Kesuura

 Marisha Rasi-Koskisen Kesuura on helppo lukea mutta vaikea ymmärtää. 

Kirjan kiitoksissa Rasi-Koskinen viittaa Isaac Asimovin 1942 esittämiin kolmeen robotiikan pääsääntöön  ja 1985 esitettyyn nollanteen sääntöön. Niiden mukaan robotin tulee suojella ihmiskuntaa, suojella yksittäistä ihmistä ja totella ihmistä sekä suojella itseään hierarkisesti tässä järjestyksessä.

 Kesuurassa kirjan kertoja anroidi QED pyrkii ihmisen vaatimuksesta kirjoittamaan paperille kaiken minkä muistaa. Kirjoittaminen on kadottamista. Se mikä muistista siirtyy paperiin, jää, mutta kirjoittaja katoaa. Nyt tekoälyn ottaessa ensiaskeliaan voimme jo ennakoida kirjoja, joilla ei ole ihmistä kirjoittajanaan. Kirja voidaan luoda konseptin, idean, juonen, tyylin ja aiemman aineiston varaan siten, että siitä tulee täydellisen epäinhimillinen. Tai sitten kyseessä on täydellisesti se, mistä on aiemminkin ollut kyse: kirjailija ei kirjoita, hänessä kirjoitetaan.

Rasi-Koskisen luoma QED on robottimaisuudestaan huolimatta hyvin inhimillinen ja siihen perustuu kirjan luettavuus. Lause lauseelta, kappale kappaleelta odottaa, että tarinaan punoutuisi ymmärrettävä lanka, jonka varaan lauseissa ja kappaleissa esitetyt ja nimetyt asiat voisi ripustaa ja tehdä ymmärrettäväksi. Lukukokemus muistuttaa kuitenkin enemmän sitä, jonka saa metsässä päämäärättä vaeltava:  odotus siitä, että maisema muuttuu tuolla, juuri tuon puun, pensaan tai kukkulan takana. Ehkä katson vielä tuonne, mitähän siellä mahtaa piillä. Mutta eniten metsästä nautii, kun huomaa olevansa perillä, juuri siinä missä on, kartalla, ilman tavoitetta.

Teoksen nimi kesuura tarkoittaa taukoa tai tyhjyyttä säkeiden välillä. Tyhjyys saa merkityksensä ja sen ympärillä olevasta ja toisaalta tyhjyys nimeää uudelleen kaiken ympärillään. Kesuura -kirjan viehätys perustuu juuri tuohon, koko ajan tulee hyvin samanoloista, toisteista nimeämistä, toisaalta teksti on helppolukuista, lauseet ja kappaleet lyhyitä. Ne houkuttavat lukemaan vielä edemmäs, aina kirjan ja ajan tuolle puolen, loppuun. Hiljaisuuteen ja taukoon, jonka jälkeen ...

Rasi-Koskinen, Marisha, Kesuura. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6484-8

Kaksi Annaa

Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.

Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.

Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.

Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet. 

Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.

Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.

Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa.  Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.

Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.

Sinua sinua

Petri Tammisen (s. 1966) Wikipedian esittelyssä väitetään hänen olevan mestari kirjoittamaan "aukollista tekstiä". Sinua sinua -pienoisromaani osoittaa tämän hyvällä tavalla. Prahan kadut, Tampereen yliopisto ja Pispalan rinteet, haahuilu siellä sun täällä ja tietenkin nuoruuden ja sittemmin jo elämää nähneenä parisuhteiden monet vivahteet ja rakkauden kiemurat luovat oivan pinnan, jossa voi, samoja paikkoja kierrellen nostalgisoida ja pohtia omien valintojensa pontimia ja ikuista kysymystä, olisinko voinut valita toisin.

Tamminen on taitava sanankäyttäjä, lakoninen, joskus ironinenkin, mutta ei ilkeä tai piruileva. Vaikea on asettaa tekstiä akselille itseironinen vai nostalginen. Ehkä molempia. Tietty naiivius on tässä tekstissä tyylilaji. Kirjan päähenkilö, kaikesta päättämättömyydestään huolimatta, oivaltaa elämästään ja ehkä elämästä yleensäkin, tärkeitä seikkoja, vaikka ei ole oikein valmis rauhaan ja tyyneyteen jota on etsinyt.

Luin kirjan osin kuuntelemalla ja osin perinteisesti lukemalla.  Antti Virmavirta ääneen lukijana onnistuu tuomaan tekstin hienosti lähelle. Itse hiljaa luettuna äänenpainot muuttuvat ja teksti jollain tavalla latistuu. Ehkä siinä kuulee liikaa oman äänensä? Kirjan päähenkilö, Petri, huomaa olevansa osissa tarinaa "nolojen tilanteiden mies". Kerrottuna monet asiat ovat noloja, vaikka itselle ne esittäytyvät toisin. Yön pimeys painaa seppeleen päähän, mutta silti Sinua sinua ...

Tamminen, Petri, Sinua sinua. Otava, Helsinki 2025. ISBN 978-951-1-50060-5

Mirabilis

 

Anni Kytömäki on jo aiemmin osoittanut mestarillisen kiellellisen kyvykkyytensä ja aihepiiriensä omaperäisen käsittelytavan. Mirabilis on hieno kirja, taitava ja yllätyksellinen. Laaja, positiivisessa mielessä myös niin sanottu lukuromaani.

Kirjan kantta on arvosteltu kauheaksi. Tekemisessä on käytetty keinoälyä. Tyylillisesti se on vanhahtavan oloinen, teknisesti kömpelö ja sisällöllisesti aika suoraviivainen. Tiikeri viittaa kirjan ambaan, nainen on ilmeisesti Ella, yksi kirjan keskeisistä henkilöistä ja aava myrskyävä meri viitannee Amurinmaahan ja muihin seikkailuihin ja tutkimusmatkoihin Beringin salmelle  ja muualle sekä "elämän myrskyisällä merellä" seikkaileviin ja ajelehtiviin ihmisiin. Kirjan henkilöiden, niin ihmisten kuin eläinten, vaiheet ovat haastavia, kamppailua elämästä, kuolemanvaaran läsnäoloa ja osalle, kuten Stellerin lehmälle ja kormoraatille, aika on käynyt loppuun, laji on kuollut sukupuuttoon.

Kytömäki kuvaa ihmistä yhtenä eläinlajina ja eläimiä yhtenä ihmislajina. Jos luonnonkuvausta usein on syytetty luonnon inhimillistämisestä, niin Kytömäkeä voinee "syyttää" ihmisen upottamisesta osaksi luontoa, animaalistamisesta. Luonto ja ihminen ovat osa animea (sanan latinalaisessa merkityksessä), elävää kokonaisuutta. Kytömäen teksti on omaperäisen viehättävää yhdistäessään historian, paikoin kielellisen vanhahtavuuden moderniin ajatusmaailmaan ja hienoihin sanastollisiin valintoihin. Näkeekö tuon yhdistämisen anakronistisena vai taitavana yhdistämisenä vaatii kyllä tyylitajua. Kannen kuvan arviointi on oma asiansa. Kytömäen teksti kyllä puhuu puolestaan.

Erityisen koskettava on Ellan tarina. Hän on itsensä vanki monessa mielessä, eikä kykene vapautumaan, vaikka on fyysisesti taitava sirkustaiteilija, intohimoisesti maailman eri kolkista ja ihmis- ja eläinlajien tulevaisuudesta murheen taakkaa kantava, itseoppinut ajattelija. Maailma on hänelle lopulta synkkä luola, jossa voi edetä vain kohti pimeää. Sidottuna maahan, maaksi on jälleen tultava, sulauduttava yhteen kuoleman kanssa.

Tämän päivän löytöretkeilijät eivät voi löytää sitä, mikä on ikiajoiksi kadotettu. Luonnosta tulee muisto museoissa tai kirjoihin kirjattu muistelma. Mutta silti, vain ihminen muistaa, kirjaa ja kirjoittaa.

Kytömäen kirja on taiturimaista kulkua synkkyyden ja kauneuden trapetsilla.

Kytömäki, Anni, Mirabilis. Gummerus, Helsinki 2024. ISBN (sähkökirja): 978-951-24-4237-9

Lehmä synnyttää

 

Pajtim Statovci leikkaa suoraan tapahtumien keskelle samaan tapaan kuin Caravaggio tauluissaan. Lehmä synnyttää yöllä kirjan kuvaukset  ovat unenomaisen vahvoja, aistivoimaisia, väkivaltaisia ja usein myös kuvottavia. Todellisuus Suomessa ja Kosovossa on rankka, lukijaa ei päästetä pakoon; näin tapahtui, näin koin sen tapahtuvan, näin kuvittelin sen tapahtuvan. Pään sisäinen tapahtuma on ainoaa kiistatonta todellisuutta, kokijan näkökulmasta horisontti on vinossa, nurinpäin tai ylösalaisin. Tervetuloa ahdistukseen. Teksti on totta, halusipa tai ei.

Statovci on taitava. Pitkät, hengästyttävät lauseet kiemurtavat mieleen. Samalla, kun kuvaus pakottaa eläytymään kirjan päähenkilön, pienen pojan ja sittemmin menestyneen kirjailijan, mielen vihanhuuruiseen maisemaan, se myös pakottaa katsomaan maailmaa ja "ihmisen osaa" yksilön sisäisen maailman näkökulmasta. Lukiessa joutuu tekemään töitä sen suhteen, mikä on tämän kirjan todellisuutta. Statovci on painottanut, että kirja ei ole autofiktiota. Epäilemättä se on fiktiota, mutta miten se ankkuroituu todellisuuteen: kirjailijan, kirjan kertojan, Suomen ja Kosovon, maailman todellisuuteen? Kirjan maailmassa on myös ilmeisen epärealistinen maailma, joka skitsofreenisten kuvitelmien tavoin esittäytyy kokijalleen totena. Toden totta, on myös kuvitteellinen ja taiteellinen totuus, joka onnistuu puhkomaan lukijan toden maailman.

Päähenkilö, kirjailija, joka on kovasti Statovcin itsensä näköinen, on monessa mielessä vihansa vanki. Anteeksi ei annetta, ei haluta antaa tai ei kyetä antamaan, ei albaaneille, ei serbeille, ei isälle, ei äidille, ei Suomen hallitukselle tai kirjakustantamoille, ei koulukiusaajille. Moneen vihaan on helppo samaistua ja vaikka kirjan päähenkilökin katuu (?) nykyhallitukselle vuodattamaansa sapekasta tekstiään, lukijana se myös riemastuttaa. Joskus on kihelmöivää päästellä täysillä, tältä se tuntuu. Vaikka se ei ole sivistynyttä sanoa sitä ääneen tai kirjoittaa siitä edes somealustoilla, ei ainakaan omalla nimellä, ei ainakaan tällä tyylillä. Pahalla ololla on tekijänsä, se ei ole laskeutunut meidän keskuuteemme Jumalan armosta tai Saatanan synnyttämänä. Statovci on vanginnut vihan kirjallisesti taidokkaaseen maailmaan. Siellä se on katsottavissa, osin koettavissa. Sieltä sen ei soisi pääsevän irti kuin paha Pandoran lippaasta. 

Statovcia kannatta lukea päivänvalossa, kohti kevättä menessä. Yöllä on synkkää ja pimeää jo omasta takaa.

Statovci, Pajtim, Lehmä synyttää yöllä. Otava, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-49338-9

Klinge

Oliko professori Matti Klinge (1936-2023)  keikarimaisesti pukeutuva ja käyttäytyvä akateeminen friikki tomppeli vai originelli arrogantti, uusia näkökulmia historiaan luova toisinajattelija? Kuoleman jälkeen häntä sopii sekä nälviä että tölviä. Vai sopiiko? Itse asiassa häntä kyllä tölvittiin ja nälvittiin jo eläessään.

Klingeä en ole juuri lukenut. En häpeä lukemattomuuttani, kuten ei professori emeritus Arto Mustajokikaan omassa tunnustuksessaan kirjan sivuilla, mutta en sillä nyt erityisesti ylpeilekkään.*

Kai Ekholm haluaa kutsua teostaan "tutkivaksi henkilökuvaksi" (s. 475).  Kustantajalle ja kirjakaupoille se on kuitenkin elämäkerta. Kirja luo henkilökuvaa, mutta muokkaa myös näkymää Klingen historiatutkimukseen ja toimintaan intellektuellina. 

Ekholm rajaa teoksen statusta sopivasti monen tyyppisen krittiikin ulkopuolelle. Aiempi teos Jörn Donnerista oli varsin onnistunut ja niin tämä Klinge -kirjakin. Omassa ja osin itse luodussa sarjassaan, tietysti. Tasapainoilu (akateemisten) juorujen, faktan, tarinan ja anekdoottien keinuvalla nuoralla onnistuu viihdyttävästi ja lähteet on dokumentoitu vakuuttavasti. Monesti huomaa, että tekijä olisi halunnut tehdä enemmän, mutta aika, projektin rahoitus ja rahkeet eivät riitä. Ideoita jatkotutkimukselle, niin itselle kuin muille, on jaossa paljon. 

Teksti kulkee sujuvasti vaikka kokonaisuus on monipolvinen ja monet teemat ja lähteet esiintyvät ristiin ja rastiin. Perinteistä "kuivaa" elämäkertaa tuskin olisin jaksanut lukea ja Ekholmin mehevä tarkastelu kyllä viihdyttää, vaikka samalla nostattaa pintaan omia rajoja ja rajoituksiaan. Klingen kirja on näkymä tietynlaiseen akateemiseen kulttuuriin, jota olen aina vierastanut, en ihaillut. Toivottavasti kirja onnistuu purkamaan Klinge-myyttiä ja osoittaa, että Klingen kaltaiset mestari-toimijat ovat mennyttä maailmaa siitä huolimatta, että monissa asioissa Klinge puolustikin aidosti sivistystä ja historiallisen perinteen kunnioittamisen ja ymmärtämisen asiaa. Yksi Klinge, Donner tai Nykänen (Ekholm on kirjoittanut hänestäkin) kyllä mahtuu Suomeen hyvin, mutta henkilöinä heistä ei ole esikuviksi. Teokset ja tuotokset arvioitakoon erikseen ja myös se millä tavalla niihin on päästy.

Yhden miehen vetämänä projektilla on rajansa ja kirja on saatava tehdyksi jotta se olisi ensimmäinen post-Klinge henkilökuva tai elämäkerta. Yhdellä lukemalla kirjasta on vaikea löytää varsinaista juonta, rakenne on onnistuneesti kyllä kaleidoskooppimainen. Jonkinkinverran tekstissä on toistoja. Lukutuntuma on hyvin samankaltainen kuin Donner-kirjassa - milloin johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Lukijan vastuulle jätetään paljon. Kiusalliseksi olon tekee se, että Ekholm kutsuu lukijan kurkistelemaan sinne, mihin ei vakavasti otettava elämäkerta usein ei tähyä ja ruokkii pikkuilkeilyä, joka otetaan aika itsestäänselvästi Klingen akateemiseen ja intellektuaaliseen ympäristöön kuuluvaksi. Myytin rakentamisen ja purkamisen raja on häilyvä.

Klinge onnistuu nostamaan monia omista oppilaistaan akateemiseen eliittiin, mutta montako lupaavaa historijoitsijaa hän on onnistunut nujertamaan tai nöyryyttämään? Miten Klingen kukkoilu on tuonut arvostusta historiankirjoitukselle ja hänen edustamalleen akateemiselle yhteisölle? Kirjassa monet kollegat antavat kovin murskaavia lausuntoja osasta Klingen hengentuotteista. Useat Klingen suosioon päässeet oppilaat kyllä arvostavat häntä paneutuvana ja kannustavana opettajana. Näin varmaan onkin. Sen arvioiminen kuinka paljon jäi pimentoon tai painettiin sivuun on luonnollisesti vaikeaa, mutta ehkä tätä akateemisen kulttuurin mustaa pedagogiikkaa olisi syytä avata perusteellisemmin jossakin yhteydessä.

Kai Ekholmin painiotteessa on aiemmin ollut Donnerin lisäksi Matti Nykänen, Anselm Hollo ja Juha Nurminen (näitä en ole lukenut). Ovatko he kaikki suomalaisia suurmiehiä? Rankihierarkiassa kaikki ovat toki Ekholmia ylempänä, ainakin jollakin mittarilla mitattuna, Hollo taiteellisesti, Nurminen ainakin taloudellisesti. Matti Nykänen hyppäsi mäkeä pidemmälle, ja oli verbaalisestikin varsin taitava, samoin kuin heistä henkilökuvan kirjoittanut sanailija. Vaikea on olla näkemättä myös Ekholmin omaa kunnianhimoa ja pyrkimystä kansakunnan kaapinpäälle, vaikka omien sanojensa mukaan hän ei kaipaa julkisuutta. Akateeminen ja muukin eliitti tarvisee kuitenkin erilaisia kerrostumia, suurmestareita, tarinankertojia, narreja tai jengeistä tuttuja kilpimiehiä.

Klinge on epäilemättä henkilö, joka metsien mies, David Henry Thoreau, kuvasi  hyvin jo ennen hänen syntymäänsä; vaateripustin, oman tyylinsä vaalija, muita oppimestarimaisesti opettava ja ihmisiä tyypittelevä, kelvoton tärkeilijä. Sivistys on toki kykyä tehdä erotteluja ja arvovalintoja, mutta sivistymättömyyttä on on nostaa itseään polkemalla muita. Ekholm tuo kyllä tämän erittäin vastenmielisen piirteen Klingessä hyvin esille.

Ekholmin kirja vahvistaa aiempia käsityksiäni Klingestä, ei mullista, mutta tuo kyllä paljon lisää tietoa ja sattuvia anekdootteja akateemisen maailman kukkoilusta, julkisuuden ja arvostuksen hausta sekä ankarasta hierarkisesta kiipeilystä. Itsellenikin oli jo opiskeluaikojen loppuvaiheissa, siis 1970-luvulla, käsitys siitä, että maalaistohtorit eivät akateemisissa ympyröissä ole kovin korkealle arvostettuja ja mikäli aikoisi yliopistotutkijaksi, olisi viisainta hakeutua Helsingin professoreiden ohjattavaksi, tapauksessani siis filosofian reviirejä valvovien portinvartijoiden pakeille.

"Tutkiva henkilökuva" Matti Kilingestä on siis paljon enemmän kuin jokin jonninjoutava paljastuskirja tai laajennettu tölväisy Seiskan tai IS:n tapaan. En osaa arvioida Klingen asemaa historiankirjoittajana nykyisen tietämykseni valossa. Klingen kasvot jäänevät yhdeksi osaksi kansallista galleriaa, jota sitten myöhemmin arvuutellaan, kuka on kukin -visailuissa. Samaistumisen ja erottautumisen ristiveto säilyy, kukin pukeutuu tyylillään. Klinge "kansakunnan yliminänä" ei paljoakaan häirinnyt tuulipukukansan elämää ja hänen oman aikansa intellektuellit ja eliitti suurilta osilta ymmärsivät antaa hänelle vain hänen oman arvonsa. Kukin makunsa mukaan.

*Hyllystäni piti löytyä  Klingen Bernadotten ja Leninin välissä. Tutkielmia kansallista aiheista. (WSOY, Helsinki 1975. 170 s. (Taskutieto). Etsin sitä tuloksetta. Kirjasta löytyy vain kortti, joka on sopivasta Georg Klausin  Kybernetik -kirjan ja Klimaszewskyn materialistisen dialektiikan metodologiaan selvittelevän teoksen korttien välissä ja tämän jälkeen onkin jo Komissarovin Suomi löytää linjansa vuodelta 1973. Ahdistavaa, kun sitä ei löydy hyllystä.  Kirja oli kyllä 1970-luvun jälkipuoliskon peruslukemistoa ja muistan sen nähneeni vielä jokin aika sitten, mutta olkoon.

Ekholm, Kai, Mies jolla oli Matti Klingen kasvot. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-47941-3

Rakkauden vangit

 

Timo Airaksisen Rakkauden vangit -tekstin alaotsikkona on filosofisia tunnustuksia. Lukijan on kuitenkin turha odottaa Airaksisen rakkaudentunnustuksia, enemmän on kysymys filosofisista pohdiskeluista rakkauden eri muodoista ja puolista. Airaksinen tarinoi suhteellisen kepeällä oteella, varsinkin kun kyseessä on niinkin perustavat asiat kuin rakkaus ja filosofia. Mutta entä vangit? Miten he liittyvät tähän teemaan. Ehkäpä niin, että rakkauden kaipuussa ihminen ripustautuu rakkauteen, mutta vankila, jonka hän valitsee on eri yksilöillä ja eri aikakausina erilainen. Romanttisen rakkauden perään kaipaava, joutuu sen vangiksi, koska romanttisen rakkauden luonteeseen kuuluu, että rakkauden kohde on etäällä ja toive vastarakkaudesta on olematon. Jos taas vastarakkaus osuukin kohdalle, rakkaus muuttuu erotiikaksi ja johtaa parhaimmillaan ylimaaliseen seksiin, seksiin jota romanttisen rakkauden ajatus kaihtaa tai kiertää. Erotiikan ja seksin vangiksi joutuminen taas johtaa rakkauden tunteen katoamiseen. Rakkaus muuttuu työksi ja suoritukseksi, velvollisuudeksi ja avioliiton vahvistamaksi lupaukseksi. Ja tuota lupausta ei voi romanttisen rakkauden mielessä pitää. Rakkaus on ikuinen, mutta rakkauden kohde vaihtuu. Ihmisiin kohdistuva rakkaus voi vieraantua esineisiin kohdistuvaksi tavararakkaudeksi. Kysyypä Airaksinen myös sitä, mitä eläimille vaaditut "ihmisoikeudet" voisivat tarkoittaa ja miten eläimiin (erityisesti lemmikkieläimiin) kohdistuvat rakkaus poikkeaa ihmisiin kohdistuvasta rakkaudesta.

Ah. Niin monta kysymystä, niin monta rajakäyntiä. Voi olla, että rakkaudesta kertoo enemmän Tuomari Nurmio runouden kielellä, kuin Timo Airaksinen filosofian.

Vaikka et avaisi enää oveasi

ja vastaisi puhelimeen

Kaipaisit minua päivin ja öin

ja kuiskaisit nimeäni

Se pakottaa sinut unohtamaan

sen jota tahtoisit rakastaa

Ja muistamaan sen kaiken minkä

tahtoisit unohtaa

Et uskalla käydä nukkumaan

Vapiset etkä unta saa

Nouset ylös ja tuijotat ikkunaa

kun et voi tehdä muutakaan

... 

Se on myrkkyä ja mystiikkaa

se on tuntematon maa

josta tieteellä ei ole 

aavistustakaan 

[Ikuisesti Minun, Tuomari Nurmio]

 

Hiekkalinnat

Rakkaus ja rakastuminen viiltää syvältä. Nimet tatuoituvat aivojen poimuihin, hetket sydämen lihaan. Kokemus ja muisto on yksilöllinen, sanat yhteistä käyttötavaraa. Kieli ei luotaa syvältä, kielikuvat eivät nouse taivaan korkeuksiin. Kirjoittajan paradoksi: sanat tappavat, elämä kuolee. Tai sanat elävät, elämä on toisaalla.

Jukka Viikilällä on taito kirjoittaa aforistista, tarkkaa ja kaunista kieltä. Alaotsikko Erittelyä rakkausromaania varten täsmentää Hiekkalinnat -teoksen ideaa: rakkaus on haurausta, sen kuvaaminen sanoin hauraampaa.

Kokemuksen sanallistaminen ei voi koskaan onnistua täysin, toisen ihmisen tai edes oman itsen tunteminen on mahdotonta. Mutta yrittää kannattaa silti. Lukijan tavoittaminen, siinä Viikilä onnistuu. Hän kuvaa yhden tarinan. Tulitikun mittaisen rakkaustarinan valo hehkuu läpi elämän.  Nainen kirjoittaa myöhempää varten  muistiin havaintojaan, kokemuksiaan, tuntojaan  suhteestaan arkkitehti Juhaniin. Tapahtumapaikkana Pärnu ja taakse jäänyt Helsinki.

Ikuinen rakkaus on usein kestoltaan lyhyt, vaikutukseltaan elinikäinen. Vuosikymmenien takaiset muistot antavat voimaa elää, haalistuvat ja muokkautuvat, kaihertavat. Syntyy epäilys: olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Kaikki se hyvä, joka tapahtui, on kuitenkin tallella. Kaikki se hyvä, mikä olisi voinut tapahtua, ruokkii luovaa mielikuvitusta. Kaikki se mikä on, on.

Jukka Viikilä on ainoalaatuisen hieno kirjoittaja. Aiemmat teokset Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) onnistuivat nekin - ensimainittu heleänä kuvana ja jälkimmäinen hieman vaisumpana ja tunkkaisempana. Hiekkalinnat huuhtotuvat veden noustessa meren aaltoihin, niiden rakentaminen ja muistelu on kuitenkin puhdasta iloa. Iloa niin kauan kuin muisti ja mielikuvitus kantaa.

Kaarna

 

Tommi Kinnunen on jälleen kirjoittanut kelpo kirjan. En pidä sitä kuitenkaan hänen parhaanaan. Pintti ja Lopotti menevät minulla kyllä edelle.

Kaarna-kirjan tarina kertoo neuvostopartisaanien sotarikoksista Suomen itärajan tuntumassa II maailmansodan aikaan ja sen synkistä varjoista sodan jalkoihin jääneen perheen lapsien elämässä ja mielissä. Sisarukset valmistautuvat hautaamaan kuolemaisillaan olevaa äitiään, josta heillä on kovin erilaiset muistot. Martti, vanhin lapsista, muistelee äitiään ymmärtäväisemmin. Sisaruksilla on kovin katkerat muistot äidistään, joka sodan runtelemana ei oikein osaa ja kykene huolehtimaan lastensa emotionaalisista tarpeista. Huolella ja rauhassa Kinnunen purkaa perheen traumaattisia kokemuksia ja sitä, miten eri ihmiset pyrkivät selviytymään tilanteista ja muistoista, jotka ovat lähes kestämättömän raskaita kantaa tai muistaa sellaisenaan.

Tommi Kinnuisella on hieno taito kertoa asioita selkeästi ja eläytyen henkilöidensä maailmaan lankeamatta liikaan patetiaan. Kieli on kirkasta ja yksinkertaista, tarkkaa. Miten tunteella tekstin kokee, jää lukijalle. Kinnusen kuvaamat asiat ovat ajankohtaisia osalle suomalaisiakin vielä omien tai vanhempien kokemusten taakkana. Ukrainassa ja Gazassa sama on tapahtumassa eilen, tänään ja huomennakin. Paksuinkaan kaarna ei sodan palolta anna täyttä suojaa.

Romaani sotavuosilta

Kjell Wästö tavoittaa sotaromaanissaan vanhahtavalla tyylillä Suomen talvisodan ja jatkosodan tunnelmaa suomenruotsalaisen toimittaja Henryn ja näyttelijä ja elokuvatähti Mollyn parisuhteen ja historiallisen tilanteen haastavuuden varjoissa ja valoissa. Henry kamppailee myös nykyiselle ajalle vaikean haasteen edessä sotakirjeenvaihtajana ja journalistina. Miten kertoa sodan todellisuudesta sensuurin ja sotapropagandan rajoissa rehellisesti ja samalla säilyttää mahdollisuus työhönsä. Sota runtelee ihmisiä ja Henryn suhde Mollyyn olisi ilman sotaakin vähintääkin haasteellinen.

Elämä sota-aikana on vaikeaa. Pommitukset, säännöstely, läheisten kuolema rintamalla, kaikki tämä asettaa kirjan henkilöt vaikeaan tilanteeseen. Samalla myös vuoden 1918 tapahtumat ja muistot raastava Henryn ja muidenkin henkilöiden elämää.

Wästön kirja on sujuvaa luettavaa ja siinä mielessä hän on mestarikertoja kuten mainosteksti lupaa. Jokin kirjasta jättää kuitenkin aika etäälle.  On varmaan ollut tarkoituksenmukaista valita vanhahtava tapa kertoa ja paikoin kioskirjamainen esitystapa, mutta kovin syvälle historian ja henkilöiden tragediaan Westö ei onnistu nyt viemään. Lopun ratkaisut tavoittelevat ylevää, mutta ainakin minulle esittäytyvät aika latteana ideaalina ja ennakoitavana latistuksena.

En ole kaikkea Westöltä lukenut, mutta kirjana edellinen vuonna 2020 ilmestynyt Tritonus on monin verroin parempi psykologiselta kuvaukseltaan. Mielikuvissani myös Leijat Helsingin yllä (1996), Missä kuljimme kerran (2006), Älä käy yöhön yksin (2009) ja jopa Rikinkeltainen taivas (2017) yltävät kerronnaltaan parempaan.  Mollyn ja Henryn tarina on aihepiiriltään niin (valitettavan) ajankohtainen, että se nostaa kirjan arvoa. Suhteensa sotaan, sotimiseen ja tappamiseen, on jokaisen itse ratkaistava. Vastuuta tekemisistään ei voi eikä saa alistaa ulkoisille auktoriteeteille ja normipaineelle.

Kjell Wästö, Molly&Henry. Romaani sotavuosilta. Otava, Helsinki 2023. ISBN: 978-951-1-47281-0

Kyse on Sinusta, Esa Saarinen

 

Esa Saarisen omaelämänkerrallisen kirjasasarjan toisen osan  (KYSE ON SINUSTA.  E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta&ajattelun ajattelusta) alkusivuilla on hätkähdyttävä ja lupaava sitaatti Hannah Arendtilta: Toisaalta ihmisen olemassaolon ehdot - elämä itse, syntyväisyys ja kuolevaisuus, maailmallisuus, moninaisuus ja maa - eivät voi koskaan ´selittää´ sitä, mitä me olemme, tai vastata kysymykseen, keitä me olemme, yksinkertaisesti siitä syystä, että ne eivät koskaan ehdollista meitä täysin.

Hätkähdyin siitä, koska kirjasarjan 1. osan luettuani, hämmästelin sitä, miten E. Saarinen on voinut sivuuttaa  yhteiskunnallisen kontekstin oman ajattelunsa ehtona ( ks. Kirje Esa Saariselle ). Nytkö hän avaisi tätä puolta ajattelustaan? Pettymys ja puistatus kävi kuitenkin ilmeiseksi tekstiä lukiessani. Jo heti tuon lainauksen jälkeen "Saarisen poika" kyllä varoittaa, että Arendt sitaatissa särähtää joku Marx-aspekti ja valtsikkameiniki. En valtsikkameiningistä tiedä, mutta aika totaalisesti kirjan otteesta puuttuu yhteiskunnallinen näkökulma tai sen yhteiskunnallinen näkökulma välkehtii vain teollisuuden, musiikin, kulttuurin, taiteen, luovuustutkimuksen henkilöiden sekä Saarisen omien luentojen (ja ihailijoiden) kommenttien kautta - Nokia. Genelec, Marimekko sekä liuta sinänsä merkittävien henkilöiden näkemysten kautta. Eli ainakin omasta mielestäni hyvin kapeasta vinkkelistä maailmaa valotetaan. Yhteiskunnallista tapahtumista vain sotiemme sankarit ja veteraanit saavat kiitosta, muutoin tuntuu kuin ajattelun ajattelu olisi puhdasta yksilöllistä puuhastelua musiikin, designin ja läheisten ihmisten kiitoksen ja halveksunnan ristitulessa. Tulenko hyväksytyksi, kuulunko joukkoon ja haluanko kuulua siihen joukkoon, joka minut jäsenekseen hyväksyy,  on tärkeä kysymys. Mutta olisi hyvä kysyä kenen joukoissa seisoo, miksi juuri siellä ja miten rajaa ja rajoittaa sen kautta omaa näkökulmaansa. Saarinen kyllä kartoittaa "omaa joukkoaan" tiputtelemalla nimiä reippaasti. Yhteiskuntafilosofiaa ei kuitenkaan kannattaisi jättää Marxin varaan, vaikka hänet omista suosikeistaan pois sulkisikin. Monet - kuten vaikkapa Foucault tai Bourdieau - saattaisivat antaa hienon näkökulman pohdiskeluun niistä vallan ja maun kentistä, joilla Saarinen on saanut kunnian kujissa kulkea. Ja myös niistä kentistä, joiden ulkopuolelle hänet on suljettu ja suljetaan.

Olemassaolon ehdot näkyvät ajattelussa ja ajattelun ajattelussa. On tärkeää kysyä myös filosofiassa mitä ajatellaan, ei vain milloin ja miten. Tuntuu kuin E.Saarinen pyrkisi ajattelemaan ajattelua irrallaan siitä, mitä ajatellaan. Tilanne on sama, kuin yrittäisi selvittää ajattelua tutkimalla aivoja kirurgin tavoin tai löytämällä sielun paikan käpyrauhasesta. Tilanne on vastaava, jos yrittää ymmärtää kävelyä tutkimalla jalkoja. Niinpä teksti, josta J.P. Roos on ilmeisen onnistuneesti ja osuvasti Saarista piikittänyt FB-päivityksessään, on sellaista höttöä ja lentoa, etten usko edes Iltasanomien lukijoiden, joille Saarinen kertoo kirjoittavansa, jaksavan sitä lukea (innostuneesti ja innoittuen). Saarinen puolustaakin ansiokkaasti luennoimista, elävää esitystä ja sen taikavoimaa. Uskon, että elävänä esityksenä tämä onnistuukin, mutta kirjallisena esityksenä se on  aika kammottavaa. Tuntuu kuin joutuisi syömään vaalenpunaista hattaraa mahan täydeltä, lause lauseelta, kappale kappaleelta. Vähän väliä Esa huomauttaa ja lukijan väsymyksen jo oivaltaen, että tarkoituksena on käsitellä sitä tai tätä (kauneutta, unta ja rakkautta) ja niinpä lukija odottaa, milloin kirja oikein alkaa, kunnes se sitten loppuu.

Kukin tulee autuaaksi omalla uskollaan, kuten kliseisesti usein todetaan, enkä epäile, etteikö Saarisen yleisö niin Pafoksen seminaareissa, Aalto-yliopiston luennoilla ja yritysten henkilöstökoulutuksessa saisi virtaa omaan ajatteluunsa ja tekemiseensä. On siis kyseessä sama efekti kuin musiikissa elävän esityksen ja "purkitetussa" levytyksessä. Parhaimmillaan saman esittäjän jutut toimivat molemmilla, mutta usein musiikki, jota ei jaksa levyltä kuunnella, on kuunneltavaa ja nautittavaa elävänä esityksenä.

Vaikka siis suhtaudun erittäin kriittisesti Saarisen tekstin sivistykselliseen arvoon, se on kuitenkin perustaltaan vahvan humanistinen, pyrkii epäilemättä aidosti vahvistamaan ihmisten uskoa oman ajatteluunsa voimaan ja siksi en torju sitä totaalisesti. En tiedä kokevatko Pekka Himanen, Frank Martela, Lauri Järvilehto ja E. Elisabeth itsensä Saarisen oppilaiksi. Mutta samoin kuin Saarisen filosofian, heidänkin kohdallaan kannattaa kysyä, onko se valo, joka heistä heijastuu, sittenkin pimeyttä. Yksipuolisuus, vaikka postiivisuudessakin, on yksipuolisuutta. Münchausen ei nouse tukasta itse nostamalla, mutta päänsä voi saada kipeäksi sitä yrittäessä.

Kirjan lukeminen oli monin paikoin kuvottavaa. Jos tällä Saarisen menetelmällä tekisi sopan siitä tulisi -soppa, kiisseli tai sekava keitos. Ja silti siitä taitaisi puuttua suola, sokeria olisi kyllä riittävästi ellei liikaa. Esa Saarinen toteaa yhdellä lauseella jotenkin niin, että ihmisen pimeän puolen käsittely on hänelle vaikeaa. Pyrkimys ylärekisteriin, hyvään, kauniiseen ja rakkaudelliseen on Saarisen kirjassa niin vahva, että Ikaroksen siivet sulavat, ne eivät ole terästä tai wolframia. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. 

Simo Knuuttila vastasi viisasti, kun häneltä kysyttiin, pinnallistuuko maailmamme. Ei, maailmamme rikastuu, siihen tulee jatkuvasti lisää kerroksia. Vanha ei kuole uuden syntyessä. Olisi tylsää ja raskasta, jos olisimme koko ajan syvällisiä tai pinnallisia. Rikkaus tulee juuri syvällisen ja pinnallisen, ylä- keski- ja alarekisterin välisestä jännitteestä, dynamiikasta ja vaihtelusta. 

Daniel Kahnemanin nerokas, selkeä ja toimiva  jaottelu nopeaan ja hitaaseen ajatteluun, on mielestäni hyvä ja siihen kirjassa viitataan useasti. Nopeati ajatellen olin jo monta kertaa jättämässä Saarisen kirjan kesken ja omaan arvoonsa, mutta ajattelin kuitenkin, että luen tämän ja odotan vielä kolmannekin osan. Ehkä sen kautta kokonaisuus jäsentyy ja trilogian päätös kohottaa tai peittää tämän 2. osan heikkoudet alleen. 

Elolliset eläköön

 

Lajien kato, eläinten sukupuutoon kuoleminen - tästä  Iida Turpeinen on rakentanut melankolisen tragedian. Päähenkilönä on Stellerin merilehmä, mutta paikkansa saavat muutkin lajit, joiden historia nivotaan taitavasti tarinan kulkuun.

Kirjan aikaulottuvuus tarinan historiallisesta alkupisteestä vuodesta 1741 kirjan kirjoittamiseen 2023 on vaikuttava. Lopussa oleva luettelo niistä lajeista, jotka ovat kuolleet tai kadonneet kirjan kirjoittamisen aikana, on vaikuttava. Me siis elämme historiaa ja teemme sitä jokaisena hetkenä, tietäen tai tietämättämme. Kosmisessa mitassa ihmiskunta tulee häviämään, se on ilmeistä ja kiertämätöntä. Mutta historian aikajanalla me voimme vaikuttaa monien lajien säilymiseen ja samalla siihen, että voimme lisätä ihmisen eloon joitain vuosia lisää ja kuluviin vuosiin elon rikkautta.

Turpeisen kirjan ansiot eivät ensisijaisesti ole vain  tiedollisella ulottuvuudella, vaikka melkoisesti uutta tietoa ainakin itse siitä ammensin. Kirja on erittäin hienosti kerrottu ja kielellisesti harmoninen kudelma, jossa eläinten tutkijat ja museoiden kokoelmat saavat äänen, joka kantaa nykyisyyteen. Teema on ajankohtainen, mutta Turpeinen ei ole hukannut sanottavaansa kiireellä tai alleviivaavalla julistavuudella. Hän malttaa kertoa asiat asioina, kuvata luonnon tuhoutumisen vaiheita ja samalla kertoa tarinan henkilöistä riittävästi ja heidän kauttaan elollisen kauneudesta hienoina ja tarkkoina kuvina, kuin aikansa piirtäjät, jotka aikanaan ikuistivat hämähäkkejä tai kaloja anatomisen tarkasti luonnontieteellisten kirjojen kuvitukseksi.

Vaikka tieteen tekijälle ei ole sallittua lisätä tutkimustuloksiin mielikuvituksensa tuotoksia, niin kaunokirjallisuudessa se on elinehto. Iida Turpeisen luova mieli, tutkimuksellisen tarkka ote ja kielellinen kompetenssi on perustana tälle teokselle, joka tuntuu saaneen niin lukijoiden kuin kriitikkojen innostuneen ja runsaan vastaanoton. Sen soisi palkintojen lisäksi valloittavan ihmisten mielet ja omalta osaltaan edistävän lajien monimuotoisuuden säilyttämistä. 

Halun filosofiaa

 

Timo Airaksisen kirjoittama Halun vallassa. Onnellisuutta etsimässä on suhteellisen helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se ei tee lukijaansa onnellisemmaksi, mutta toimii virikkeenä pohtiessamme nykyisten, etenkin varakkaiden länsimaiden, halutalouden toimintaa ja omia valintojamme sen puitteissa.

Airaksisen käsitteistöstä mieleen jäi erityisesti halukertomus. Halukertomuksen avulla oikeutamme omat halumme. Tarvitsen uuden auton, koska vanha on niin saastuttava. En kuitenkaan ole perusteellisesti tutkinut, onko todella näin esimerkiksi sen suhteen, millainen elinkaari tuotteella on. En siis oikeasti tarvitse uutta autoa vaan perustelen  haluni sen avulla. Airaksinen eritteleekin kiinnostavasti halun ja tarpeen eroja sekä tekee kiinnostavia vertailuja halun ja tarpeen käsitteen erilaisille käyttötavoille yksilöllisen valinnan retoriikassa ja  poliittisessa päätöksenteossa eri yhteiskunnissa, pääasiassa vertailemalla Yhdysvaltojen ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tapaa hahmottaa tarpeita ja haluja. Usein haluja perustellaan tarpeilla, vaikka varmaan useimmat meistä kuluttajina ovat huomanneet halujen tulevan ja menevän, vaikka tarpeet säilyvät ennallaan.

Filosofisesti Airaksinen ei tässä teoksessa kaiva kovin syvälle omaa metafysiikkaansa, jossa maailmat vaihtuvat kuin takki käyttäjänsä päällä. On toki helppo ymmärtää, miten maailma on toinen, kun vaihdan takin toiseen. On myös kiinnostava ajatella, että ihminen ei etsi niinkään itseään, vaan haluaa päästä eroon (vanhasta) itsestään muuttammalla itseään niin ulkoisesti (esimerkiksi ottamalla tatuointeja tai turvautumalla plastiikkakirurgiaan) tai lukemalla sivistävää kirjallisuutta.  Kyse on kuitenki enemmän retoriikasta kuin maailman muuttumisesta tai muuttamisesta. Maailman ja maailmojen fundamenttalisuudesta kaipaisi tukevampaa otetta, jotta tarpeet ja halut (sittenkin) kiinnittyisivät muullakin tavoilla halutalouteen kuin vain rajautumalla filosofian piiristä psykologiaan tai yhteiskuntatieteeseen. Mutta tämä ei selvästikkään ole ollut tämän kirjan fokuksessa, ei vaikka haluaisinkin niin olevan.

Kyse on siis halun vallasta, ei halusta valtaan. Halujen tuolla puolen on kuitenkin niin ylevä kuin ihmisen raadollinen puolikin. Airaksinen siteeraa Nitzscheä jotenkin siihen tapaan, että kupolisissa enkelikuoro laulaa ja kryptassa ulvovat sudet. Myös Timo Airaksinen seikkailee oivasti leppoisan ymmärtäväisenä ihmisten halujen (myös omiensa) rajattomuudessa, mutta pistelee paikoin myös piikikkäästi halujen hulluuksista.

Virkistävää luettavaa.

R E C - Rubikin kuutio camera obscurana

 

Oletetaan, että meillä on rubikin kuutio ja samalla se on camera obscuran tavoin toimiva still- ja videokamera. Painamme rec-nappulaa, välillä otamme valokuvia, kierrämme kuutiota. Tallennamme eri kuvaformaateilla, .raw, .jpeg ja videoita eri resoluutioilla. Keräämme näin saadun aineiston isoon laatikkoon, ravistamme sitä . Sen jälkeen järjestelemme aineiston erilaisiin saleihin, huoneisiin ja laatikoihin. Lopuksi vielä kerromme sanallisesti sekä prosessin että tuotokset,  tarinallistamme sen eri näkökulmista jaksoiksi, kappaleiksi, virkkeiksi, lauseiksi ja sanoiksi. Laitamme kirjoihin ja kansiin.

Luulisi, että tuloksena on kaoottinen kokonaisuus tai sekavista fragmenteista koostuva silppusäkki.

Marisha  Rasi-Koskinen onnistuu kuitenkin REC -kirjassa koostamaan aineiston tavalla, jota voi vain ihailla. Kirjan rakenne on fragmentaarinen ja ainakaan yhdellä lukukerralla ei voine olettaa, että lukija pystyy hahmottamaan kirjan juonelliseksi kokonaisuudeksi.

Alun tarina on intensiivinen kertomus kahdesta tai kolmesta nuoresta miehestä, Lucaksesta, Colesta ja Nikistä. Lucas ja Cole ovat sielunveljiä, mutta heidän suhteensa on patologisen kompleksinen. Heidän suunnitelmissaan on luoda jotain ennennäkemätöntä elokuvallista ja elämänkokemuksellista aineistoa, taideteoksella, joka on elämää suurempaa ja hyvän ja pahan tuollapuolen. Sitten lukija tipahtaa toisenlaisiin maailmoihin ja maisemiin siten, ettei oikein tiedä, miten alku ja keskikohta liittyvät toisiinsa ja lopulta palataan taas alkuun, Nikin ja Colen myöhempiin vaiheisiin.

Luin joitain arvioita kirjasta ja osa lukijoista arveli, että uudella lukemisella teksti asettuisi uuteen asemaan ja tarina ehkä aukeaisi kokonaisuutena paremmin. Näin varmaan tapahtuisikin ja silloin kirjan aktiiviseksi osallistujaksi tuleekin entistä enemmän lukija, joka kääntelee palasia ja pyrkii samaan Rubikin kuution sivut järjestykseen ja kääntämään camera obscuran kuvan oikein päin. REC -kirjasta voisi kuvitella näin valmistuvan remake-version ja uskoakseni tarina ja nyt esillä oleva saattaisi toimia myös perinteisemmällä rakenteella ja juonivetoisella kerronnalla, mutta silloin menetettäisiin REC-kirjan ehdoton ansio. Sen rakenne, kerronnallinen hataruus ja tekstin harsomainen läpinäkyvyys jättäisi vain yliterävän, kolorisoidusti käsitellyn kuvan, joka saattaisi sekin olla teknisesti taitava, mutta samalla aika kyllästyttävä, boring. Usein kiinnostavampaa on se mikä ei näy, peittyy varjoon tai vain häivähtää kuvassa.

Kirjoittajana Rasi-Koskisesta jää kiinnostava kuva. Ilmeisen älykäs, taitava ja kielellisesti lahjakas. REC-kirjassa on myös runsaasti teoreettista ainesta niin valokuvauksen, videoinnin kuin tarinallistamisen mahdollisuuksista ja sen ansoista nykyihmisen elämää määrittävänä tekijänä. Kirjassa on erilaisia punctumeja, jotka viiltävät kirjan edetessä lukijaan erilaisia haavoja ja jättävät jälkensä.

Yleensä arvostan kirjoittajien taitoa kertoa monimutkaisia asioita selkeästi ja koruilematta. REC ei kuitenkaan vaikuta temppuilulta tai itsetarkoituksellisen vaikeaksi tehdyltä. Se on kaiken kaikkiaan hieno kirja, virkistävä ja kunnianhimoinen. 

Narkomania

 

Rax Rinnekangas on omanlaisensa kirjoittaja ja elokuvien ohjaaja. Myös Narkomania -kirjan aihepiiri  ja käsittelytapa on haastava: Peter Handke, Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2019 saanut kirjailija, ja häneen kohdistuneet kiistat sekä laajemminkin oikeus ja velvollisuus vähintäänkin pohtia asioita eri näkökulmista silloinkin kun yleinen mielipide ajaa meitä yksioikoiseen ja mustavalkoiseen ajatteluun.

Peter Handken tapauksessa on kyse Jugoslavian hajoamisprosessista, serbien ja Serbian suhteesta länsimaihin, Natoon. Kansanmurha, kansainvälinen oikeus ja ihmisen julmuuden triangeli on haastava purtava. Se taitaa olla pala, joka on usein vain yritettävä niellä tai kakistaa kurkusta, jotta ei tukehdu. Näin Neuvostoliiton hajoaminen heijastuu eri elämän ja kulttuurin aloille. Jugoslavia oli vielä alkua. Ukraina ja Venäjän sodankäynti Ukrainan säilyttämisksi osana Venäjän imperiumia ja etupiiriä on katkeraa jatkoa, joka tulee ulottumaan tästä ajasta vielä pitkään. Nyt sotana ja jatkossa, toivottavasti, jonkinlaisena kivuliaana rauhanprosessina ja eri maiden ja kulttuurien yhteensovittumisen hierteenä. 

Rax Rinnekangas kuitenkin yrittää ja onnistuukin avaamaan ongelmavyyhteä monelta kannalta. Aina ei kovin analyyttisesti tai selkokielisesti, vaan runnollisin ja osin ainakin itselleni kryptisin tavoin. Tärkeintä on huomata yhteydet historian eri vaiheiden kautta. Hitlerin ajan Saksan menneisyyden jälkipuinti jatkuu edelleen. Hannah Arendtin tapa käsitellä fasismin ja yksittäisten ihmisen vastuuta herätti 1960-luvun alussa Eichman oikeudenkäynnin yhteydessä jyrkkää vastustusta. Fasismi ja fasistit haluttiin demonisoida ja saksalaisviha ydistyi tähän. Kyvyttömyys erottaa asioiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen yhdistyneenä nationalismiin on tällaisen vihan perustana. Juuutalaisuuden, antisemitismin sekä Israelin valtion politiikan keskeinään sekoittaminen palvelee samaa pyrkimystä nähdä asiat kaksijakoisina. 

Peter Handke on oiva ja ylväs esimerkki Jugoslavian hajoamisprosessin spiraalissa. Venäjä, venäläisyys ja Putinin johtaman Venäjän valtion sotapolitiikan suhde synnyttää samankaltaista kyvyttömyyttä erottaa ihmisten toiminnan eri muotoja, pyrkimystä demonisoida vihollisen toiminta ja pyrkimys lokeroida maailma kahteen leiriin, ihmiset kahteen ryhmään, polarisoida vastakohdat, jotta maailmankuvaan saada jyrkkä kontrasti. Nationalismi eri muodoissaan synnyttää tilan, joka kääntyy lopulta myös sen kannattajia vastaan.

Tällaisen jyrän alle tallautuu helposti kirjallisuuden kannalta olennainen. Peter Handken kirjat ovat omalla tavallaan hienoja. Hän ei ole varsinaisesti mielikirjailijoitani, enkä edes ole kattavasti perehtynyt koko tuotantoon. Aika nihkeän arvionkin kirjoitin hänen Toiston pysyvyys kirjastaan, mutta varmaankin yksi Handke/vuosi saattaa hyvin mahtua lukuohjelmaani jatkossakin.

Rax Rinnekankaan kirjan motto on osuva:

Narkomania on tila,

jossa käyttäjät

ajatuvat hybrikseen,

jossa he uskovat

tulkintojensa

tietysitä asioista

olevan yhtä kuin 

totuus.

Jalosen Stalker

Kuulun vuoden 1954 kohorttiin ja siksikin Olli Jalosen Stalker vuodet on kiinnostavaa luettavaa. Päähenkilön elämänvaiheilla on muutoinkin yhtymäkohtia omaan elämään. Varsinkin kirjan alun tapahtumat, kun x aloittaa opintonsa Tampereen yliopistossa, ovat täynnä tuttuja henkilöitä ja paikkoja. Kiillon kiinteistössä kävin Seppo Randellin sosiologian approbatur-kurssilla, alakuppilassa istuin ja kerrosta ylempänä, yläkuppilassa, tuli jokusiakin kertoja einehdittyä. Kuvaus lähtee siis vakuuttavan tuntuisesti liikkeelle. Mutta päähenkilön naiivi suhtautuminen maailmanmenoon ja ihmisiin ei vakuuta. Ei ole helppoa uskoa, että tiedotusoppia tuona aikana opiskellut voisi kulkea osin kuin unessa urkkimisprojektiin ja toimia siinä lähes viattomin mielin viiden vuoden ajan. Varsinkin, kun oikein mainitaan Antti Eskolan sosiologia tutkimusmenetelmät kirjat ja Hemanuksen&Nordestrengin opetukset. Indoktrinaatio, hegemonia, ideologia ja manipulaatio olivat kyllä varmaan tuttuja tuon ajan opiskelijalle. Vai eivätkö sittenkään? 

Kirjan päähenkilö on liudentuja, kameleontti ja yksinäinen kulkija. Hänellä on ambitio tulla tutkijaksi, mutta kyvykkyyttä itsenäiseen ja aloitteelliseen ajatteluun ja toimintaan ei ole. Onhan kirjassa kuvattu psykologisesti toki mahdollista, ainakin näin fiktiivisessä kuvauksessa.

Kimmo Rentola osoittaa tämänpäiväisessä (25.10.2022) HS:n kolumnissaan, Jalosen kirjan olevan yhteiskunnalliselta tarinaltaan epätosi, mutta fiktiivisesti silti vaikuttava. Se ei Rentolan mukaan kuvaa Kekkosen ajan Suomea uskottavasti, mutta onnistuu kyllä kuvaamaan ajan eräitä ahdistavia piirteitä.

Olli Jalonen on onnistunut oivallisesti sitomaan ja näkemään monia yhtäläisyyksiä totalitarismin, väkivallan ja historian eri puolien välillä aina Suomen 1918 tapahtumien ja sen jälkiseurausten, Indonesian veristen vuosien ja nykypäivän maailman yksinvaltaisten toimien välillä. Hienosti on myös piirretty seurannan (urkinnan) ja sen raportoinnin siirtymä konekirjoituksesta ja kalkkeeripaperin ajasta nykyiseen digitaaliseen ja kaikkialle ulottuvaan seurantaan ja valvontaan. 

Kielellisesti Jalonen on kovin niukkailmeinen, vaikka se tässä tukeekin päähenkilön luonteenkuvaa jälleen kerran hyvin. Toisaalta päähenkilö tulee aika luontevasti juttuun hyvin erilaisten ihmisten kanssa, mutta kuvaus pysyy asteikollaan melko kapea-alaisesti. Nais- ja parisuhteisiinkin mies sujahtaa luontevasti, vaikka luistaa niistä myös pois. Päähenkilön pitkähkö suhde selkeästi itseään fiksumman KU:n toimittaja Hannen kanssa ei sekään vakuuta psykologisella tarkuudellaan - poliittisen juonen kannalta se on oiva ratkaisu, mutta muutoin ei niinkään.

Kirjassa miellytti myös se, että vältettiin kovin dramaattiset ratkaisut. Elämä jatkuu, petturit ja urkkijatkin elävät keskuudessamme nyt ja edelleen. On vain oltava huolellinen, ettei tartu syöttiin, vaikka nykyisin siihen lähes yllytetään. Tarkkaile, ilmoita, rankaise. Tule rangaistuksi.

Opettaja Elnan elegia

Tommi Kinnunen on kirjoittanut jälleen hienon kirjan. Pimeät kuut on omistettu Väsyneille. Päähenkilö ja kirjan kertoja, opettajatar Elna Aliina Suojärvi, on 1940-luvun loppupuolella jo eläköitymiseen valmistautuva kokenut, fyysisesti huonokuntoinen ja psyykkisesti sodan rasittama, naimaton, pienen kyläkoulun tilapäinen opettaja.

Hän on riitautunut sisarensa kanssa ja yhteistyö uuden koulun johtokunnan kanssa on haastavaa. Elna pohtii lukuvuoden kierron myötä elämänsä vaiheita, päätöksiään, opettajan työtä ja sitä miten tästä eteenpäin. 

Kinnusen tarina on eheää kerrontaa, kieli on kaunista, sekä tarina että lauseet luovat harmoniaa. Intensiteettiä kasvatetaan niin tapahtumien kuin Elnan ankaran elämänasenteen ja elämäntilanteen paineilla.

HS:n kritiikissään tänään 18.9.2022 Sakari Pölönen luonnehtii Kinnusen tuotantoa ja myös täätä kirjaa: Kirjoissa kuvailut on veistetty varmoilla liikkeillä, taustoja valotetaan ilman turhaa hötkyilyä. Ihmisiä kuunnellaan ja ymmärretään. Ne ovat mureaa karjalanpaistikirjallisuutta: hampaita saa käyttää, mutta sulattelu käy helposti.

Näinköhän? Ensilukemalta arvio vaikutti tältä kohdin vähättelevältä. Jokin tuossa vertauksessa tökkii. 

En tiedä onko ilmaus  "karjalanpaistikirjallisuus" uusi vai jo  aiemmin käytetty, mutta toivon, ettei se ainakaan Tommi Kinnusen kirjoihin tartu, vaikka siihen nyt kiinnitänkin huomion. Ei siinä, etteikö karjalanpaisti olisi hyvin valmistettuna mainio ruoka, mutta helposti sulava se ei ole. Tommi Kinnunen ei ole kirjallisuuden tai romaanitaiteen uudistaja tai avantgardisti, mutta tällaiseen kerrontaan ja kielliseen taituruuteen harva nykykirjailija kykenee. Kinnunen ei pureskele aiheitaan loppuun ja käyttää lisukkeita harkiten. Tässä tapauksessa kirpeää puolukkaa on sopivissa paikoissa Elnan toimiessa vastoin odotuksia. Jos tämä kirja sulaa helposti saattaa syynä olla liian vahvat vatsahapot tai sitten "tavara" menee sulamatta läpi. Ja sellaiselle syöjälle on oma nimensä.

Hyvin veistettyjä Kinnusen hahmot ja kieli on. Ei kirveellä, ei puukollakaan. Kertomuksesta ja kielestä on hiottu pois epäolennainen. Jopa lukuisat vertauskuvat toimivat, vaikka yleensä niiden kanssa saattaa joutua vaikeuksiin.

Opettajan työn ja siinä väsymisen lisäksi kirjassa käsitellään hienosti myös sodan totaalista tuhoavaa luonnetta, ei vain sodan taisteluissa vaan myös kotirintamalla ja sodan päättymisen jälkeen. Luonto ja sen tuhoutuminen sivistyksen edetessä on vahvasti läsnä. Kinnunen sitoo kirjan kuvaukseen taitavasti monet oman aikamme keskeiset teemat: sodan, työuupumuksen, luonnon tuhotumisen ja sivistyksen etenemisen.

Nautittavaa luettavaa ja kipeää pohdintaa.

Suosalo - Martti Mainio

 

Martti Suosalo on epäilemättä lahjakas ja valovoimainen näyttelijä. Siksi olisin suonut hänelle arvoisensa  teoksen ”tähänastisesta elämästä”. Suosalo ei ole kirjailija, kirjoittajana on Johanna Venho. Vastuu painetusta menköön siis ensisijaisesti hänelle, vaikka Suosalo on kirjan ilmeisesti tällaisena hyväksynyt painoon meneväksi.

Martti Suosalo on epäilemättä myös hyvä juttumies, tarinaa tulee niin paljon, kuin jaksaa kuunnella. Äänikirjassa hän  vielä pääasiassa lukeekin tekstin itse, ja se, ainakin minulle, on liikaa. Monesti ihmettelin, miksi ihmeessä jaksan kuunnella moista jaaritusta. Mutta sitten aina välillä tekstissä on oivallisia jaksoja ja toki myös monia 1980-luvulta nykyaikaan ulottuvia kulttuurihistoriallisia ja elämänkulkuun liittyviä polkuja, joita on kiinnostavaa verrata omaan kokemusmaailmaan.

Suosalon todistukset ja arvioinnit Jouko Turkasta ja hänen kaudestaan Teatterikorkeakoulussa ovat kiinnostavia ja arvokkaita. Monet kohdat näyttelijän työstä ja erilaisista tavoista tehdä sitä ovat ei-näyttelijälle kiinnostavia ja uskoakseni erityisen kiinnostavia toisille näyttelijöille ja siksi aikoville tai haluaville.

Suosalo ei ole teoreetikko, hän oppii ja toimii tekemisen kautta. Mutta siinä hän onkin itseään täynnä kuin Pinomäen saapas. Turhasta vaatimattomuudesta häntä ei voi syyttää. Mihin Martti ryhtyy, siinä hän on aina perusteellinen ja saavuttaa mestaruuden, oli kysymyksessä pizzan paistaminen, talonmiehen työt, näytteleminen, perheen isänä toimiminen, purjehtiminen tai yrittäminen. Suutari pysyköön lestissään, voisi olla hyvä ohje, mutta kun jotkut ovat hyviä kaikessa tai eivät ainakaan ryhdy puuhaan jota eivät hallitse. Mutta Martti Mainio ryhtyy kaikkeen ja onnistuu, myös vaatimattomuudessa ja tavallisuudessa.

Ja jos ei onnistu, niin silloin hyvä yhteistyökumppani on kullan arvoinen, näinpä kai. Se olisi tässäkin ollut hyväksi, mutta syystä tai toisesta nyt ei yhteistyön tulos ole mennyt maaliin. Toki joissain kohdin Suosalo huomaa oman päsmäriytensä lähimmäisille tuottaman rasituksen. Työtoverit ja vaimo kyllä todistavat Martin mainiomaisuutta, hänen itsensä lisäksi, myös ihmisenä ja saattaa se näin ollakin.

Onko Martti S. vienyt kirjailija Venhoa mennessään. Ainakin hön kertoo helposti vievänsä itseään mennessään kertoessaan itsestään ihmetarinoita. Toisteisuutta ja pitkästyttäviä kuvauksia epäolennaisesta karsimalla ja työstämällä tekstiin Suosalon elämää kontekstualisoivaa aineistoa, tulos olisi näistä aineksista voinut olla paljon parempi. Kiinteämpi, intensiivisempi ja kuvattavan henkilön ristiriitaisia piirteitä analysoivampi. Nyt ollaan liikaa kiinni toisaalta näin, toisaalta noin tarinoinnissa. Jos Martti Suosalo ei ole analyyttinen, kirjailija olisi sitä voinut olla. Hänen tehtävänsä olisi toimia ohjaajana, karsijana ja pelkistäjänä. Näin mainiosta miehestä olisi irronnut loistava ihminen, uskottava ja elävä.

Martti Suosalo on työnsä vanki, vaikka kokeekin olevansa vapaa omassa maailmassaan. Saamme toivottavasti nauttia pitkään hänen työstään näyttelijänä. Taitavalle elämänkerturille nyt kerrottu on hyvä pohja koota Suosalon tulevasta elämästä kirjallisestikin antoisa kokonaiskuva.

Taivaallinen vastaanotto

Arvellen, epäillen, aluksi takellellen. Tämä oli vastaanoton alku, mutta alun jälkeen polku oli hyvä: hieno, yllättävä, älykäs. Kirjallisesti nokkela, mutta ei kuitenkaan temppuileva. Toisaalta aika ärsyttävän sisäpiiriläinen, itsekeskeinen, jopa snobistinen. Finlandiansa ansainnut, vaikka Viikilän aiempaan verraten ei niin raikas, vaan hieman tunkkainen.

Kirjailija valmistautuu avaamaan sydämensä lukijalle, mutta jättää kuitenkin odottamaan kestääkö elossa tuon avauksen. Ja kestäisikö lukija kuitenkaan ”aidon” veren näkemistä. Kirjan sisäiset viittaukset itseensä avaavat monta tulkintamahdollisuutta ja kirja kestäisi uudelleenlukemisenkin. Mutta tällaisenaan on kauniimpaa tyytyä katsomaan himmelin kevyttä liikettä. Liika koskeminen ja analyysi rikkoo rakennelman ja jättäisi jäljelle vain kasan pahnoja.

Sinun, Margot

 

Meri Valkaman Sinun, Margot on hämmentävän onnistunut esikoisteos. Kertomus Erichistä/Markuksesta, Margotista/Luisesta, Rosasta ja Viljasta onnistuu sitomaan itseensä erinomaisesti kertomuksen 1980-luvun DDR:sta aina 2010-luvulle saakka. Sivuhenkilöiden kautta saadaan mukaan myös Ukraina ja Tsernobyl, vähän myös Afrikan maiden ongelmia. Toki näitä sivupolkuja olisi voinut karsiakin, jotta tarina olisi entisestään tiivistynyt, nyt rönsyilyn vaara on lähellä.

Mutta tärkeintä on kokonaisuuden toimivuus uskomattoman hyvin. Harvinaisen hienosti päähenkilö Viljan lisäksi muut henkilöt, Viljan isä Markus, äiti Rosa sekä Viljan päiväkodin hoitaja/Markuksen elämän rakkaus Luise piirtyvät uskottavasti tarinassa kokonaisina ihmisinä. Kukaan ei ole varsinaisesti sankari tai konna, kukin elää elämäänsä oikeine ja väärine valintoineen. (Vaikka lukijana muutaman vinkin etenkin Markukselle saattaisi mielellään antaakin :-))

Poliittisesti Meri Valkaman kirjan sanoma on selkeä. Saksojen yhdistyminen ei ole yhtä ehyt ja voittoisa tarina, kuin "yleisesti ajatellaan". Itäinen Saksa oli ja on alakynnessä, monet asiat muuttuivat toisin, kuin DDR:n muutokseen pyrkivä oppositio 1980-luvulla tavoitteli: demokraattisen sosialismin tavoite ei toteutunut ja kapitalismin raakuus löi armottomasti läpi yhteiskunnan. Monille DDR:n kansalaisille maan kaatuminen oli tragedia, sekä poliittisesti että henkilökohtaisesti. Muuri ei vain estänyt pakoa länteen tai ollut vapauden este, se myös suojasi DDR:n yhteiskunnan onnistuneita ratkaisuja. Sinun, Margot -kirja laventaa monipuilisesti kuvaa maan tapahtumista hienosti yhdistäen ulkopuolisen, Markus on suomalaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Berliinissä, näkökulman maan omien kansalaisten, päiväkodin hoitaja Luisen, naapurien ja tuttavien Annen ja  Uten ja eräiden muiden näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu todella.

Henkilökuvaus on vaikuttavaa. On helppo samaistua kolmiodraaman henkilöiden tuntemuksiin - jokaisella heistä on omat vaikuttimensa, haavoittuvina ja haavoittavina kukaan ei säästy. Eivät aikuiset omissa parisuhteissaan saatika lapset, joilla itsellään ei lähtökohtaisesti ole osaa eikä arpaa syntyneisiin tilanteisiin, ei politiikassa eikä aikuisten ihmisuhdeverkostojen sotkeutumisessa.

Hienoa, että jälleen on saatu uusi kirjailija rikastuttamaan kirjallisuuttamme.

JK. Kirjan juoni, rakenne ja tapahtumien kuvaus olisi oiva pohja myös elokuvalle tai televisiosarjalle. Toivottavasti tekijöitä löytyy ja riittävää rahoitusta. Sekä osaamista, joka yltää kirjan tasolle.