Tolstoista sanottua

Dostojevski vai Tolstoi? Näin usein kysytään ja itsellenikin vastaus on kutakuinkin selvä: ainakin kirjailijana Fedor Dostojevski on ylitse muiden, myös Leo Tolstoin. Tämä ei tietenkään vähennä Tolstoin merkitystä. Kirjailijan hänen Sota ja rauha on kiistatta merkittävä ja Anna Karenina  on hieno ja ikimuistettava teos. Itselläni on ainakin yli 40-vuotta siitä, kun ne luin, mutta ainakin Anna Kareninaan tekisi mieli tarttua nyt käsillä olevan teoksen jälkeen. 

Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pysy ovat toimittaneet Mitä Tolstoi todella sanoi (Siltala 2021) nimisen kirjoituskokoelman. Ben Hellman on kirjoittanut nimikkoesseen ja sen lisäksi on 10 muuta tekstiä aina Matti Klingestä Antti Alaseen ja Juhani Niemeen. Tekstit käsittelevät Tolstoita monipuolisesti lähtien siitä, miksi hän ei ole vesimeloni siihen miten hänen tekstiensä suhteutuvat historiaan, fiktioon, elämän ja kuoleman kysymyksiin, väreihin, poikkeamaan, pakenemiseen, elokuvaan ja Järnefeltiin. Lisäksi on tekstien lähdekirjallisuus, Tolstoin teosten filmografia ja bibliografia sekä luettelo Tolstoi-suomennoksista.

Kirjan nimi ei mielestäni ole kovin onnistunut, se tuo mieleen aiemmin ilmestyneet Mitä xx todella sanoi ... kirjat, joista osa on ollut huonolaatuista. Tämän kirjan tekstitkin ovat erilaaatuisia, osa sopisi paremmin otsinko mitä Tolstoi minulle merkitsee tai kertoo -otsikoinnin alle. Mutta kaiken kaikkiaan hieno kokoelma. Avaa moneen suuntaan ja antaa varmaan innoitusta useille tutkijoille ja kirjoittajille laajentaa ja syventää tarkastelua.

Tolstoin ajatteluun kirja antaa hyvät perustiedot, Klingen ja Karosen tekstit valaisevat riittävästi historian ja fiktion suhdetta. Martti Anhava erittelee kiinnostavasti Tolstoita pakenijana, mutta muiden kirjoittajien teksteistä en oikein tiedä, ne tuntuvat olevan sittenkin vain kuriositeetteja ja kertovat kirjoittajistaan enemmän kuin Tolstoista. Antti Alanen avaa näkymän Tolstoin kirjojen elokuvallisuuteen ja hänen innoittamistaan elokuvista ensyklopedistisella tarkkuudella, mutta tekstin suppeus jättää paljon mahdollisuuksia laajemmalle esitykselle ja hiotumalle koonnalle. Kiinnostavia vinkkejä Tolstoin tarinoiden vaikutuksista myös ei ilmeisiin filmatisointeihin nousee esille.

Hieno kirja joka tapauksessa.

Nainen junassa ja omassa päässään

Ystäväni Annukka kirjoitti Paula Hawkinsin Nainen junassa menestyskirjasta:

Koukuttavaa syyslomalukemista - tää oli pakko ahmaista kahdessa illassa! Kerrankin päähenkilö oli jotain ihan muuta kuin ruskeaksi paahtunut pitkäsäärinen mantelisilmäinen kaunotar, niin tosiaan, jotain ihan muuta. Ei nyt korkeakirjallisuuden klassikkoainesta, mutta rosoa rosoa. En ees uskalla ajatella, millainen elokuva tästä on tehty.

Niko Ikonen puolestaan kirjoitti Episodissa elokuvaa arvioidessaan:

Nainen junassa on sen verran inhorealistinen kokonaisuus, että harvoinpa Hollywoodin kermaa näin hyytävissä tekeleissä näkee.

Näin elokuvan ensin ja nyt luin kirjan. En ahmaissut sitä ihan kahdessa illassa, mutta kyllä kirja oli rakennettu varsin hyvin ja siksi sen halusi viedä loppuun nopeahkosti. Näin siitä huolimatta, että elokuva oli itselle jo juonen paljastanut. 

Elokuvassa kirjan Rachelia esittää Emily Blunt. Hän on kyllä varsin kaunis "mantelisilmäinen pitkäsääri", mutta elokuvasta mieleen porautuu ensisijaisesti ahdistunut ilme, kun hän pyrkii ymmärtämään tapahtumien kulkua ja omaa asemaansa elämän ja rikoksen vyyhdessä. Kirja onnistuu episodimaisella rakenteella ja kolmen naisen kertojaäänellä hälventämään sumun tapahtumien yltä vähä vähältä. Samalla päähenkilö tulee tietoiseksi oman tragediansa lähtökohdista. Vaikka tarina on hyytävä ja inhorealistinenkin, se on samalla myös selviytymistarina  Hienosti siinä myös onnistutaan kuvaamaan sitä, miten meillä kaikilla, näin uskon, on taipumus kuvitella ja projisoida ympäristömme tapahtumiin ja ihmisiin niin toiveitamme kuin pelkojamme. Tutkimalla tapahtumia sinnikkäästi saatamme riisua illuusioita ja löytää maljan pohjalta totuuden "karvaan kalkin". Kirjassa on hyvin selkeä naisnäkökulma. Miehille ei puheenvuoroa annetta muutoin kuin hikisinä, likaisina tai narsististisina vallankäyttäjinä ja naisia pettävinä avioimiehinä, naisten kuvausten kautta. Mutta toisaalta naisetkin ovat kaikki, ehkä Rachelin vuokraemäntää lukuunottamatta, joko alkoholisoituneet, ajautuneet turhauttavaan aviosuhteeseen tai egotrippailevat omissa maailmoissaan unelmoiden niistä komeista miehistä, jotka saavat tai ovat saaneet heidät syttymään ja kukoistamaan jossakin elämänsä vaiheissa. Päähenkilö kuljettaa tarinaa suuren osan ajasta ei vaan päässään vaan myös päissään.

Kirjan henkilöhahmot ovat siis monessa mielessä haasteellisia. Toisaalta paikoin psykologisesti hienon terävästi kuvattuja, mutta paikoin niin kutsutun kioskikirjallisuuden kliseisten ilmausten avulla hahmotettuja. Ja nämä puolet on taitavasti yhdistetty kyseisten henkilöiden oman tietoisuuden heittelehtimiseen illuusioiden, realismin ja inhorealismin ristiaallokossa. Kirjan loppuratkaisua ehkä pitkitetään turhaankin, varsinkin, kun itse tärkein ratkaisu on jo kuitenkin lukijan kannalta jo tiedossa.

Kielellisesti kirja ei kovin korkealle kohoa, mutta perussujuvaa tekstiä kaikki tyyni. Ei siis korkeakirjallista klassikkoainesta, mutta luettavuuden, jännittävyyden ja juonen kannalta mukaansatempaavaa luettavaa.

JK. Myös elokuva on varsin hyvä "tekele".

Laimennettua Cronenbergia: Iho jossa elän

Almodóvarin Iho jossa elän (La piel que habito, 2011) oli pettymys. Hyvin ohjattua, näyttäviä kuvia, hyvät näyttelijät. Mutta missä on intohimo, huumori, myötäeläminen? Kun tätä vertaa loistaviin Matador (1986), Korkeat korot (1991) tai Kaikki äidistäni (1999), niin nyt on kuin olisi katsellut brittielokuvaa, tai laimennettua kanadalaisohjaajaa, Cronenbergiä.

Teema tärkeä, ihmisen (sukupuoli)identiteetti ja ulkonäön ja habituksen merkitys sisäiselle. Käsittelytapa jätti kuitenkin kylmäksi, mutta ei hyytänyt kutkuttavasti.  "Ihan kiva".