuitenkin tallella. Kaikki se hyvä, mikä olisi voinut tapahtua, ruokkii luovaa mielikuvitusta. Kaikki se mikä on, on.

Jukka Viikilä on ainoalaatuisen hieno kirjoittaja. Aiemmat teokset Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) onnistuivat nekin - ensimainittu heleänä kuvana ja jälkimmäinen hieman vaisumpana ja tunkkaisempana. Hiekkalinnat huuhtotuvat veden noustessa meren aaltoihin, niiden rakentaminen ja muistelu on kuitenkin puhdasta iloa. Iloa niin kauan kuin muisti ja mielikuvitus kantaa.